On pimeys ohi! Kevät on aina innoittanut suomalaisia taiteilijoita, mutta mitä he haluavat keväällä ja keväästä meille kertoa?

Huhtikuu. Lunta sataa pystysuoraan ylöspäin. Ei piru keksinyt enää muuta. (Eeva Kilpi 1976)

T:Teksti:

G:Grafiikka Antti Yrjönen

Alussa on haju. Se on multainen, auringonpaahteinen, hieman mätä tuoksu, jossa on vivahde pölyä ja pökälettä. Se livahtaa liskoaivoihin yleensä kuivana ja kuulaana talvipäivänä ja saa valpastumaan.

Muut aistit eivät vielä anna vihjettäkään siihen suuntaan, mutta suomalainen on saanut vainun. Kevät on tulossa.

Pitkän koronatalven jälkeen Eino Leinon yli sata vuotta vanhan Kevät kuitenkin tulevi -runon sanat tuntuvat erityisen osuvilta:

Kevät jälkeen talven raskahimman,
minkä on ihminen elänyt
kevät jälkeen myrskyn murhaisimman,
mit’ on nähty maailmassa?
Oisko mahdollista? Oisko unta?
Ei petä elämän vaisto,
kutoo ihanteitaan ihmiskunta,
päättyvi pisinkin taisto.

Kevät on lumonnut suomalaisia taiteilijoita vuosisatojen ajan. Runoilijoiden repertuaariin kuuluu kevättä käsittelevä värssy, ja kevään kelmeää valoa on kuvattu myös maalauksissa, teatterissa ja lastenohjelmissa.

Mitä taiteilijat haluavat keväästä – ja kevään avulla meille kertoa?

Kevät jälkeen talven raskahimman,
minkä on ihminen elänyt
kevät jälkeen myrskyn murhaisimman,
mit’ on nähty maailmassa?

Kevät on ollut armoitettu innoittaja suomalaisessa kirjallisuudessa ja runoudessa, ja sen symboliikkaan kuuluu erityisesti uuden alku ja uudestisyntymä, sanoo Helsingin yliopiston yliopistonlehtori Anna Hollsten.

”Meillä on valtavasti kevätrunoutta, jossa kaikki on tuoretta ja ihanaa ja jossa kevät saa symbolisia merkityksiä”, Hollsten sanoo.

Kirjallisuudesta Hollsten nostaa esimerkiksi Yrjö Kokon allegorisen Pessi ja Illusia -sadun. Siinä seurataan sodan varjossa elävän metsän elämää neljän vuodenajan läpi. Tarina päättyy aistivoimaisesti piirrettyyn kevääseen, jonka lopussa peikko ja keiju saavat lapsen. Se paljastuu karvattomaksi ja siivettömäksi ihmislapseksi. Jatkosodan aikana kirjoitetun sadun symbolinen viesti on selvä: uusi alku sodan runtelemalle kansalle.

Keväällä on monia muitakin myönteisiä mielleyhtymiä, jotka selittävät sen suosiota taiteen aihevalintana.

Kevät yhdistyy nuoruuteen ja viattomuuteen, kun taas syksy kuolemaan ja elämän ehtoopuoleen. Kevät onkin usein kuvattu varsinkin veistostaiteessa kukkaseppeleisenä nuorena neitona, kertoo Ateneumin amanuenssi Hanne Selkokari.

Yllättävämmän ihmishahmon tarjoaa Yö kappaleessaan Viimeinen kevät. Siinä kevät on koiranpaskalta haiseva ryysyläinen, joka saapuu talven jälkeen ruusupensaisiin juopottelemaan. Kutsumaton vieras kiristää kaikkien hermoja, mutta kun hän kesän jälkeen lähtee, lehdet putoavat puista. Ja kerran, kun mies ei tulekaan, levottomuus kalvaa lähiöiden asukkaita, huhtikuukin taipuu suoraan syksyksi. Kuka helvetissä tällaiseen aikaan toiseen rakastuu?

Tunnettu kevätrenttu suomalaisessa kirjallisuudessa on myös Nuuskamuikkunen, joka saapuu joka kevät lievittämään läheisriippuvaisen Muumipeikon ahdistusta. Tove Janssonin kirjoissa vuodenajat paljastavat ristiriitansa. Muumipeikolle kevät merkitsee elämän alkua, Nuuskamuikkuselle taas kompromissia vapauden ja yhteisön välillä.

Kevät on tasa-arvoinen. Se koittaa niin kulahtaneelle juopolle kuin mehevälle immellekin. On pimeys ohi, nyt kuljetaan valoon päin!

On huhtikuu
On vaikein aika maan
Nyt kevät itkee luomistuskissaan.

Mutta sitten tulee huhtikuu ja mieleen hiipii ajatus, että ehkä Tommi Läntinen onkin väärässä. Kevät ei ole pelkkiä auvoisia öisiä kävelyretkiä katselemaan jäiden lähtöjä. Vaikka valo piristää, pitkä pätkä vuodenajasta on vain nipinnapin plussan puolella värjöttelyä väsähtäneissä maisemissa.

”Paljon on myös vastakertomuksia, sillä ovathan kevään alku ja loppu hyvin erilaisia. On kylmä ja epävakaa huhtikuu, ja sitten taas ihana toukokuun loppu, jolloin tuomet kukkivat”, Helsingin yliopiston Hollsten sanoo.

Huhtikuu, kuukausista julmin. Kansallisnyyhkijättäremme Saima Harmaja tallensi huhtikuun luonteen samannimiseen runoon osuvasti:

On väsynyt ja harmaa maa
ja märkää lunta putoaa
Ja yli meren aution
soi tuulen laulu lohduton
On huhtikuu
On vaikein aika maan
Nyt kevät itkee luomistuskissaan.

Ilpo Tiihosen runossa Se sataa taivaalta tulee keväällä ”märkää rättiä”. Eeva Kilpi taas toteaa: Huhtikuu. Lunta sataa pystysuoraan ylöspäin. Ei piru keksinyt enää muuta.

Kuvataiteessa kevään mutaiset ja liejuiset kasvot eivät juuri näy, vaikka siinäkin vuodenaika on ollut tärkeä muusa.

Kuvataiteilijoita keväässä on selvästi kiinnostanut eniten varhainen kevättalvi, jolloin valo lisääntyy, mutta lumi ei ole vielä sulanut pois. Sen jälkeen maisemat eivät kenties ole olleet niin mielenkiintoisia, amanuenssi Selkokari arvelee.

Grafiikan puolella huomio kiinnittyy esimerkiksi Tuulikki Pietilän kevätaiheisisiin mustavalkoisiin vedoksiin. Ensisilmäyksellä ne näyttävät esittävän paljaita risupuskia. Selkokari kuitenkin arvelee, että grafiikkataiteilijoita on kiinnostanut se, kuinka paljaat oksat antavat ilmi maan muotoja. Kesäisten lehdessä olevien puiden takaa niitä on jo vaikeampi hahmottaa. Lisäksi mustavalkoinen grafiikka antaa anteeksi värien puutteen.

Alkukevään ankara valo ei lämmitä, mutta se läpäisee armottomasti vielä talvesta kankean ihmisen pelot ja toiveet – ja johtaa kevätmasennukseen. Pimeys ei ole ohi, se vain vaihtaa paikkaa taivaankannelta ihmispolon sisimpään. Vestan Kevät-kappaleessa masentunut hahmo pelkää tuhlaavansa muiden aikaa, ahdistuu julkisista paikoista ja samastuu ikkunan takaa näkyvään harmauteen.

Tiedän et oon aika etäinen
jos kysyt vastaan:
vuodenaika tekee sen.

Edith Södergranin Pohjolan keväässä kevät huuhtoo mukanaan harhaiset kuvitelmat rakkaudesta.

Kaikki pilvilinnani ovat
lumen lailla sulaneet,
kaikki unelmani ovat veden
lailla valuneet pois,
ja kaikesta siitä, mitä rakastin,
on jäljellä ainoastaan
sininen taivas ja muutamia
kalpeita tähtiä.

Kokemusasiantuntijuus kertoo, että kevät on erojen aikaa.

Kenties murskaavimmillaan kevään painon on tallentanut black metal -yhtye Oranssi Pazuzu Kevät-kappaleessaan:

Riivaajan kuiskaus korvissa
Järvelle johdattaa
Sidottuna selkään
Säkki täynnä kiviä.

Riivaajan kuiskaus korvissa
Järvelle johdattaa
Sidottuna selkään
Säkki täynnä kiviä.

Kevät väreilee väkevää energiaa. Se tuntuu ilmassa ja ruumiissa paniikin tunteena, kuten Kauko Röyhkä laulaa. Ei ihme, että vuodenaikojen vietävissä oleva suomalainen on suistua raiteiltaan keväisin. Toppatakin alta paljastuu feromoneja ja vaaraa tihkuva biletoppibeibe, joka kanavoi kevään pauhaavan voiman ylisuorittamiseen, radikaaleihin päätöksiin, irtiottoihin – ja jumalattomaan kiimaan.

Hekuma on läsnä Katri Valan aistillisuutta tihkuvassa Kevät-runossa.

Yö kevään, taivas aivan yllä pään,
sen taivutan ma kohden kasvojani
kuin oksan kasteisen.
Ja syliin poimin kukat tähtien
niin vaaleat ja hennot. Elämään
puunsilmu puhkeaa koskein huuliani.
Sen riemu alkaa soida sielussani,
en tuoksu kietoo pilveen kuultavaan.

Ateneumin ja Kansallisgallerian kokoelmien perusteella kevättä on käsitelty kuvataiteen keinoin vähemmän kuin muita kolmea vuodenaikaa, Hanne Selkokari sanoo.

”Se herättää kysymyksen, että mitähän muuta silloin keväisin on innostuttu tekemään”, Selkokari sanoo.

Niinpä.

Kevään vimmaa ja kohinaa on Anna Hollstenin mielestä myös Aaro Hellaakosken modernistisessa runossa Keväinen junamatka, jossa on liikkeen tunnun lisäksi eroottista virettä.

Trolliusten vasarat
silmiäni takovat
hoi
mies herää!
kevät tekee terää
Juna juoksee jyskyttäin
halki kenttäin vihreäin
rentukoita
kulleroita
kevään kultavasaroita
Valkoisessa harsossaan
tuomet tanssii syliin
pian, pian joudutaan
kukkivihin kyliin.

Lähtemisen ja saapumisen teema muuttolintuineen kuuluu kevääseen. Kiihkeän kevään jyskytystä ja kauas vievien raiteiden kolinaa voi aistia myös Paavoharjun Kevätrumpu-kappaleessa. Sen läkähdyttävä rytmi houkuttelee tanssimaan itsensä tainnoksiin.

Ja sitähän kevät haluaa.

Kevään kanssa on käyty kauppaa ammoisista ajoista lähtien. Vanha kansa tiesi, että kevät on pelottava ja julma vieras, joka toi mukanaan pirut ja noidat tekemään kolttosiaan. Pahoja enteitä hätyyteltiin pääsiäiskokoilla, taioilla ja uhrilahjoilla.

Kevään kanssa kauppaa käydessä on oltava varovainen, sillä se on ahne julmuri. Se vie parisuhteet, työt, terveyden, koulupaikat ja kesähaaveet. Kun tarpeeksi syöttää kevättä, voi lopulta joutua polttamaan jopa itsensä loppuun, kuten Ruusujen Pyhä kevät -biisissä.

Kun ei ollut enää mitään poltettavaa
sytytin itseni, sytytin itseni tuleen
Ja kun muut kerääntyivät
rinkiin ympärilleni mä
tanssin itseni hengiltä
et ois pyhä kevät.

Sanoituksissa viitataan Igor Stravinskyn Kevätuhri-balettiin, jonka suora suomennos tarkoittaa pyhää kevättä. Baletissa muinaisvenäläinen kylä suorittaa kevätrituaaleja ja lopulta nuori tyttö tanssii itsensä kuoliaaksi.

Miksi keväälle pitää uhrautua, Ruusut-yhtyeen sanoittaja ja kirjailija Lauri Levola?

”Sehän kuulostaa aika synkeältä, mutta siinä on sellaista kiertokulun teemaa, eli välillä pitää lahota, jotta voi taas kohota”, Levola sanoo.

”Mielestäni se kevään uhritematiikka osoittaa suurta kunnioitusta luontoa kohtaan.”

Eli jälleen on kyse uudelleensyntymisestä. Levolan mielestä ihminen voisi ottaa oppia tästä kiertokulusta. Kaikesta suorittamisesta huolimatta vuodenajat toistuvat kerta toisensa jälkeen samoina. Elämä ei ole lineaarista, vaan kehämäistä.

Voisiko se olla kevään opetus?

”Koko ajan ei tarvitsisi posottaa suoraa linjaa kohti tähtiä, vaan voisi hyväksyä sen omankin elämän syklisyyden”, Levola sanoo.

Levolan mielestä keväässä on pyhyyttä, joka on ikuista ja ajatonta. Kevään kokemus voi olla sama tämän koronakevään 2021 ihmiselle kuin jollekulle muinaiselle maajussille.

Kun luonto herää, se herää nopeasti. Kevät on Suomen vuodenajoista lyhyin.

Tähän pieneen hetkeen on pakattu hirveä määrä toivoa ja pelkoa. Helluntaihin mennessä pitäisi löytää uusi kumppani, valmistautua työhön tai lomaan ja kevätsiivouskin on tekemättä.

Kevät se vain mennä jolkottaa eikä odota, vaikka Sanni pyytäisi Hei kevät -biisissään.

On toukokuu ja mul ei oo ketään
taas kaikki muut aamulla herä
Vastahan oli talvi
mä en oo vielä valmis
tähän
Hei kevät.

Suomalaista runoutta ja lyriikkaa tarkastellessa kevät näyttäytyykin välillä julmana ja välinpitämättömänä. Kuten Saima Harmaja toteaa Kevät-runossaan, tämä heleä, kostea multa / tämä kirkkaus loppumaton / se ei välitä, välitä, vaikka / joku sydän murtunut on.

Se on jotenkin lohdullista, Levola sanoo.

”Luonto ei välitä meidän murheistamme. Se voi myös antaa voimaa”, Levola sanoo.

Lopulta se koittaa. Syreenien, lämmittävän auringon ja leventyvien koivunlehtien aika.

Silloin olemme viimein saapuneet siihen hetkeen, jonka kevään ensimmäinen haju palautti mieleen: t-paidassa ei tule enää kylmä.

Monta kertaa heikko ihminen oli horjua uskossaan, mutta kevät lunastaa lupauksensa joka kerta. Tähän kohottavaan nuottiin päättyy myös Harmajan Huhtikuu-runo: Oi, tiedättehän, ei kevät hyljätä voi ketään, joll’ on kevään ikävä.

Ja niinhän siinä käy, että juuri kun ihminen on tulossa sinuiksi kevään kanssa, tuo julma rakastaja runttaa kaasun pohjaan ja karauttaa Yksinäisille Vuorille. Vuorilta pyöräilee mummomankelilla leppoisa kesä, joka läimäyttää leveän kämmenensä olalle ja pyytää saunaan.

Huojentunut suomalainen katsahtaa kaihoisasti vielä kerran kevään perään. Toisin kuin pojat, kevät lupaa ja palaa. Vuoden päästä tanssitaan taas.