Laura Kärkkään ja Roosa Pohjalaisen dialogikritiikki: Matias Riikosen Mataran runsaassa maailmassa hämärtyvät leikin ja toden rajat

Riikonen kuvaa poikien mielenliikkeitä äärettömällä tarkkuudella ja hellyydellä, Kärkäs ja Pohjalainen kirjoittavat.

T:Teksti:

K:Kuvitus Verna Tervaharju

Matias Riikosen neljännessä romaanissa poikajoukko polkee kesäaamuisin opistolta metsään leikkimään omaa valtakuntaansa, Mataraa.

Valtiossa vallitsee hienosyinen työnjako. Senaattorit pitävät yleviä puheita ja kamppailevat vallasta, pappi tulkitsee jumalten oikkuja, työläiset keräävät havuja insinöörin rakennushankkeisiin ja näyttelijät viihdyttävät kansaa iltariennoissa.

Finlandia- ja Runeberg-palkintoehdokkaaksi nousseen ja Aamulehden Tulenkantaja-palkinnon saaneen Mataran päähenkilö vakoilee isoveljensä kanssa julmuudestaan tunnettuja viholliskansoja. Tiedustelijan työ on vaarallista, sillä säännöt ovat armottomat. Jos saa osuman puumiekasta, kuolee ja joutuu lopullisesti ulos leikistä.

Matara-kirjan kansi

RP: Riikosen huolellisesti rakentama maailma on ihmeellisen runsas. Matara on täynnä antiikin Roomasta lainattuja ja suomalaiseen metsään kekseliäästi sovitettuja yksityiskohtia, hahmoja ja käsitteitä – populaareja ja optimaatteja, triumfeja ja denaareita. Vaikutelmaa teoksen omasta lumoavasta todellisuudesta luo myös vivahteikas luontosanasto. Pikkuveli kapuaa mellaa, kiertää uuroja ja ohittaa aihkeja. Kertoja ei luennoi, vaan antaa lukijan rauhassa tutustua, oivaltaa ja uppoutua maailmaan. Keinot ovat tuttuja taidokkaasta fantasiakirjallisuudesta. Aikoinaan ahmimiini fantasiaromaaneihin Mataraa yhdistää myös vetävä, välillä jännittäväksikin kiihtyvä kertomus, joka ammentaa Julius Caesarin sekoiluntäyteisestä valtiomiesurasta.

LK: Vaikutuin mataralaisten luoman valtakunnan eheydestä, mutta ennen kaikkea oli karmaisevaa lukea oman maailmamme ongelmista metsäyhteiskunnan vaatteissa. Leikissä voisi keksiä ihan mitä tahansa, mutta lapset keksivät rahatalouden, sisällissotaan ajautuvan sääty-yhteiskunnan ja inhottavia rangaistuksia orjille. Sama ilmiö riivaa monia toisia todellisuuksia lautapeleistä larppiin. Toisin kuin roolipeleissä, Matarassa ei ole metatasoa, jolle voisi paeta tarkistamaan maailman sääntöjä, sillä ulkopuolelle viittaaminen on kategorisesti kielletty. Lapset pysyvät sisällä leikissä tunnollisesti myös sietämättöminä hetkinä: hytisevät märissä vaatteissa koko sadepäivän, ja jos kädet on taistelun tiimellyksessä katkaistu eikä housujen avaaminen onnistu, he pissaavat housuun.

On masentavaa, että lapset eivät osaa tai halua kuvitella muunlaista yhteiskuntaa kuin valtaviin tuloeroihin ja alistaviin velkasuhteisiin perustuvan.

RP: Totta, on masentavaa, että lapset eivät osaa tai halua kuvitella muunlaista yhteiskuntaa kuin valtaviin tuloeroihin ja alistaviin velkasuhteisiin perustuvan. Ja vaikka pojat pyrkivät vaalimaan demokratiaa ja rauhaa, suistavat ahneus ja vallanhimo yhteisön tyranniaan ja väkivaltaiseen kaaokseen. Teoksen ihmiskuvassa on paikoin väsähtänyttä Kärpästen herra -henkistä pessimismiä. Toisaalta Riikonen kuvaa yksittäisten poikien mielenliikkeitä äärettömällä tarkkuudella ja hellyydellä. Matara on myös kuvaus pikkuveljen pyrkimyksestä löytää oma paikkansa yhteisössä ja oma tapansa kasvaa mieheksi. Miten kätkeä pelko sotaretkellä, miten suhtautua vanhempien poikien rasvaisiin naisjuttuihin? Seuratako isoveljeä kunniakkaalle sotilasuralle vai vihkiytyäkö ennustajapapin kiehtoviin profetioihin?

LK: Jep, mataralaiseen miehen rooliin mahtuminen vaatii taitoa kätkeä monet inhimilliset luonteenpiirteet. Lapset esittävät miehiä, ja performanssin totista huvittavuutta täydentävät hiilellä piirretyt viikset. Pikkuveli ei tunnista omaa ääntään uhkaillessaan sotavankeja, mutta kokee jälkikäteen helpotusta saadessaan kehuja taistelutaidoistaan: Roolisuoritus onnistui! Muottiin sopimattomat tunteet pysyvät veljesten, kertojan ja lukijan välisinä. Lasten oudot julmuuden ja erotiikan välimaastossa liikkuvat teot, kuten vankien sitominen ja riisuminen, asettuvat myös humoristiseen valoon. Hellyys ja halu purskahtelevat ulos taistelutoverin sormen keskittyneenä imeskelynä sekä obsessoituneena kiinnostuksena virtsassa piehtaroivaan hirveen.

RP: Joo, poikien yhteiselo on paitsi pinnistellyn karskia armeijalarppausta ja metsään raahattujen nukkejen kanssa runkkausta, myös viatonta hupsuttelua ja lempeää huolenpitoa. Maskuliininen uho särkyy kerta toisensa jälkeen pikkuveljen vilpittömiin reaktioihin ja herkkään havainnointiin. Etenkin pikkuveljen ja isoveljen lujan siteen kuvaus tavoittaa koskettavasti jotain olennaista lapsuudesta. ”Ja kun isoveli oli kumartunut levittämään hiiltä hänen kasvoilleen, pikkuveljestä oli tuntunut kuin isoveli olisi piirtänyt hänen kasvonsa – –.

LK: Roolien lisäksi olennainen kysymys on, mikä lopulta erottaa leikin sisällä toteutetut roolit niistä, joita esitämme arjessamme. Koska oma maailmamme on vastaavalla tavalla vain vakava ikivanha leikki, jota olemme sitoutuneet vaalimaan, tuntuu tärkeältä kysyä, missä leikin rajat kulkevat. Ovatko kokemukset ja elämykset leikkiä silloin, kun ne eivät tuota välitöntä hyötyä? Ja mihin hyöty palautuu, talouskasvuun vai selviytymiseen? Joskus haluaisin viitata tämän maailman ulkopuolelle, mutta en tiedä, missä se sijaitsee.

Mikä muu kuin leikkijöiden ikä ja määrä erottavat Mataran kryptovaluuttakaupasta, aluevaaleista tai työpaikan organisaatiouudistuksesta?

RP: Matara saa kyseenalaistamaan leikin ja toden rajanvedon. Poikien leikkiyhteiskunta muistuttaa kaikkien inhimillisten järjestelmien sopimuksenvaraisesta luonteesta ja nyrjäyttää näkemään ympäristön toisin silmin. Mikä muu kuin leikkijöiden ikä ja määrä erottavat Mataran kryptovaluuttakaupasta, aluevaaleista tai työpaikan organisaatiouudistuksesta?

LK: Tuntuu karulta, että puhe leikistä typistyy usein johonkin aikuisuuden harjoitteluun. Sellaiseen, jossa lapset treenaavat työelämätaitoja leikkimällä ja aikuiset puolestaan leikkivät, jotta voisivat flow-tilassa tehdä rahaksi muuttuvia innovaatioita. Leikin ajatellaan usein heijastavan ympäröivän kulttuurin keskeisiä malleja. Lisäksi leikki on paikka sellaisille fantasioille, joiden toteuttaminen ei mahdu arjen malleihin. Mataran lasten vakava suhde omalakiseen valtioonsa nostaa esiin leikin ja lasten luoman kulttuurin itseisarvon.

RP: Mitä syvemmin mataralaisten vimmaiseen kesään uppoutuu, sitä erheellisemmältä vähättelyltä tuntuu kutsua sitä ”vain leikiksi”. Oma metsään perustettu valtio ja siellä koetut ilot, murheet ja pelot ovat pojille totta. Matarassakin kuolema on totaalinen, kauhistuttava ja käsittämätön. Kuten imperaattori puheessaan julistaa: ”Tää on meidän ainoo oikee kotimaa ja ku me täältä joskus lähdetään, meidän sydämet jää tänne”.