Viime aikoina olen ollut erityisen kiitollinen siitä, että minulla on turvallinen paikka ja nurkka, jota tuijottaa. Nurkka, jossa valo vuoden- ja vuorokaudenaikojen mukaan liikkuu eri tavoilla ja johon katuvalo syttyy pimeän tullen.
Laitoin nurkkaan peilin. Se tuo valoilmiöihin lisäjännitystä ja luo vaikutelman aukosta, ovesta seuraavaan huoneeseen.
Aivoni varmaankin loukkaantuvat siitä, että pidän niitä niin helposti höynäytettävinä, mutta silti peili saa asunnon laajenemaan.
Peiliä lukuun ottamatta olen jättänyt nurkan tyhjäksi. Se, etten pysty täysin hahmottamaan, mitä tyhjässä nurkassa tapahtuu, saa minut kuvittelemaan.
Sarjakuvaromaanissaan Here (2014) Richard McGuire piirtää yhden huoneen samaa nurkkaa uudestaan ja uudestaan.
Sarjakuvakirjan jokainen aukeama on yksi samalla lailla rajattu ruutu, jonka sisään aukeaa pienempiä ruutuja huoneesta eri vuosina. Jokaisen ruudun kulmaan kirjattu vuosiluku ilmaisee, mitä vuotta kyseisessä ruudussa eletään.
Yhtäkkiä huoneen seinät katoavat kuvasta. On siirrytty kauemmas menneisyyteen, eikä huonetta ole vielä rakennettu. Vuoden 1623 näkymässä avautuu maisema.
Harmaa usva leijailee puiden runkojen välissä, ja maa peittyy heijastaviin lätäköihin.
Seuraavaksi huone käy vuodessa 1955 ja siirtyy sitten hetkeen 8 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Katsomispiste on ollut paikoillaan jo ennen kuin huone on rakentunut sen ympärille ja pysyy siinä, kun huone puretaan.
Here syntyi aluksi mustavalkoisena kuuden sivun sarjakuvana Raw-lehteen vuonna 1989. Pitkällisen työn jälkeen se viimein ilmestyi värillisenä sarjakuvakirjana vuonna 2014.
Here mullisti sarjakuvakerrontaa. Se murtautui lineaarisesta vasemmalta oikealle etenevästä tarinankerronnasta ja esitti aikakerrostumat toistensa sisässä.
Sisäkkäiset ruudut olivat saaneet innoituksensa tietokoneen avoimista ikkunoista. Ne olivat 1980-luvun lopulla uusi konsepti.
Heren vaikuttavuus ilmenee ensin alkuhämmennyksenä ja kasvaa vähitellen, kunnes selaaminen käy liian tunteelliseksi.
Yhden nurkan tuijottamisesta tulee suuri, aikaa ja paikkaa, ihmisyyttä ja sen historiaa, perheitä ja luontosuhdetta käsittelevä projekti.
Teos tuo kaikki hetket tukalasti samaan huoneeseen ja osoittaa kautta historian perityt jatkumot ja tietoisuuden katkokset.
Yhdellä aukeamalla on puhekuplissa ihmisten eri vuosina toisistaan käyttämiä haukkumasanoja. Niiden keskellä on ruutu vuodelta 2111, jossa vesi tulvii huoneen ikkunasta sisään. Se on jo täällä.
Toivon, että näkisin jossain vaiheessa jotain muitakin nurkkia kuin omani. En haluaisi kehittää tämän kyseisen nurkan tuijottelusta mitään aikaa, tilaa ja kaikkeutta käsittelevää projektia.
En ole koskaan ollut kaikista kuumeisin reissaaja, mutta nyt huomaan päivittäväni nettisivua, joka näyttää sattumanvaraisia Google Street View’n katunäkymiä ympäri maailmaa.
Yhtä nurkkaa kuvataan myös Wayne Wangin ohjaamassa elokuvassa Smoke (1995).
Elokuvassa Harvey Keitelin esittämä tupakkakaupppias Auggie ottaa kaupastaan Brooklynissä valokuvan joka aamu kello kahdeksan.
Hän asettaa kameran jalustalle risteyksen toiselle puolelle, ja kuvaan päätyy se, mikä sillä hetkellä etsimeen osuu.
Auggie esittelee 4 000 valokuvan albumiaan kirjailija Paul Benjaminille (William Hurt) ja ohjeistaa tätä katsomaan hitaammin.
Toisen pitää hidastaa ymmärtääkseen, että kaikki kuvat ovat vähän erilaisia.
Niissä on eri valo, viikonloput näyttävät vähän erilaiselta kuin arjet, ja ihmisillä on sään mukaan erilaisia vaatteita.
Jotkut ihmiset toistuvat kuvissa, toiset näkyvät vain kerran.
Paul selaa albumia hitaasti, kunnes tunnistaa yhtäkkiä kuvasta onnettomuudessa kuolleen vaimonsa.
Auggie kertoo, että nainen näkyy sen vuoden kuvissa monta kertaa, luultavasti matkalla töihin. Paul on surrut yllättävää menetystä jo vuosia, mutta arkinen kuva saa menneen vaikuttamaan tuoreelta.
Kaikki Smoke-elokuvan hahmot ovat menettäneet jotain. Tarinat peilaavat toisiaan sisältäen poissaolevia isiä, tapaturmaisesti kuolleita vaimoja ja yllättäen ilmaantuvia lapsia.
Yhdessä Heren puhekuplassa sanotaan, että elämällä on taipumus rimmaaviin tapahtumiin.
Toteamus sopii myös Smoken tarinoihin. Kulmaus toimii keskipisteenä sekä sarjakuvassa että elokuvassa. Heren nurkka on syvennys, joka luo ympärilleen sisätilan ja asettaa lukijan samaan huoneeseen sarjakuvan
kanssa.
Sarjakuvataiteilija Chris Ware on todennut, että Heren takanurkkaa voi pitää sarjakuvan päähenkilönä, mutta oikeastaan keskiössä on lukijan mieli.
Sarjakuvassa esiintyvät asiat yhdistyvät toisiinsa lukijan mielessä ja täydentyvät tarinoiksi.
Smoken nurkka työntyy ulos julkiseen katutilaan. Elokuva ei keskity tupakkakauppaan tai sen omistajaan, mutta pyörii niiden ympärillä.
Auggie sanoo: ”Ihmiset sanovat, että nähdäksesi maailmaa sinun tulee matkustaa, mutta joskus ajattelen, että jos pysyt yhdessä paikassa ja pidät silmäsi auki, näet suunnilleen niin paljon kuin pystyt käsittelemään.”
Toteamus on kuin staattisen kantaasiakkaan, ei nähtävän perässä liikkuvan turistin.
Tyytymättömyys ja ahdistus kumpuavat usein kaipuusta johonkin toiseen paikkaan, hetkeen tai todellisuuteen. Toisaalta Auggien vankkumaton tapa kuvata kulmaansa joka päivä saattaa kertoa ahdistuksesta muutosta kohtaan ja yrityksestä pitää jostain kiinni.
Tuijotan nurkkaani ja mietin, osaanko katsoa tuttua avoimin silmin vai onko internetin tarjoama uusien houkutusten virta hemmotellut mielikuvitukseni piloille.
Muistelen The Guardianissa haastateltua walesilaista lammasfarmaria, jonka kaikki päivät ovat aina olleet samanlaisia.
Hän on käynyt kerran Englannissa, mutta muuten hän elää tontillaan, pitää huolta lampaistaan ja syö joka päivä samaa ruokaa.
Farmari on elämäänsä tyytyväinen. Haastattelussa hän harmittelee nykyihmisten sokeutta asioille.
Ihailen farmarin kykyä nauttia siitä mitä hänellä on. En oikein osaa kuvitella tilannetta, jossa haluaisin luopua ahneesta uteliaisuudesta.
Kai farmarikin on utelias, mutta hänen uteliaisuutensa kohdistuu vanhaan tuttuun.
Edellä käsittelemäni sarjakuva ja elokuva eivät ole uutuuksia. Otin ne puheeksi, koska niiden nurkat nousivat nähtyjen asioiden joukosta mieleeni resonoimaan keskenään.
Tämä valinta saattaa tuntua lukijasta sattumanvaraiselta ja ikävältä ja onkin minulta ehkä vähän itsekeskeistä. Toisaalta pidän kiinnostuksen keskittämistä uutuuksiin tai ajankohtaisuuksiin tympeänä ja kestämättömänä.
Edessä voi hyvinkin olla kuiva kausi joidenkin taiteiden uutuuksista.
Monia teoksia voi työstää itsekseen, mutta esimerkiksi elokuvat harvemmin tehdään kotistudioissa. Nurkat rajoittavat tekemistä. Ehkä ihmiset kääntävät sillä aikaa katseensa vanhoihin elokuviin.
Kuten ystäväni totesi kerran salista poistuessamme: kyllä tämä 18. katsomiskerta oli paras.
Pysähdyimme kerran New Yorkissa vanhempieni kanssa.
Olin kuullut minimalistisäveltäjä La Monte Youngin ja taiteilija Marian Zazeelan Dream House -installaatiosta ja raahasin vanhempani katsomaan sitä.
Heidän kunniakseen on sanottava, että he ovat uteliaita näkemään kaikenlaista.
Nousimme tavallisen kerrostalon kolmanteen kerrokseen ja jätimme kengät käytävään.
Astuimme sukkasillamme sisään vaalealla kokolattiamatolla päällystettyyn asuntoon, jonka paria hämärää huonetta valaisivat pinkin violetit valoteokset, ja koko asunnossa kuului katkeamaton aaltoileva drone-surina.
Dream House on jatkuvasti käynnissä oleva immersiivinen ääni- ja valoympäristö, jonka tarkoitus on hämmentää aisteja.
Taiteilijat kehittivät konseptin 1960-luvulla ja tämä versio on ollut asunnossa käynnissä vuodesta 1993.
Tiloissa kuuluisi kulkea ja oleskella jonkin aikaa, jotta kokonaisvaikutus vähitellen asettuisi vierailijaan.
Vanhemmilleni aika tuli kuitenkin pian täyteen. Seurueemme ei ollut halukas pysähtymään ja vastaanottamaan tilan kummallista vaikutusta, joten poistuimme kohteliaasti.
Harvoin olen yhtä voimakkaasti tuntenut olevani vieraalla maalla kuin palatessani vaaleanpunaisesta sumusta takaisin suurkaupungin kadulle.
Nurkkaani kerääntyy harmillisen ärhäkästi pölyä.
Katselen huoneen toiselta puolelta paljaalla silmällä erotettavaa pölyyntymistä ja mietin, missä vaiheessa sille pitäisi tehdä jotain.
Kulkureiteiltä pöly kulkeutuu muualle, mutta nurkkiin se selkeästi jää asettuakseen. Nurkassa liike seisahtaa.
Tilan poetiikassa Gaston Bachelard kuvaili liikkumattomaan pölyiseen nurkkaan vetäytymistä otolliseksi murjottavalle uneksijalle.
Smoke-elokuvassa hahmot pysähtyvät kulmakauppaan jutustelemaan. Auggien tupakkakauppa on asettunut aloilleen jo vuosikymmeniä sitten, ja sen ympärille on muotoutunut salliva joutilaisuuden tunnelma.
Auggie toteaa sikareita ostavalle miehelle, että on terveellisempää olla ottamatta mitään vakavasti.
Hän sanoo, että sinulla on kyllä vaimo, kolme lasta ja talo Long Islandilla, valkoiset kengät ja valkoinen Cadillac, mutta sinulla on myös kaksi sydänkohtausta, kun minä vasta odottelen ensimmäistäni.
On vaikea sanoa, noudattaako Auggie omaa neuvoaan.
Pitkäaikainen ystävä kävi luonani kylässä. Imuroin sitä varten.
On omanlaistaan keskustella nykyhetken tapahtumista ihmisen kanssa, jonka on tuntenut pitkään. Kaikki tapahtumat istuvat pidempään jatkumoon. Vanha ystävä saattaa tunnistaa elämäni rimmaavat tapahtumat ja huomata muutokset.
Tai sitten hän on yhtä tottunut vinoumiini, eikä kumpikaan meistä pysty tunnistamaan niitä muiksi kuin ominaisuuksiksi.
Ystäväni kertoi kaipaavansa yllätyksiä ja spontaaniutta. Viime kuukausina ei ole juuri tapahtunut kivoja yllättäviä käänteitä.
Illat eivät ole venyneet pitkiksi eikä kulkemisiin ole ilmaantunut kiertoreittejä.
Keneenkään ei törmää sattumalta, kun istuu vain kotonaan.
Puhuimme aikataskuista, jotka tuntuvat syntyvän joissain paikoissa tai joidenkin ihmisten seurassa. Hetkistä, jolloin ei tunne kiirettä tai kaipuuta minnekään muualle.
Otetaanko vielä yhdet? Ilman muuta.
