Työväen taistelu porvaristoa vastaan on kiinteässä yhteydessä köyhälistöluokan syntymisen kanssa. Alusta alkaen on työläinen tuntenut ne vastakohdat, jotka kohosivat hänen ja kapitalistin välille, ja kun nykyaikainen teollisuus heitti työläiset mitä syvimpään kurjuuteen, nousivat he joukoittain sitä vastaan. Tosin heidän taistelunsa ei ollut järjestetyn armeijan suunnitelman mukaista taistelua, vaan omistamattomien epätoivoista taistelua riistäjiään vastaan. He näkivät vain sen, mitä heidän edessään oli: synkät tehtaat ja koneet, jotka riistivät heiltä heidän nuoruudenvoimansa, heidän vaimonsa ja lapsensa, heidän elämänsä ilon. Onko ihmeteltävää, että näissä oloissa työläisten viha kohdistui koneisiin? He eivät ymmärtäneet, että koneet kapitalistien hallussa synnyttivät tämän kurjuuden, mutta että ne työtätekevän kansan hallussa toisivat heille helpotusta heille työssään. Heistä näytti vain kone olevan heidän kurjuutensa syynä.
Sosialismin ensimmäiseksi tehtäväksi tuli poistaa tämä näennäisyys opettamalla työläiset käsittämään kurjuutensa todelliset syyt. Se selitti, kuinka työvoiman riistäminen tapahtuu, kuinka työläisten palkka sisältää vain murto-osan heidän työvoimansa luomasta arvosta, kun sen sijaan kapitalistit korjaavat tuosta arvosta suuria voittoja taskuunsa. Pyrkimys saada suurempi osuus tuotantovoitosta tulee työläisten taistelun seuraavaksi vaiheeksi. Tuotantovälineiden saattaminen työtätekevien haltuun on työväenluokan pyrkimysten lopullinen päämäärä. Sillä vasta silloin, kun yhteiskunta omistaa tuotantovälineet, ei työläisten ole pakko työskennellä harvojen yksilöiden hyväksi ja näiden voitonhimon tyydyttämiseksi.
Sosialidemokratiaa moititaan siitä, että se tavoittelee omaisuuden jakamista. Tämä on totuuden vääristelyä. Jakaminen on kapitalistisen yhteiskunnan tuntomerkki. Joka lauantaina tehtaan omistaja jakaa voiton työmiestensa kanssa, mutta kuitenkin siten, että hän itse pitää mahdollisimman suuren osan. Tämän jakamisen sosialismi haluaa lopettaa, pyrkien siirtämään työtätekeville tuotantovälineet ja järjestämään työvoiton siten, että se välittömästi ja välillisesti lankeaa kokonaan työntekijäin hyväksi. Sosialismi merkitsee siis tuotantovälineiden saattamista koko kansan haltuun.
Työväenluokka ei tavoittele minkäänlaisia etuoikeuksia eikä sortoa. Se on, kuten Lassalle sanoo, viimeinen yhteiskunnan perinnöttömäksi tehty sääty, joka ei esitä mitään oikeudellista eikä todellista ehtoa, ei aatelisarvoa, ei maanomistusta eikä pääomaa, jonka voisi muodostaa uudeksi etuoikeudeksi ja panna käytäntöön yhteiskunnan kaikissa laitoksissa. Tämä neljäs sääty, jonka sydämessä ei ole versonut halua uusiin etuoikeuksiin, on juuri senvuoksi samanvertainen kuin koko ihmiskunta. Sen asia on koko ihmiskunnan asia, sen vapaus on itse ihmiskunnan vapautta, sen herruus ihmiskunnan herruutta. Siis se, joka asettaa työväenluokan aatteen yhteiskunnan hallitsevaksi aatteeksi, ei kajahuta yhteiskuntaluokkia jakavaa ja erottavaa huutoa; päinvastoin se kohottaa sovinnonhuudon, joka käsittää koko yhteiskunnan – yhteiskunnallisten piirien, kaikkien vastakohtien tasoittamisen huudon, johon tulisi yhtyä kaikkien niiden, jotka eivät tahdo etuoikeuksia eivätkä kansan sortamista etuoikeutettujen säätyjen taholta, rakkauden huudon, joka, siitä alkaen kuin se ensi kerran puhkesi esiin kansan sydämestä, aina on oleva kansan todellinen huuto ja sisällöltään silloinkin rakkauden huuto, kun se kajahtaa taisteluhuutona.
Näiden aatteiden innoittamina liittyvät myös henkisen työn tekijät työväenliikkeeseen. He pitävät sosialidemokraattista työväenpuoluetta sekä kansan henkisenä että taloudellisena edustajana, s.o. palkkatyöläisten henkisten ja ruumiillisten vaatimusten puolustajana. Porvarilliset puolueet väittävät, että nykyinen yhteiskunta on perustuksiltaan muuttumaton, ja että sen vuoksi vallitseva taloudellinen järjestelmä – tuotantovälineiden yksityisomistus – on säilytettävä. Tämä merkitsee itse asiassa sitä, että työläisten työvoiman riistäminen on oleva ikuista. Tästä johtuu, että mainitut puolueet ovat työläisten vapautuspyrkimysten vastustajia. Mutta on muistettava, että proletariaatin aseman parantaminen ei ole ainoastaan köyhälistön päämäärä, vaan jokaisen sellaisen kansalaisen velvollisuus, joka haluaa poistaa työvoiman riistämisen sekä ruumiillisen että henkisen työn alalla. Juuri tämä pyrkimys ja päämäärä erottaa sosialidemokratian porvarillisista puolueista.
Ylioppilaslehti julkaisee uudelleen Urho Kekkosen vanhoja kirjoituksia. Kekkonen toimi Ylioppilaslehden päätoimittajana 1927–1928. Tämä on kirjoitus on julkaistu alun perin numerossa 4/1928, joka oli Akateemisen sosialistiseuran numero.
