Tämä pakina on minulle vaikea kirjoittaa.
Lomailustani ei tullut mitään. Olen käyttänyt kesäni somea skrollaillen ja olen siitä kuormittunut ja poikki. Jaksamiseni ei ole ollut koetuksella vain siksi, että umpisurkea meemitili käyttää nimimerkkiäni, vaan koska olen aloittanut kirjoituksen toisensa jälkeen osaamatta päättää, mitä voisin itse sanoa.
Kaikki tuntuu pieneltä suhteessa niihin kaikkiin lannistaviin ja surullisiin tarinoihin, joita olen joutunut lukemaan. Ne tarinat ovat saaneet minutkin tuntemaan itseni syylliseksi.
En kuitenkaan voi olla hiljaa. Kukaan meistä ei voi. On peiliin katsomisen paikka. Varsinkin, koska tässä kirjoituksessa koen olevani cis-mies.
Sanon sen suoraan. Olen sisäistänyt naisvihan ja levittänyt sitä valtamediassa näillä toksisilla kirjoituksillani. Olen siitä syvästi pahoillani sekä itseni että edustamani lehden puolesta.
Erityisen järkyttävää on ollut tajuta, kuinka syvässä naisviha on myös meissä nimimerkeissä. Me olemme osa rakenteellista ja systeemistä ongelmaa.
Muistan, kuinka teini-ikäisenä näin televisiosta Shakiran Hips Don’t Lie -kappaleen musiikkivideon. Makasin takkahuoneen sohvalla, vanhemmat olivat perhetuttujen luona. Itsesaastutin, ja boksereihini jäi märkä läntti.
Spermasatsin mukana tuli neljän sekunnin nautinto, joka katosi järkyttävän havainnon mukana: näinkö minä katson naisia?
Tunsin olevani likainen. Aloin kuljeksia koulun pihalla häpeillen. Kuka tahansa saattaisi call-outata minut koska vain.
En siksi, että olisin runkkari vaan koska kaikki varmasti näkivät, millainen oikeasti olen: pieni ratas patriarkaatin koneistossa, täynnä naisvihaa, vaikka esitin liittolaista.
Jos jäisin kiinni, olisi selvää, etten koskaan saisi kutsuja bileisiin tai tytyydeä. Kukaan ei tahtoisi viettää aikaa kanssani, sillä jokaista vastaantulijaa esineellistävä runkkarimieskatseeni tuhoaisi kaiken mihin osuu.
Koulupäivien jälkeen tuijotin peiliä ällöttyneenä. Silmäni punottivat, ja kyyneleitä valui poskien finnipaukamoiden päälle. Hyi helvetti, tältä näyttää naisvihaaja.
Otin kuvan. Storyn jätin julkaisematta.
Felt misogynic, will delete later.
Patriarkaatti on sairaus, johon on vain yksi ratkaisu. Nollatoleranssi. Kohtuukäyttö ei ole mahdollista. Jo pieninkin naisvihainen ajatus voi johtaa misogyyniseen vitsailuun. Ja vitsailu, se taas on väkivaltaa. Kaltevan pinnan argumentteja ei ole helppo pysäyttää, mutta mahdollista se on, kunhan opimme käsittelemään niihin liittyvät haastavat tunteet.
Kyse ei ole heistä, jotka käyttävät valtaansa väärin. Kyse on meistä kaikista.
Sukupolvia jatkuneen vaientamisen sijaan tarvitaan avointa keskustelua. Jokainen kokemus on arvokas ja totta. Meidän velvollisuutemme on uskoa rakenteellisen väkivallan uhreja eikä hiljentää heitä. Se lähtee oman valta-asemansa tunnistamisesta ja tunnustamisesta.
Vähintä mitä voimme tehdä, on luvata puuttua asiattomuuksiin heti, kun niitä näemme. Kollektiivisen sivuun katsomisen ja hiljaisen hyväksynnän aika yhteiskunnassamme ja lehtiemme hupipalstoilla on ohitse.
Loiko tämäkään kirjoitus ympärilleen tilaa, jossa jokainen voi tuntea olonsa turvalliseksi? Niin, vastaus on itsestäänselvä. Minun ja meidän on pystyttävä parempaan. Muuta tehtävää meillä lehtipakinoitsijoilla ei enää vuonna 2021 ole.
