Valittu kansa

Evankelis-luterilaisen kirkon asema horjuu sanotaan. Yhteiskunta maallistuu, nuoria kiinnostavat enemmän horoskoopit kuin evankeliumi. Miksi? Seurasimme kirkkovuotta koronan puristuksissa ensimmäisestä adventista kesän viimeisiin konfirmaatioihin.

T:Teksti:

K:Kuvat Touko Hujanen

Senaatintori on autio ja tyhjä. Värikkäät kojut seisovat surkeina raskaan harmaata taivasta vasten.

On sunnuntai 29. marraskuuta, ensimmäinen adventti, kirkkovuoden ensimmäinen päivä ja toinen päivä sen jälkeen, kun pääkaupunkiseudulla ilmoitettiin uusista koronarajoituksista.

Maanantaista alkaen kaikki harrastustoiminta sisätiloissa keskeytetään, kaupunkien julkiset tilat suljetaan, yli kymmenen hengen yleisötilaisuudet kielletään.

Tänä jouluna ei lauleta kauneimpia joululauluja, ei mennä joulukirkkoon, ei jouluyön messuun, ei ehtoolliselle, ei mihinkään.

Joulukojut ehdittiin pystyttää Senaatintorille, ennen kuin uusista rajoituksista ilmoitettiin.

Tuomiokirkon ovella suntiot sanovat, ettei sisään pääse. Jumalanpalvelus on siirretty verkkoon, täältä saa vain kynttilöitä, joulukalentereita ja karkkia – ja neuvon suunnata Vanhan kirkon puistoon. Siellä lauletaan jumalanpalveluksen jälkeen Hoosianna, virsi numero 1.

Kirkkovuosi alkaa ensimmäisestä adventista, koska Raamatun mukaan Jeesus saapui Jerusalemiin ensimmäisenä adventtina. Opetuslapset hakivat hänelle aasin, levittivät tielle oksia ja huusivat ihmisjoukon kanssa hänen edellään ja perässään hoosiannaa. Se on hepreaa ja tarkoittaa auta.

Jokaisella adventtisunnuntailla on oma teema: ensimmäisenä nöyryys, toisena Kristuksen paluu, kolmantena katumus ja viimeisenä ilo.

Adventti on hiljentymisen aikaa. Siihen kuuluu myös paasto, kuten ennen toista suurta juhlaa, pääsiäistä.

”Tämä on poikkeuksellinen, sotatilan adventtiaika. Vitsaushan meillä on nyt päällämme”, sanoo Risto Välttilä. Välttilä kuuluu tuomiokirkkoseurakuntaan ja on tullut Vanhalle kirkolle naapurinsa Päivikki Peltomaan kanssa.

”On ollut erilaisia adventteja. Nyt on tällainen”, Peltomaa sanoo.

Peltomaa on käynyt ensimmäisenä adventtina laulamassa Hoosiannaa ”sata vuotta”, eli ensimmäisen kerran koululaisena 60 tai 70 vuotta sitten, hän arvioi. Yleensä hän käy Tuomiokirkossa. Yhden adventin Peltomaa ja Välttilä viettivät Rotterdamissa merimieskirkossa.

”Minulle on tässä sellainen soundi, että adventit alkavat vähetä. Vielä tämä vuosi, vielä tämä adventti”, Peltomaa sanoo.

Hieman ennen yhtätoista kuoro järjestäytyy kirkon portaille.

Puistoon vaeltaa lisää ihmisiä toppatakeissa ja maskeissa silmälasit huurussa.

Tasan kello yksitoista he laulavat maskit naamalla yhdessä Hoosiannan ja katoavat sitten taas.

Matka kohti kärsimystä, kuolemaa ja ylösnousemusta on alkanut.

Rainer Falenius pitää raamattupiiriä. Siinä luetaan Raamatun tekstejä ja pohditaan niiden merkitystä. “Me kristityt ajattelemme, että se on Jumalan puhetta meille, joten meidän pitäisi ottaa selvää, että mitäs meille tahdotaan sanoa.”

Maanantaina ensimmäisen adventin jälkeen toimituksen ovikello soi. On jo pimeää, lunta sataa taivaan täydeltä.

Päivikki Peltomaa astuu sisään, istuu sohvalle ja ojentaa kirjeen. Lumihiutaleet sulavat tummalle turkishatulle.

Sama toivo minulla on kuin alkuperäisen kertomuksen ihmisillä. Että maailma pelastuisi. Toivon sanat pitää sanoa, vaikkei toivoa olisi, on joku sanonut. Niitä sanoja käyn kirkossa kuulemassa.

Sitten hän katoaa takaisin pimeyteen.

Itsenäisyyspäivän jumalanpalveluksessa Munkkiniemen kirkon urkuri siirtyy Finlandiasta virteen 170, Jumala ompi linnamme. Striimiä katsoo 20 ihmistä.

Rukoillaan, että poliitikot tekisivät viisaita päätöksiä. Pappi siteeraa Jeremiaan kirjaa.

Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.

Itsenäisyyspäivän jumalanpalvelus näytettiin suorana Ylen kanavilla.

“Olihan se hirvittävän outoa”, sanoo Paavalinkirkon suntio Heidi Mäkinen.

Ensimmäinen etäjoulu on ohi, kaikki vuoden tärkeimmät juhlat jääneet väliin. Ei ollut konsertteja, ei kirkon täydeltä kuoroja, artisteja tai muitakaan ihmisiä. Se on paitsi outoa, myös huolestuttavaa.

Mäkisen mukaan seurakunnalla on suuri merkitys monien alueella asuvien ihmisten hyvinvoinnille. On paljon yksinäisiä ja mielenterveysongelmaisia. Yksinäisyys, toivottomuus ja elämänhallinnan vaikeudet ovat koronan aikana lisääntyneet seurakunnassa.

”Kun ihmisiltä lähtee rutiineja, eivätkä he pääsekään kirkkoon, se lisää pahoinvointia tosi paljon.”

Elina Koivisto ja Heidi Mäkinen valmistautuvat loppiaisjumalanpalvelukseen Paavalinkirkossa.

Loppiaisena joulu loppuu ja arki alkaa.

Tai miten sen nyt ottaa. Alun perin joulua vietettiin nykyisen loppiaisen aikoihin, mutta kun joulu 300-luvulla siirrettiin nykyään jouluna tunnetun pakanallisen juhlan tilalle, loppiaisesta tuli itämaan tietäjien juhlapäivä. Uutta testamenttia tulkitaan niin, että silloin tähti johdatti heidät Jeesuksen luokse Betlehemiin. Toinen loppiaisen teema on lähetystyö.

Raamatun näkökulmasta joulu ei ole välttämättä ollenkaan oikeassa paikassa.

”Tavallaan siitä ei ole tarkkoja tietoja kellään, milloin mikäkin juttu on tapahtunut”, sanoo Paavalinkirkon pappi Elina Koivisto.

Kirkkovuodessa kronologia saa väistyä temaattis-teologisen tarkoituksenmukaisuuden tieltä. Syntymästä kuolemaan on muutama kuukausi ja aikajana muutenkin lennokas.

Jeesus syntyi muutaman vuoden ennen Kristusta, mikä on sinänsä loogista, että toisin kuin Uudessa testamentissa, itämaan tietäjiltä on todellisuudessa saattanut kulua etsintöihin vuosia, eikä Jeesus välttämättä ollut enää ihan vauva, kun tietäjät saapuivat, Koivisto selventää. Sitä tukee myös se, että kuningas Herodes määräsi kaikki alle kaksivuotiaat poikalapset surmattaviksi, ei vain vauvoja.

On myös teorioita siitä, mikä oli se tähti, jonka tietäjät näkivät.

Yhden suosituimmista on esittänyt saksalainen tähtitieteilijä Johannes Kepler vuonna 1606. Hän esitti, että tietäjiä ohjannut tähti olisi voinut olla Jupiter ja Saturnus, jotka kohtasivat toisensa vuonna 7 eKr.

Brittiläinen tähtitieteilijä Charles Pritchard tosin tuli 1800-luvun puolivälissä siihen tulokseen, että vaikka planeetat olivat maasta katsottuna vuonna 7 eKr toisiaan lähellä peräti kolmeen otteeseen, 29. toukokuuta, 1. lokakuuta ja 5. joulukuuta, eivät ne kertaakaan näyttäneet sulautuvan toisiinsa, eikä heikkonäköinenkään kertoja olisi voinut sekoittaa niitä kyseiseen tähteen.

Planeetat kohtasivat toisensa myös tänä vuonna.

21. joulukuuta Jupiter ja Saturnus olivat poikkeuksellisen lähellä toisiaan. Ilmiö toistuu harvoin: seuraavan kerran maaliskuussa 2080, edellisen kerran vuonna 1623.

Koivistoa kiehtoo ajatus siitä, että Galileo Galilei on saattanut tähytä samoja tähtikuvioita kuin hän. Sitä hän aikoo käsitellä myös päivän saarnassaan.

Kanttori Samuli Korkalainen sanoo, ettei poikkeusoloissa pitäisi nillittää kirkkolaista.

Edessä on myös digiloikka. Henkilö, joka yleensä auttaa Paavalin seurakunnan pappeja ja kanttoreita jumalanpalvelusten striimaamisessa, ei tänään päässyt paikalle, ja niinpä Koivisto, suntio Mäkinen ja kanttori Samuli Korkalainen yrittävät selvitä siitä omin päin. Puhelimen näyttö ei meinaa kääntyä.

Kiitos Herra, Koivisto tokaisee, kun kuva lopulta asettuu oikein päin.

Paavalinkirkossa on Turun tuomiokirkon jälkeen Suomen toiseksi pisin kaiku, viisi sekuntia. Se on ihanteellinen kuorolauluun, mutta puhe puuroutuu helposti.

Jumalanpalveluksen päätyttyä Korkalainen huomaa, ettei Koiviston albaan kiinnitetty mikrofoni ole tallentanut mitään. Vain puhelimen mikrofoni on nauhoittanut, eikä puheesta saa juuri mitään selvää.

”Oli kyllä ensimmäinen ja viimeinen kokeilu. Täytyy saada ammattilaiset paikalle”, Korkalainen sanoo.

”Joo, ei tällaisessa ole mitään järkeä”, Koivisto vastaa.

Järkeä tai ei, niin on kuitenkin tehtävä. Syyt ovat sekä byrokraattisia että teologisia.

Elina Koivisto tunnustaa, että hän on toisinaan toiminut kirkon ohjesäännön vastaisesti ja nauhoittanut jumalanpalveluksia etukäteen.

Suomessa on yhdeksän hiippakuntaa. Ne koostuvat seurakunnista, joita on Helsingissä 20: 17 suomenkielistä, 3 ruotsinkielistä. Hiippakuntaa johtaa piispa, seurakuntaa kirkkoherra.

Tuomiokapitulin ohjeistuksen mukaan hiippakunnassa pitää toimittaa ja mahdollisuuksien mukaan striimata kirkkokäsikirjan mukaiset jumalanpalvelukset jokaisesta seurakunnan pääkirkosta.

”Se on ihan naurettavaa”, Koivisto sanoo.

Teknisiä ongelmia voisi torjua nauhoittamalla jumalanpalvelukset etukäteen ja editoimalla ne, mutta se ei ole sallittua. Ohjeistuksen mukaan jumalanpalveluksen pitää tulla ”suorana”, koska siihen liittyy olennaisesti osallistumisen ajatus ja vuorovaikutus. Jumalanpalvelus on kirkkolain mukaan seurakunnan ydintehtävä, ja seurakunnan on oltava koolla jumalanpalveuksen aikana.

”Jos seurakunta ei tekisi edes jumalanpalvelusta, niin mitä se sitten tekisi?” sanoo kirkon varavalmiuspäällikkö Kimmo Nieminen.

Tuomiokirkkoseurakunnan papistossa Tuomiokapitulin linjaa pidetään oikeana. Yhteinen jumalanpalvelus on seurakunnan elämän ja toiminnan keskus. Ajatellaan, että kun seurakunta on koolla, vaikuttaa Pyhä Henki siinä hetkessä.

Koivisto ja Korkalainen tunnustavat toisinaan toimineensa ohjesäännön vastaisesti. He vitsailevat, että kirkossa saa usein helpommin anteeksi kuin luvan.

Joskus he ovat nauhoittaneet jumalanpalveluksen etukäteen ja ladanneet Facebook-sivulle tallenteen. Esimerkiksi joulunajan jumalanpalveluksia nauhoitettiin etukäteen. He ajattelivat, että jouluna ihmiset katsovat mieluummin laadukkaan, hyvällä äänellä tehdyn ja hyvin kuvatun tallenteen jumalanpalveluksesta kuin reaaliaikaisen pätkivän striimin.

”Olen sitä mieltä, etteivät poikkeusajat ole aikoja, jolloin nillitetään kirkkolaista. Silloin sovelletaan”, Korkalainen sanoo.

Jumalanpalveluksen jälkeen Samuli Korkalainen huomaa, että vain puhelimen mikrofoni on tallentanut Koiviston puhetta. Saarnasta ei saa juuri mitään selvää.

Tiukimpien koronarajoitusten aikaan kirkossa saivat kokoontua vain – osuvaa kyllä – seurakuntien hallintoelimet.

Koronan alkuaikoina etäkokousten järjestäminen ei kirkkolain mukaan ollut mahdollista. Vasta, kun poikkeusolot todettiin ja valmiuslaki otettiin käyttöön, pystyttiin tekemään tilapäinen säädös, joka teki etäkokouksista luvallisia. Kun poikkeusolot päättyivät, palattiin vanhaan normaaliin.

Sen takia esimerkiksi Helsingin seurakuntayhtymän kirkkovaltuusto kokoontui joulukuussa Teamsin sijaan Johanneksenkirkossa Ullanlinnassa. Siellä pystyttiin pitämään turvavälit.

”Ihmiset eivät saa tulla kirkkoon, mutta luottamushenkilöiden on pakko kokoontua kokouksiin”, Korkalainen sanoo.

Poikkeusolojen päätyttyä käynnistettiin kirkkolain uudistustyö, jolla etäkokoukset sallitaan. Lain muuttaminen on kuitenkin hidasta, kirkko kun ei ole ketteryydestään tunnettu organisaatio.

”Agility-kisoissa ei oltaisi ykkösiä”, varavalmiuspäällikkö Nieminen sanoo.

Kuopiossa säännöt ja niiden tulkinta ovat johtaneet erikoiseen tilanteeseen.

Kuopion seurakunnassa on pidetty myös ne jumalanpalvelukset, joita ei striimata. Pappi on saattanut joutua toimittamaan jumalanpalveluksia, joita ei ole ollut katsomassa paikan päällä kukaan, mutta joita ei ole myöskään nauhoitettu tai striimattu. Ja kun esimerkiksi Järvi-Kuopion seurakunta koostuu kahdeksasta entisestä itsenäisestä seurakunnasta, voi pappi päätyä tilanteeseen, jossa ajelee ympäriinsä puhumassa tyhjille seinille.

”Kirkossa puhutaan, että rahat ovat loppu, mutta pakokaasuun on varaa”, Korkalainen sanoo.

Se on myös teologinen ongelma. Joidenkin mukaan on luterilaisen uskon vastaista toimittaa messu ilman seurakuntaa. Luterilaisuudessa ajatellaan, että jumalanpalveluksen subjekti on seurakunta. Siksi on vastustettu katolilaisten ”nurkkamessuja”, eli käytäntöä, jossa pappi toimittaa maksua vastaan yksittäiselle ihmiselle yksityisen messun ”jollakin katedraalin sivualttarilla”.

Onko luterilaisilla koronavuoden jälkeen edessä oppiriita ja uskonpuhdistus?

”Se on mielenkiintoista nähdä!” Korkalainen sanoo.

Hän veikkaa, että on kaksi yhtä todennäköistä vaihtoehtoa.

”Toinen on se, että kunhan tämä hässäkkä hellittää, palataan vain kaikkeen vanhaan niin kuin tätä ei olisi ollutkaan. Tai sitten ruvetaan oikeasti keskustelemaan ja miettimään, oliko tämä järkevää.”

Lauttasaaren seurakunta on remontin takia väistötiloissa.

Lauttasaaren seurakunta on poikkeusolojen lisäksi väistötiloissa.

Lauttasaaren kirkko on remontissa, joten Annette Markkunen on saarnannut elokuusta asti Heikkiläntien toimistorakennuksen kelmeässä kerroksessa.

On seitsemäs helmikuuta, kynttilänpäivä. Se on maallisesta näkymättömyydestään huolimatta iso kirkollinen pyhä. Liturginen väri on valkoinen, alttarilla kuusi kynttilää, yhtä paljon kuin jouluna, pääsiäisenä ja helatorstaina.

Kynttilänpäivän jälkeen tulee laskiaissunnuntai, jota seuraavasta tuhkakeskiviikosta alkaa pääsiäissunnuntaihin kestävä paastonaika.

Keskiajalla kynttilänpäivänänä vihittiin käyttöön kaikki kirkkovuoden aikana käytettävät kynttilät. Raamatullinen merkitys ei ole yhtä kirjaimellinen.

Luukkaan evankeliumin mukaan ympärileikattu Jeesus vietiin Jerusalemiin ”Herran eteen”, eli siunattavaksi. Siellä heidät vastaanotti Simeon, iäkäs ja hurskas mies, joka odotti ”Israelille luvattua lohdutusta”, ja jolle Pyhä Henki oli luvannut, ettei hän kuole, ennen kuin näkee ”Herran Voidellun”.

Annette Markkunen on toiminut pappina Lauttasaaren seurakunnassa lähes 15 vuotta.

Markkunen on toiminut pappina Lauttasaaren seurakunnassa lähes 15 vuotta. Viime aikoina hänen työnsä on muuttunut kovasti.

Papin perustyö koostuu jumalanpalveluksista ja kirkollisista toimituksista, kuten häistä, hautajaisista ja kasteista. Tavallisen työn lisäksi voi olla painopisteitä. Yksi tekee töitä lasten ja nuorten, toinen naisten ja kolmas vankien kanssa. Työ on itsenäistä ja joskus yksinäistä. Saarnoja ei suunnitella työryhmien kanssa.

Koronan aikana monet papit ovat olleet mukana koronajäljityksessä. Puheluita soitettiin liukuhihnalta kuulokkeet päässä, kuin puhelinmyyjät. Yli 20 vuotta papin työtä tehnyt Elina Koivisto Paavalin seurakunnasta sanoo, että se on ollut mukavaa vaihtelua. Työt alkavat ja loppuvat, sitten niistä on irti.

Viime keväänä Helsingin seurakunnan papit olivat mukana Helsinkimission Helsinki-apu-hankkeessa, jossa soitettiin yli 75-vuotiaille seurakuntalaisille ja kysyttiin, tarvitsevatko he apua apteekissa tai kaupassa käymiseen ja neuvottiin, mistä apua voi saada.

Koronan aikana Lauttasaaren seurakunnan Markkusen on pitänyt opetella tekemään videoita ja totutella toimimaan maski kasvoilla, mutta ennen kaikkea se on vaikuttanut ihmisten kohtaamiseen.

Kokoontumisrajoitusten takia on jouduttu rajoittamaan ihmisten mahdollisuuksia osallistua ristiäisiin ja hautajaisiin, eivätkä Lauttasaaren seurakunnan papit ole voineet osallistua kastekahveille tai muistotilaisuuksiin.

”Ajattelen, ettei papin työ ole vain sitä, että pidetään se toimitus, vaan se on ennen kaikkea kohtaamista siellä juhlissa, missä keskustellaan ja ollaan ihmisten käytettävissä”, Markkunen sanoo.

Tiina Sara-aho opettaa Paavalinkirkossa pyhää tanssia. Sara-ahon mukaan tanssiessa ihminen on yhteydessä Jumalaan.

Lienee rehellistä myöntää, että osittain tapahtumat olivat Jeesuksen omaa syytä.

Palmusunnuntaina Jeesus ratsasti Jerusalemiin ja alkoi pian herättää kohua. Ärtymystä herätti esimerkiksi se, että Jeesus ajoi myyjät ja ostajat ulos temppelistä, kaatoi rahanvaihtajien pöydät ja kyyhkysmyyjien jakkarat ja moitti ihmisiä siitä, että rukoiluun tarkoitetusta tilasta oli tehty ”rosvojen luola”. Paikallisten pappien ja opetushenkilökunnan hermoille kävi myös se, ettei Jeesus suostunut yksiselitteisesti ilmaisemaan, millä valtuuksilla hän toimintaansa harjoitti, vaan kysyttäessä enimmäkseen viisasteli.

Kaksi päivää ennen pääsiäistä he tulivat siihen tulokseen, että Jeesus on tapettava.

Ei kuitenkaan kesken juhlan, ettei kansa ala mellakoida.

Palmusunnuntain jumalanpalveluksen jälkeen tuomiokirkkoseurakunta kokoontuu saarnajatkoille Teamsiin.

Niiden ainoa maalliko-osallistuja on jo pitkään ollut Vesa Pomell, helsinkiläinen eläkkeellä oleva insinööri, eikä hänkään ole aivan maallikko. Pomell on osallistunut Tuomiokirkossa noin tuhanteen jumalanpalvelukseen ja ollut aktiivisesti mukana seurakuntien toiminnassa. 1990-luvulla hän piti Mikkelissä pojille Uuden testamentin tietokonekerhoa. Kirkosta hän kiinnostui saatuaan isänsä sukututkimuksen kautta selville, että hänen esi-isänsä oli 1600-luvulla Puumalan kirkkoherra.

Nämä ovat toistaiseksi viimeiset etäsaarnajatkot. Järjestävä taho vetäytyy miettimään, tavoitettaisiinko seurakuntalaisia kirkkokahveille paremmin jollain toisella tavalla.

Palmusunnuntain jumalanpalveluksen jälkeen tuomiokirkkoseurakunta kokoontuu saarnajatkoille Teamsiin.

Pääisiäisviikolla Piru meni Juudakseen.

Juudas päättää kavaltaa Jeesuksen. Hän sopii ylipappien ja temppelivartioston päälliköiden kanssa, että toimittaa Jeesuksen heidän käsiinsä.

Kiirastorstaina Jeesus ja opetuslapset kokoontuvat pääsiäisaterialle. Jeesus asettaa ensimmäisen kerran ehtoollisen, siunaa leivän ja viinin ja nimeää ne ruumiikseen ja verekseen.

Kesken illallisen Jeesus paljastaa tietävänsä, että yksi opetuslapsista aikoo pettää hänet. Simon Pietari kysyy, kuka se on.

”Se, jolle annan tämän leivänpalan”, Jeesus vastaa, kastaa sen, antaa Juudakselle ja sanoo:

”Mitä aiot, tee se pian.”

Juudas käy tuumasta toimeen.

Aterian jälkeen Jeesus ja opetuslapset lähtevät Getsemaneen. Siellä Jeesusta alkaa ahdistaa. Hän rukoilee:

Isä, kaikki on sinulle mahdollista. Ota tämä malja minulta pois. Ei kuitenkaan minun tahtoni mukaan, vaan sinun.

Hänen vielä puhuessaan Juudas saapuu sotilaiden kanssa.

Pääsiäinen on 17 vuotta pappina toimineelle Anna-Maija Viljanen-Pihkalalle aina koskettavaa aikaa. Pääsiäispyhiin mahtuu hänestä koko inhimillisen elämän tunteiden kirjo.

”Joulu on jotenkin paljon helpompi. On se yksi joulu, jota kohti mennään, mutta kun tässä mennään kaiken läpi”, sanoo tuomiokirkkoseurakunnan pappi Anna-Maija Viljanen-Pihkala.

”Pääsiäispyhiin mahtuu koko inhimillisen elämän tunteiden kirjo.”

Iloa, yllätyksiä, pettymyksiä, kavallusta, epäilystä, kieltämistä, hämmästystä, kaikkea mahdollista, hän luettelee. Pääsiäinen on suurta draamaa alusta loppuun.

Viljanen-Pihkala on toiminut pappina 17 vuotta, siitä 16 vuotta tuomiokirkkoseurakunnassa. Hän oli töissä myös ensimmäisenä etäpääsiäisenä. Silloin tilanteet muuttuivat nopeasti.

17. maaliskuuta hallitus ilmoitti ottavansa käyttöön valmiuslain. Kymmenen päivää myöhemmin Uusimaa eristettiin muusta Suomesta. Kaikki peruttiin ja suljettiin, ei ehditty tehdä suuria korvaavia suunnitelmia pääsiäiseksi. Messut striimattiin, mutta ehtoollisia ei ollut.

”Olin itse viime vuonna toimittamassa kiirastorstain messua. Mulla oli ihan kauhea ahdistus siitä, miksi minä pääsen ehtoolliselle ja seurakuntani ei. Kävin tosi tiukan kamppailun siitä, voinko toimia näin”, Viljanen-Pihkala sanoo.

Munkkiniemen seurakunnassa askarreltiin etänä pääsiäiskoristeita.

Tänä vuonna heillä on ollut aikaa valmistautua ja miettiä, miten asiat tehdään eri tavalla kuin normaalisti. Päätettiin esimerkiksi, ettei pidetä perinteistä Via Crucis -kulkuetta, vaan tehdään sen tilalle lyhytelokuva. Tärkeältä tuntuu se, että tänä vuonna voidaan järjestää lyhyitä, 15–20 minuutin ehtoollishetkiä. Niihin ilmoittaudutaan etukäteen, ja paikalle pääsee enintään kuusi seurakuntalaista kerrallaan.

Viljanen-Pihkala sanoo, että pääsiäinen on papille joka kerta koskettava ja haastava. Pääsiäissunnuntain ja -maanantain saarnat valmistellaan aiemmin hiljaisella viikolla. Voi olla hankalaa kohottaa itsensä juhlavaan pääsiäistunnelmaan, kun Jeesuksella kärsimykset ovat vasta edessä.

Siksi Viljanen-Pihkala haluaisi keskittyä hiljaisella viikolla enemmän hiljentymiseen kuin hänen nyt on mahdollista. Mietiskelemiseen Itä-Helsingissä asuvalla papilla on aikaa lähinnä töihin pyöräillessä.

”Mulla on 5- ja 7-vuotiaat lapset, ja he pitävät elämän realiteetit aikalailla kohdillaan. He odottavat lomaa ja pääsiäismunia.”

Samoin työelämä. Viljanen-Pihkala toimii tuomiokirkkoseurakunnassa esihenkilönä.

Viljanen-Pihkalalle pääsiäisen koskettavin hetki on kiirastorstain illan messu, jossa alttari puetaan mustiin. Se tuntuu joka vuosi pysäyttävältä.

Viime vuosina siitä on tullut entistäkin pysäyttävämpi kokemus.

Tuomiokirkossa kiirastorstain messun lopuksi lauletaan aina virsi numero 77, Käy yrttitarhasta polku. Se lauletaan ilman urkujen säestystä, kirkon kaikki valot sammutettuina. Tuomiokirkon suntio Sinikka lauloi sen aina sydämensä kyllyydestä.

Kuusi vuotta sitten Sinikka kuoli hieman ennen pääsiäistä. Hautajaisissa laulettiin sama virsi. Se päättyy näin:

Myös laulun oppia uuden
saat tiellä taivahan.
Se taivaassa jo kaikuu
edessä Karitsan.
Hän kuoli kaiken täyttäen,
mutta tie oli tuskien.

”Sen jälkeen, kun Sinikka kuoli, olen aina ajatellut, että siellä se Sinikka laulaa”, Viljanen-Pihkala sanoo.

”Sinikan ääni raikuu siellä täysillä, kun me täällä Tuomiokirkossa vielä pihistään.”

Kiirastorstain illan jumalanpalveluksessa alttari puetaan mustiin.

Helatorstaina Jeesus lähtee Taivaaseen.

Samalla hän lupaa opetuslapsille ja kansalle lähettävänsä heille puolustajan ja auttajan. Pääsiäisestä on kulunut 40 päivää.

Minä menen Isän luo, mutta minä en jätä teitä yksin.

Pirjo Suomi tekee Hermannin Diakoniatalolla työtä muun muassa asunnottomien kanssa. Entiseltä ammatiltaan hän on laivakokki.

Toukokuussa rajoitukset helpottavat sen verran, että 1970-luvulla aloitettu Pullakirkko palaa Hermannin Diakoniatalon ohjelmistoon.

Se sai alkunsa jotakuinkin näin.

Erikoisdiakoniatyö aloitettiin Suomessa toisen maailmansodan jälkeen. Silloin Helsinkiin saapui joukoittain kodittomia, työttömiä ja muita eri tavoin henkisesti ja fyysisesti vaurioituneita ihmisiä, jotka olivat vaarassa jäädä yhteiskunnan ulkopuolelle ja syrjäytyä. Kirkko perusti Bulevardin ja Annankadun kulmaan hätäapuaseman, joka muuttui pian diakoniakeskukseksi, mutta yhtä kaikki siellä pidettiin jumalanpalveluksia. Kahvi ja pulla tarjoiltiin kirkkokansalle niin, että pulla oli aseteltu kahvimukin päälle.

”Kansanmiesten keskuudessa siitä tulikin sitten Pullakirkko”, kertoo diakoniatyöntekijä Pirjo Suomi.

Nykyään Pullakirkko sijoittuu hengellisen ja sosiaalityön rajamaille. Tavallisena sunnuntaina saliin saapuu 25–30 henkilöä, joista osa on erityisdiakoniaan kiinnittyneitä eli Hermannin Diakoniatalon kanta-asiakkaita ja osa muita lähialueen asukkaita. Jumalanpalveluksen, kuten talon muutenkin, on tarkoitus olla mahdollisimman matalan kynnyksen paikka.

”Meillä ei ole mitään kuviomarsseja.”

Sen sijaan kirkonmenojen jälkeen on tarjottu kahvia, pullaa ja ruokaisa keittolounas. Lounas lisättiin muutama vuosi sitten sen jälkeen, kun huomattiin, että ihmiset söivät pullaa nälkäänsä.

Diakonia on kreikkaa ja tarkoittaa lähimmäisen palvelemista. Kirkkolaki velvoittaa seurakunnat tekemään diakoniatyötä. Sitä pidetään Jeesuksen opetusten mukaisena.

Seurakunnat voivat suuntautua diakoniatyössään seurakunnan tarpeiden mukaan. Jossain painotetaan lapsi- ja perhetyötä, toisaalla yksinasuvia. Hermannin Diakoniatalo tarjoaa erityispalveluita paperittomille, asunnottomille ja päihde- ja rikostaustaisille. Diakoniatalon työntekijöitä on esimerkiksi jalkautunut vankiloihin, ja talolla on järjestetty hätämajoitusta asunnottomille.

Pirjo Suomi tuli talolle töihin vuonna 2008.

”Ehkä kirkko löysi minut, tai jotakin tämmöistä.”

Luterilaisuuteen hän alkoi kasvaa jo lapsuudenkodissa. Mitä enemmän hän tutustui Jeesuksen oppeihin, sitä enemmän hän halusi kulkea niiden mukaan: huolehtia kaikkein pienimmistä ja hyljeksityimmistä, hän kuvailee.

Ennen Hermannia hän työskenteli Vartiokylän seurakunnassa Itä-Helsingissä ja teki päihdetyöhön suuntautunutta diakoniaa Itä-Helsingin alueella. Aiemmalta ammatiltaan hän on laivakokki. Siinä näki kaikenlaista.

”Sellainen hauskanpito, mikä ei sitten enää olekaan välttämättä ihan hauskaa… Että hampaat irvessä juhlitaan.”

Diakonia on kreikkaa ja tarkoittaa lähimmäisen palvelemista. Kirkkolaki velvoittaa seurakunnat tekemään diakoniatyötä.

Helluntaina alkaa kirkon juhlakausi. Liturginen väri vaihtuu juhlapyhäksi valkoisesta punaiseen ja taas takaisin vihreään. Helluntain Pyhä Henki tulee Jeesuksen lupauksen ensimmäiset kasteet ja kristillinen kirkko syntyi. Helluntai on pääsiäisen ja joulun jälkeen kirkkovuoden suurin juhla, ja tänään Pullakirkossa täydentyy kaikki se, mitä pääsiäisestä asti on juhlittu.

Maallisessa maailmassa helluntai on huomaamattomampi: yksi sunnuntai jääkiekon maailmanmestaruuskilpailujen keskellä ja euroviisuviikonlopun päätös.

Ennen vietettiin helluntaiaattoakin. Se menetettiin työmarkkinataisteluissa 1970-luvulla.

(Vaiheet menivät sak:n päälakimiehen Timo Koskisen mukaan niin, että vuoteen 1972 asti helluntaipyhiä olivat sunnuntai ja maanantai, mutta työmarkkinapoliittisista syistä viikolle sijoittuvat pyhäpäivät haluttiin siirtää lauantaihin, ja niinpä vuonna 1973 toinen helluntaipäivä siirrettiin maanantaista lauantaihin, ja sitä alettiin kutsua helluntain valmistuspäiväksi. Vuonna 1982 kirkolliskokous esitti, että pyhät palautetaan oikeille kirkollisille paikoilleen. Samalla esitettiin, että helluntain valmistuspäivästä luovutaan ja helluntaista tehdään yksipäiväinen juhla, ja jo kymmenen vuoden päästä helluntaita alettiin viettää yksipäiväisenä.)

Helluntaina tapahtui myös ihme.

Pyhän Hengen ansiosta silloin läsnä olleet opetuslapset saivat lahjan. Kun he puhuivat ihmisille, jokainen kuuli heidän puheensa omalla äidinkielellään.

”Skeptikot ja sarkastisesti epäillen suhtautuvat sanoivat, se on Raamattuunkin kirjattu, että he ovat täynnä makeaa viiniä, päästään sekaisin”, Suomi kertoo.

”Siihen nähden, että tarina Kristuksesta kulkee eteenpäin vielä 2 000 vuotta myöhemmin, niin ei se ihan pelkkää makeaa viiniä ole!”

Herttoniemen siirtolapuutarhassa järjestettiin heinäkuussa yhteislaulutilaisuus. Pappina oli Jenni Kallio, kanttorina Marjasisko Varha.

”Noniin… Ainakin minun rannekelloni on tasan. Toivotetaan kaikki tervetulleeksi. Pastorina on Jenni Kallio… Ja kanttorina Marjasisko Varha. Piti lunttilapusta katsoa.”

”Onko niin outo ihminen?”

”Eikun mulla on huono muisti.”

”Tervetuloa laulamaan meidänkin puolesta! Meillä on kunnianhimoinen suunnitelma laulaa melkein kaikki laulut vihosta. Aloitetaan laulusta 13 ja lauletaan siitä eteenpäin hamaan numeroon 25 asti, ja sitten saatte lisää ohjeita.”

”Tässä virressä on kaksi sävelmää. Ensimmäinen on alkuperäinen. Kun kristinusko on rantautunut Suomeen, ja usko on lähtenyt Lounais- ja Länsi-Suomesta kiirimään läpi Suomen, se on saanut vähän uusia piirteitä. Korvakuulolta laulaessa on tullut vähän niekkuja mukaan. Vähän kuin rikkinäinen puhelin. Jos laitan täältä jutun menemään, te kuiskaatte sen toisillenne ja viimeiseksi Jennille, niin kun kysyn Jenniltä, mitä alussa sanoin, se olisi jotain ihan muuta.”

”Täällä sanotaan siis: Ajallaan annat sateesi, saa pellot voimaa uutta. Näin, Herra, vuoden kaunistat ja työmme siunaat, vahvistat, suot nousta kultaviljan. Voi olla, että me ollaan nyt itse vähän sekoitettu systeemiä maapallolla, eikä enää tulekaan ihan ajallaan kaikki.”

”Ja toiselle puolelle tulee ihan liikaa.”

”Olen laittanut tänään ihan tarkoituksella perhosia sekä korviin että hiuksiin. Toissa kesänä löysin pyörälenkillä nokkospuskasta mustia toukkia. Ne vaihtoivat pois toukkanahkansa. Se oli käsittämätön juttu. Mutta uskomattominta oli se koteloitumisprosessi. Toukka ikään kuin vain kuori toukkanahan päältään, ja kotelo oli sen alla valmiina. Meni noin kaksi viikkoa. Satuin saamaan videolle, kun perhonen kuoriutui kotelosta. Minulle tämä kaikki käsittämättömyys, jota näen ympärilläni luonnossa, puhuu Jumalan puolesta ehkä vahvemmin kuin mikään muu. Minusta on mahdoton ajatus, että olisi vain sattumaa, että on jotain näin käsittämättömän ihmeellistä kuin perhosen kehitys. Perhonen on myös vahva ylösnousemuksen symboli. Ajattelen, että elämä, jota me nyt elämme, on sellaista toukan maahan sidottua elämää. Taivaassa me palaamme kotiin Paratiisiin, johon meidät luotiin, siihen oikeaan vapauteen. Ajattelen, että kuolemassa meidän muoto vain muuttuu. Kuori jää tänne ja se, mitä me oikeasti olemme, on jossain muualla sen jälkeen. Se on hirveän lohdullinen ajatus.”

Hengellisiä lauluja oli laulamassa noin kolmekymmentä seurakuntalaista.

”Me tunnemme Jennin kanssa toisemme. Yritämme luoda sellaista ilmapiiriä, että ihmisten olisi helppo tulla siihen”, Marjasisko Varha sanoo. Yhteislaulutilaisuus Herttoniemen siirtolapuutarhassa on ohi, seurakuntalaiset hiipineet jatkamaan kesäiltaansa.

Varha jäi kanttorin töistä eläkkeelle syksyllä 2019, 40 vuoden uran jälkeen. Hänen isänsä ja isoisänsä olivat kanttoreita ja hänen tyttärellään on kanttorin koulutus.

Alkuajat isä kulki Varhan rinnalla. Ensimmäiset hautajaisensa hän soitti 17-vuotiaana ja itki koko ajan.

Kun Varha pääsi Sibelius-akatemiaan opiskelemaan kirkkomusiikkia, isä tuki. Vei Helsinkiin ja oli aina kiinnostunut siitä, mitä koulussa tehdään. Niin oli Varhakin, kun hänen tyttärensä pääsi Sibelius-akatemiaan.

”Olin aivan superonnellinen. Hän toi sieltä opiskelukavereitaan minulle kuoroon ja tonki mulle nuotteja!”

Myös Jenni Kallion isä on kanttori, soitti Varhan häissä.

”Olen miettinyt joskus, pitäisikö lähteä opiskelemaan vielä kanttoriksi”, Kallio sanoo.

Kalliota viehättää virsissä niiden ajattomuus: miten joku on onnistunut satoja vuosia sitten sanoittamaan sen, miltä hänestä tuntuu tänään.

Hyvyyden voima ja Päivä vain ja hetki kerrallaan ovat sellaisia, että vaikka on laulanut ne tuhat kertaa, jokin siinä sanan ja sävelen yhteydessä on aina lohduttavaa.”

Ehkä siksi virsikirjaa on päivitetty harvakseltaan. Suomen ensimmäinen virsikirja otettiin käyttöön vuonna 1583. Seuraava tuli vuonna 1605, kolmas 1701. Neljäs 1886 ja viides 1938. Vuonna 1986 käyttöön otettuun versioon lisättiin vielä myöhemmin kaksi lisäosaa.

Virsikirjan lisälehtien taustalla vaikutti Kallion mukaan seurakuntien kansainvälistyminen.

Mukaan haluttiin kansainvälisempiä lauluja, eri kieliä ja kulttuuritaustoja. Samalla mukaan otettiin kappaleita, jotka eivät ole virsiä, mutta joista on tullut ihmisille rakkaita, esimerkiksi Suojelusenkeli ja Oi ihmeellistä armoa eli Amazing Grace.

Osa jäi rannalle. Esimerkiksi Satumaa-tangoa komitea ei hyväksynyt mukaan. Toisaalta on kritisoitu sitä, että Virsikirjan kaltaiseen yhteislaulukirjaan mukaan otettiin niin vaikeita kappaleita, ettei ”normaali seurakunta” pysty laulamaan sitä.

Varha sanoo, että virsissä sävelmän pitää kestää aikaa.

”Päiväperhot eivät elä.”

Marjasisko Varha teki 40 vuoden uran kanttorina.

Syvällä ihmisessä istuu kaipuu saada vastauksia suuriin kysymyksiin. Siksi uskonnollisuus ei ole katoamassa. Se vain muuttaa muotoaan.

Niin ajattelee Jussi Sohlberg, Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimuskoordinaattori. Hänen erityisaloihinsa kuuluu uushenkisyys.

Sohlbergin mukaan uushenkisyys ilmenee nyky-yhteiskunnassa monin tavoin. Minä olen -messujen lisäksi on esimerkiksi Hengen ja tiedon messut, joilla on muun muassa kanavointia, enkeleitä, reikihoitoa ja muita energiahoitoja.

”Länsimainen esoteria, uushenkisyys, okkultismi, uuspakanuus, uuskarismaattisuus, satanismi…” Sohlberg luettelee.

Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimuskoordinaattori Jussi Sohlberg on erikoistunut uushenkisyyteen.

Viime vuonna Sohlberg oli mukana julkaisemassa kirkon nelivuotiskertomusta. Sen mukaan suomalaisten suhtautumistavat uskontoon ovat moninaistuneet. Vahvan maallistumiskehityksen rinnalla kulkee nyt voimakas uushenkisyyden juonne.

Muutos näkyy etenkin Y- ja Z-sukupolvissa, eli 1980–2000-luvulla syntyneissä. He uskovat enemmän esimerkiksi näkymättömiin maailmoihin ja olentoihin, vaihtoehtoisiin terapioihin sekä ennustamiseen kuin vanhemmat sukupolvet.

Käänteessä kohti uushenkisyyttä on Sohlbergin mukaan pitkälti kyse individualismista. Halutaan uskoa yksilöllisesti, itselle sopivalla tavalla. Kulkea etsijänä vapaalla henkisyyden kentällä ja tutkiskella omaa sisäistä kokemusta.

Uushenkisyydellä ei myöskään ole rasitteenaan kristinuskon brändiä. Painolastia on paljon. Kristinusko koetaan kapeana, ja siihen liitetään patriarkaalisuuden, dogmaattisuden ja jäykän hierarkian kaltaisia negatiivisia mielleyhtymiä.

Se ei kuitenkaan ole koko totuus, Sohlberg sanoo. Sohlbergin mukaan kristinuskolla on pitkä ja monipuolinen historia, johon kuuluvat esimerkiksi vanhat mystiikan perinteet, liberaaliteologia, historialliskriittinen raamatuntutkimus, feministiteologia ja ekoteologia. Kristillistä joogaakin on.

Uushenkisyydelle on Sohlbergin mukaan tyypillistä pyrkiä tekemään eroa uskonnon ja henkisyyden välillä.

”Kun keskustelee eri liikkeiden edustajien kanssa tai lukee alan kirjallisuutta, kuulee usein, että me ei edusteta mitään uskontoa.”

Aina irtaantuminen ei ole kovin uskottavaa. Käytetään uskonnollisesta perinteestä ammennettua terminologiaa ja puhutaan karmasta, enkeleistä ja sielusta.

Jussi Sohlberg vieraili heinäkuussa Puotilan kappelin kesäillan messussa.

Sohlberg sanoo, että vaikka Pohjois-Euroopasta katsottuna saattaa näyttää siltä, että perinteiset uskonnot ovat kuihtumassa ja häviämässä, asia on pikemminkin päin vastoin. Väestönkasvu keskittyy alueille, joissa uskonnolla on vahva kulttuurinen asema, ja sekulaareilla alueilla väestönkasvu on matalampaa. Kasvua näkyy esimerkiksi katolisen kirkon ja karismaattisten liikkeiden piirissä.

Sohlberg sanoo, että sekularisaation paineen rinnalla nouseva uushenkisyys pitäisi nähdä evankelisluterilaisessa kirkossa enemmän mahdollisuutena kuin uhkana. Uskonnollisen moninaisuuden kasvu kertoo siitä, että monilla on edelleen kaipuu henkisyyteen tai hengellisyyteen.

”Siihen etsintään tulisi jollain tavalla osata tarttua ja kuunnella ihmisten kysymyksiä.”

Henri Tiainen kävi rippileirillä Enontekiöllä.

Henri Tiainen halusi mennä rippikouluun, koska se on perinne. Riparille meneminen tuntui kivalta ajatukselta, ja sieltä saattaisi saada uusia kavereita.

Tiainen kävi Tuomiokirkkoseurakunnan listaa läpi. Valinta oli helppo. Vaellusripari Enontekiössä, konfirmaatio Tuomiokirkossa. Siellä hänet, hänen isänsä ja setänsä on kastettu ja isoisänsä vihitty.

Keväällä rajoitukset olivat vielä tiukat. Osallistujat tapasivat toisensa muutaman kerran verkossa. Jonkin verran jouduttiin jännittämään, päästäänkö matkaan. Rippipappina ollut Anna-Maija Viljanen-Pihkala kertoo, että esimerkiksi Jyväskylässä ripareita on pidetty täysin etänä.

”Kyllä me haluttiin uskoa siihen, että tämä pääsee toteutumaan näin”, Viljanen-Pihkala sanoo.

Toukokuussa he tapasivat toisensa ensimmäisen kerran livenä. Silloin heillä oli Vartiokylänlahdella harjoitusvaellus.

Matka Enontekiölle kesti yli puoli vuorokautta. Koko bussimatka istuttiin maskit naamalla, leirillä oltiin sisätiloissa maskit päällä ja ruokailuissa istuttiin aina samassa pöydässä samojen ihmisten kanssa. Käsiä pestiin ja desinfioitiin. Eniten he pelkäsivät sitä, että joku sairastuisi, ja he kaikki joutuisivat jäämään Lappiin karanteeniin.

Päivää ennen konfirmaatiota kokoontumisrajoituksia vapautettiin.

Päivää ennen konfirmaatiota kokoontumisrajoituksia puretaan. Sisään saa 300 ihmisen sijaan tulla 650. Sukulaisia tai kavereita saa tuoda niin paljon kuin haluaa.

Tiaisen sukulaisia on tullut paljon paikalle. Isä, äiti, pari setää, eno, kummitäti ja tuttuja. Konfirmaation jälkeen he aikovat mennä kotiin juomaan kahvia ja juhlimaan.

Vanhemmille oli tärkeää, että Henri meni rippikouluun. Se on perinne, joka kuuluu suomalaiseen kulttuuriin, äiti Airi Puhakka sanoo. Hän oli aikoinaan isosena, Henrikin on harkinnut.

Viljanen-Pihkala aloittaa saarnansa.

”Koronan loppumisen jälkeen en ole nähnyt täällä näin paljon ihmisiä. Tämä on merkki toivosta ja siitä, että elämä jatkuu.”

Tiaisella on konfirmaatiossa vastuutehtäviä. Hän kantaa alttarille kynttilän ja lukee katkelman Matteuksen evankeliumia. Siinä Jeesus puhuu Jumalan salaisuudesta ja päättää puheensa näin.

Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.

Noin 80 prosenttia suomalaisista nuorista käy rippikoulun.