Merkintä opetusministeri Maija Raskin (sd) kalenterissa, 19. kesäkuuta 1999 kello 8.00:
Bolognan ministerikokous.
Vanhan kalenterin lisäksi Rask on säilyttänyt ministerivuosilta pieniä muistikirjoja. Niihin hän kirjoitti havaintoja työmatkoilta, joskus myös piirsi, esimerkiksi hotellihuoneen ikkunan näkymän.
Pohjois-Italian Bolognassa kokouspaikka oli hulppea, yksi mailman vanhimmista yliopistoista, mutta siitä reissusta Rask ainoastaan kirjoitti ja niukasti: lento edellispäivänä, mukana ylijohtaja Markku Linna.
”Aika vaatimattomasti ilmaistu”, Rask, 70, sanoo nyt.
Ainakin siihen nähden, kuinka ison uudistuksen ministerit panivat kokouksessa vireille.
Rask oli aloittanut Paavo Lipposen (sd) toisessa hallituksessa paria kuukautta aiemmin ja oli keskustelemassa kollegojensa kanssa siitä, miten opiskelijoiden ja tutkijoiden liikkuvuutta voitaisiin lisätä.
Toistaiseksi se sujui kankeasti. Eri maiden yliopistoilla oli eripituisia ja -sisältöisiä tutkintoja ja erilaisia arvosana-asteikkoja.
Laatu vaihteli yliopistojen välillä, samoin keinot mitata opintosuorituksia. Esimerkiksi Suomessa yliopisto-opiskelija sai 40 työtunnista yhden opintoviikon, Ruotsissa sen sijaan yksi täysi työviikko vastasi yhtä akademiska poängia eli akateemista pistettä.
Vaihto-opinnot viivästyttivät valmistumista, kun ulkomailla suoritettujen kurssien hyväksilukeminen oli hankalaa.
Ministerit yrittivät korjata ongelmaa Bolognan prosessilla. He halusivat rakentaa yhteisen korkeakoulualueen, jossa suoritukset arvioidaan samalla tavalla ja kaikkialla suoritettavissa olisi tietynlaisia tutkintoja: kandidaatin-, maisterin- ja tohtorin- sekä lisensiaatintutkintoja.
Opintoja alettaisiin mitatakin samalla tavalla. Suomeenkin tulisi 40-tuntisen opintoviikon sijaan ECTS-piste (The European Credit Transfer and Accumulation System), opintopiste.
Yksi opintopiste vastaa 27 tuntia työtä. Vaikeampi on sanoa, kuinka monta tuntia koko korkeakoulualuejärjestelmän keksiminen kesti.
Vuosi 1999 oli Suomelle iso vuosi. Heinäkuussa alkoi Suomen ensimmäinen EU-puheenjohtajakausi, jonka onnistuminen oli Suomelle tärkeää. Puheenjohtajuuskautta alettiin valmistella jo vuonna 1995, kun Suomi liittyi Euroopan unioniin.
Ministeriöihin palkattiin hyvissä ajoin harjoittelijoita ja virkamiehiä hoitamaan puheenjohtajuuskauden valmisteluja.
Syyskuussa 1995 Birgitta Vuorinen valmistui kaasvatustieteen maisteriksi Jyväskylän yliopistosta, ja koulutusta vastaava työpaikka löytyi heti. Lokakuussa Vuorinen aloitti EU-harjoittelijana opetusministeriössä.
Noin 25 vuotta myöhemmin Vuorinen on edelleen töissä samassa paikassa, nykyään korkeakoulupolitiikan vastuualueen johtajana. 1990-luku oli vastavalmistuneelle ministeriön virkamiehelle kiinnostavaa aikaa.
”Tuntui, että oli uudistusintoa”, Vuorinen kuvaa.
Mutta niin oli pelkojakin, kuten murroksissa yleensä. EU-yhteistyön rinnalla käynnistyi myös kansainvälinen, hallitusten välinen yhteistyö.
Vuotta ennen Bolognan ministerikokousta, toukokuussa 1998, Ranska, IsoBritannia, Saksa ja Italia laativat Pariisissa Sorbonnen julistuksen.
Sorbonnen yliopiston 850-vuotisjuhlan yhteydessä allekirjoitetulla julistuksella pyrittiin harmonisoimaan jäsenmaiden erilaisia korkeakouluihin liittyviä järjestelmiä, kuten tutkintojen sisältöjä ja laajuuksia.
Neljän suuren maan keskenään aluille panema tavoite herätti Suomen ja monien muiden maiden yliopistoissa ja ylioppilaskunnissa huolta. Alkaisiko Bryssel ahtaa autonomisia yliopistoja yhteen muottiin? Laskisiko yliopistokoulutuksen laatu?
Maaliskuussa 1999 Helsingin yliopiston rehtori Kari Raivio varoitti Sorbonnen julistuksesta. Yliopiston vuosipäivänä pitämässään puheessa Raivio kuvasi sitä aikapommiksi.
Helsingin Sanomat siteerasi Raivion puhetta:
”Tällaista kansainvälistymistä emme tarvitse emmekä halua!”
”Epäilemättä tarvittaisiin uusi mahtava byrokratiakoneisto Brysseliin vahtimaan harmonisoinnin edistymistä ja jakelemaan sitä koskevia direktiivejä.”
Myös Helsingin Sanomat otti kantaa 6. huhtikuuta 1999 julkaisemassaan pääkirjoituksessa. Sen otsikko oli ”Vaarallinen julistus”.
”Sorbonnen julistus on paperilla hyvän näköinen looginen kokonaisuus, mutta se voi olla myös Troijan puuhevonen, joka laskee salakavalasti korkeimman opetuksen tasoa”, lehti varoitti.
Suomi ei allekirjoittanut Sorbonnen julistusta, ja koko asiakirja jäi vain muutaman maan väliseksi.
Sen ajatus kansainvälisyydestä jäi kuitenkin kiinnostamaan monia Euroopan maita, myös Suomea. Sovittiin, että opetusministerit ja virkamiehet jatkaisivat keskustelua asiasta kesällä Italiassa.
Kesäkuisena lauantaina vuonna 1999 eurooppalaiset opetusministerit istuutuivat Bolognan yliopiston juhlasalin puisiin loosseihin.
Salin etuosaan oli heijastettu Bolognan julistus – asiakirja, jonka allekirjoittamall nyt kymmenet maat ilmaisivat halunsa yhtenäistää korkeakoulujärjestelmiään.
29 kertaa jonkin maan ministeri nousi paikaltaan, käveli salin etuosaan, otti kynän, allekirjoitti paperin, käveli takaisin, istui. Välissä soivat fanfaarit.
Aikaa kului, se jäi opetusministeri Raskin mieleen. Varsinkin, kun yksi ministereistä kirjoitti nimensä väärään kohtaan julistusasiakirjaa ja seremoniallisuudet jouduttiin hetkeksi keskeyttämään.
Raskin vanhassa kalenterissa lukee, että kello 23 mennessä hän oli lentänyt Saksan kautta Helsinkiin.
Nimi oli paperissa.
Suomen puheenjohtajakausi alkoi heinäkuussa 1999, pari viikkoa Italian kokouksen jälkeen. Puuhaa riitti.
Suomen piti järjestää noin 80 ministerikokousta, joista yksi oli opetusministerien epävirallinen kokous. Se pidettiin syyskuussa Tampereella.
Kolmipäiväisen tapaamisen puheenjohtaja oli ministeri Rask. Ministereillä oli paljon puhuttavaa. Oli käytävä läpi koulutusrakenteet, tutkintojen vertailtavuuden parantaminen, opiskelijoiden liikkuvuus maasta toiseen, työn etenemisen seuranta…
Entä harmonisaatio? Se epäilytti suomalaisia edelleen. Rask otti huoleen kantaa kokouksen päätteeksi tiedotustilaisuudessa.
”Muurasin torstaina Tampereen ammattikorkeakoulun Infotalon peruskiven ja laitoin koko harmonisaation sinne lieriöön”, Rask sanoi (HS 26.9.1999).
Myös unionin koulutuskomissaari Viviane Reding vakuutti, että Bolognan prosessissa keskityttäisiin maiden rajojen yli liikkumisen mahdollistamiseen.
Pakottaa ei edes voisi, sillä julistus oli ilmaus eri maiden yhteisestä tavoitteesta, ei varsinainen sopimus.
”Jäsenmaat valitsevat itse, miten ne lisäävät opiskelijoiden liikkumista. Me luomme tapoja, jotka helpottavat siirtymistä systeemistä toiseen”, komissaari sanoi.
Reding oli vakuuttunut siitä, etteivät opiskelijat tulevaisuudessa pysyisi enää samassa maassa opiskelemassa. He aloittaisivat opintonsa yhdessä, jatkaisivat toisessa, lopettaisivat kolmannessa.
Rakenneuudistuksen lisäksi ministereitä kiinnosti koulutuksen laatu ja sen mittaaminen. Ilman laatumittareita korkeakoulutuksen kilpailukyky maailmalla tuskin paranisi.
Samana syksynä 1999 Ida Mielityinen aloitti Suomen ylioppilaskuntien liiton Sylin koulutuspoliittisena sihteerinä.
Nykyään Mielityinen on korkeakoulutettujen keskusjärjestön Akavan kehityspäällikkö. Sylissä yksi hänen työtehtävänsä oli seurata ja tuoda keskusteluun Bolognan prosessista opiskelijoiden näkökulmia.
Myös Mielityinen muistaa prosessin ja sen tavoitteiden vastustuksen.
Sylissä kuitenkin hoksattiin, että prosessissa pääsisi vaikuttamaan.
Ministerit ja virkamiehet alkoivat kokoustaa säännöllisesti, Bolognan jälkeen Prahassa, sitten Berliinissä.
Syl alkoi osallistua muiden eurooppalaisten opiskelijaliittojen tavoin Bologna-kokouksiin.
Vähitellen Sylissä hoksattiin sekin, että joitakuita opiskelijoita epäilyttäneillä uudistuksilla voisi olla hyviäkin seurauksia.
Mielityinen muistaa erään silmiä avanneen hetken.
Prosessin suunnitteluvaiheessa opiskelijaliittojen eurooppalainen kattojärjestö European Student’s Union (Esu) järjesti kokouksen Hollannissa. Siellä käsiteltiin tulevaa eurooppalaista korkeakoulutuksen
laadunvarmistusta.
Hollantilainen kollega kertoi kokouksessa muille, miten koulutuksen laatua
heidän yliopistoissaan valvottiin. Tanskassakin siihen oli keksitty vastaava systeemi, samoin Ruotsissa.
”Mutta me olimme heihin verrattuna koulutuksen laadunvarmistuksessa ihan villi länsi. Meillä ei ollut minkäänlaista laadunvarmistusjärjestelmää.”
Mielityinen muistaa, kuinka häntä siinä kokouksessa hävetti.
”Täällä Impivaarassa oli toisteltu, kuinka korkeakoulutuksemme oli niin loistavaa ja laadukasta. Olin itsekin mennyt siihen mukaan täysin kritiikittä.”
Miten laadun olisi voinut tunnistaa, jos kukaan ei ollut edes määritellyt, mitä se on? Tutkimus tukee Mielityisen havaintoja siitä, että suomalaisessa korkeakoulutuksessa oli jotakin vialla.
Hän nostaa esiin vuonna 2001 valmistuneen, 1980- ja 1990-luvuilla tehdyn Pitkä tie maisteriksi -tutkimuksen.
Sen mukaan esimerkiksi 1985 aloittaneista 17,5 prosenttia oli jättänyt opintonsa kesken ja vain puolet opiskelijoista valmistui seitsemässä vuodessa.
Nykyään kaikista ammattikorkeakoulututkinnon suorittaneista noin 66
prosenttia valmistuu tavoiteajassa, maisteritutkinnon suorittaneista noin 29.
Ja tarkemmin ajateltuna sen kyllä ymmärsi, mitä parantamisen varaa vuosituhannen vaihteen korkeakoulutuksessa oli.
Sylissä aloittaessaan Mielityinen opiskeli Helsingissä valtiotieteellisessä, jossa kursseja saattoi suorittaa kirjatenteillä.
Opetus oli opettajalähtöistä ja sitä annettiin usein kuin massaluennolla, vaikka salissa olisi istunut vain parikymmentä opiskelijaa.
Kaiken lisäksi tenteistä saattoi saada ihan hyviä arvosanoja, jos luki viime
tipassa kirjojen johdannot, loppupäätelmät ja ehkä jotakin ensimmäisistä luvuista.
Bolognan prosessi alkoi edetä vauhdilla ympäri Eurooppaa. Suomessa opetusministeriössä perustettiin työryhmä suunnittelemaan kaksiportaisen tutkintorakenteen toimeenpanoa.
Lakia piti uudistaa uuden järjestelmän mukaiseksi. Samalla iso joukko vanhoja asetuksia kumota.
Lisäksi tarvittiin allekirjoittajamaiden yhteinen ”seurantarakenne”, The Bologna Follow-up Group, joka seuraisi prosessin etenemistä.
Se kokoontuisi säännöllisesti ja sopisi muun muassa siitä, mitä kansainvälisiä tilaisuuksia järjestetään, mitä selvityksiä laaditaan ja miten prosessin etenemisestä raportoidaan ministereille.
Seurantarakennetta suunniteltiin Suomen puheenjohtajuuskaudella.
Laadun vahvistamiseen luotiin kussakin jäsenmaassa mekanismi. Lisäksi yhteistyö korkeakoulujen laadunvarmistuksesta alkoi Euroopassa.
Laadunvarmistustyötä tehdään yhteisten eurooppalaisten periaatteiden pohjalta.
Vaikka autonomian menetys huoletti yliopistoja, nekin olivat mukana suunnitelmissa kattojärjestönsä European University Associationin kanssa. Yliopistot suunnittelivat myös, miten ne valvoisivat koulutuksen laatua ja mitä tutkintojen pitäisi vastedes sisältää.
Suomessa korkeakoulujen omaa laatutyötä tukee Korkeakoulujen arviointijaosto, joka on osa Kansallista koulutuksen arviointikeskusta (Karvi). Se tekee korkeakouluihin auditointeja ja arvioi niiden omia laatujärjestelmiä.
Auditoinneissa ollaan kiinnostuneita esimerkiksi siitä, kuinka yhteiskunnallisesti vaikuttavia korkeakoulut ovat ja kuinka opiskelijoiden motivaatiota tuetaan ja heidän hyvinvoinnistaan huolehditaan paranisi.
Reilussa 20 vuodessa Bolognan prosessiin on liittynyt parikymmentä maata lisää, viimeisimpänä San Marino. Seurantakokouksiakin on pidetty säännöllisesti.
Mikä Bolognan prosessin merkitys on nykyään? Päästiinkö tavoitteisiin?
Maija Rask pitää tärkeimpänä käytännön muutoksena kaksiportaista tutkintorakennetta.
”Se oli hyvin tärkeä, koska kaikki eivät jaksa heti valmistua maisteriksi. Kun on kandi, on jo jotakin, ja voi jatkaa työelämässä tai opinnoissa.”
Mitä Ida Mielityinen sanoo prosessista?
”Itse arvioisin, että se on ollut kaikkein voimakkain ja koulutuspolitiikkaa uudistava yksittäinen työntövoima Suomessa.”
Ryhtiliikkeen sai Mielityisen mukaan aikaan se, että uudistusta tehtiin kansainvälisellä yhteistyöllä. Enää ei kehdattu puhua mitä sattuu, vaan väitteet piti perustella uudella tavalla.
Mielityisen mukaan Bolognan seurauksena Suomeen on tullut vahvaa laatuajattelua. Myös opiskelijalähtöinen ajattelu koulutuksessa on vahvistunut.
”Liikkeelle on lähtenyt oikeasti järkevä keskustelu opintojen kuormituksesta, samoin keskustelu opintoajoista.”
Myös Birgitta Vuorinen sanoo, että prosessi on ollut erittäin määräävä tekijä korkeakoulutuksen kehittämisessä.
”Mutta juuri niin, että me olemme olleet aktiivisia agendan luomisessa.”
Vuorinen uskoo, että nykytilanteeseen on päästy sillä, että on edetty yhteistyöllä, jossa on mukana koko korkeakouluyhteisö.
Entä olivatko pelot Brysselistä käsin ohjattavasta uudistuksesta aiheellisia?
Suomessa Bolognan prosessista puhutaan harvoin, vaikka se on edelleen käynnissä. Sen osoittamaan suuntaan mennään koko ajan.
Viime aikoina Bologna-kokouksissa on linjattu esimerkiksi korkeakoulutuksen saavutettavuuden edistämisestä – ja kesäkuussa opetus- ja kulttuuriministeriö tiedotti alkavansa tehdä ”korkeakoulutuksen saavutettavuussuunnitelmaa”.
”Mutta ei koeta, että sitä tehtäisiin Bolognan prosessin vuoksi. Asia sopii suomalaisen korkeakoulupolitiikan agendaan riippumatta prosessista”, Vuorinen sanoo.
Vuorinen arvioi, että alun ”kiihkeiden vaiheiden” jälkeen suurilta väännöiltä on vältytty, koska Suomi on aktiivisesti osallistunut prosessin kehittämiseen ja siihen, miten tavoitteita on asetettu.
Laadun lisäksi korkeakouluja kiinnostaa määrä. Opetusministeriö
myöntää korkeakouluille rahoitusta valmistuneiden opiskelijoiden lukumäärän mukaan.
Korkeakouluissa huolta on herättänyt se, ohjaako rahoitusmalli huomion pois laadusta.
Moni opiskelija kokee, että opintopistettä kohden on tehtävä liian paljon työtä.
”Ainainen haaste”, sanoo Vuorinen.
Opintoviikkojenkin aikana osa tutkinnoista oli rönsyillyt niin, että ne edellyttivät paljon suurempaa työmäärää kuin olisi voinut päätellä.
Ongelmaa on yritetty ratkaista vuosien saatossa. Ennen kuin opintopiste- ja tutkintorakenneuudistus tuli voimaan, korkeakoulut suunnittelivat alakohtaisessa yhteistyössä, mitä tutkintojen pitäisi sisältää.
Vuorinen muistaa keskusteluja siitä, onko esimerkiksi paljon luennoilla käyvän kielen opiskelijan opintopiste sama kuin sellaisen alan opiskelijan, joka saa opintopisteitä kirjatenteillä.
Epäsuhtaa on vieläkin, mutta Vuorinen arvioi, että opintopistejärjestelmä on lisännyt läpinäkyvyyttä.
Esimerkiksi Helsingin yliopiston verkkosivuilla ohjeistetaan, kuinka monta sivua vaativaa tekstiä opiskelija silmäilee tai syvälukee tunnissa. Ohjeiden avulla opettajat voivat laskea, mitä kaikkea opiskelija ehtii 27 tunnissa.
Opetusministeriö ohjaa korkeakouluja säädöksillä, rahoituksella ja keskusteluilla, joita ministeriö käy korkeakoulujen kanssa säännöllisesti.
Ministeriötä kiinnostavat tutkintoopiskelijoiden ja kansainvälisten opiskelijoiden määrät, se, miten tasa-arvo ja yhdenvertaisuus toteutuvat oppilaitoksissa, opintopistekertymät.
Jos opintopistekertymissä on isoja muutoksia, ministeriö kysyy keskusteluissa korkeakouluilta syitä muutokseen. Rahoituksen perusteena on usein kuitenkin määrällisiä asioita – kuten valmistuneiden määrä.
Laadullisten mittareiden löytäminen on Vuorisen mukaan hankalaa, koska korkeakouluissa on niin erilaisia aloja, eikä yksi mittari kohtelisi kaikkien alojen opiskelijoita tasavertaisesti.
Vuorinen näkee, että rahoitusmalli kannustaa oppilaitoksia pitämään huomion myös laadussa. Rahoituksessa huomioidaan myös opiskelijoiden antamaa palautetta ja se, kuinka hyvin korkeakouluista työllistytään valmistumisen jälkeen.
Lisäksi tänä vuonna alkavalla rahoituskaudella korkeakoulut saavat suuremman rahoituksen opiskelijoista, jotka valmistuvat tavoiteajassa.
”Saa bonusta, jos onnistuu tukemaan opiskelijoita niin, että he pystyvät suorittamaan tutkinnon tavoiteajassa.”
Viime kädessä korkeakoulut itse päättävät, miten ne käytännössä pyrkivät vauhdittamaan opiskelijoiden valmistumista.
Vuorisen mukaan fiksuinta olisi, jos pyrkimys näkyisi työmäärän mitoituksessa, joustavissa suoritustavoissa, opintojen ohjauksessa ja opiskelijoiden tukemisessa.
Bolognan prosessille oli Raskin mukaan muitakin syitä kuin vaihto-opiskelemisen sujuvoittaminen.
”Se oli nimenomaan rauhanprosessi”, Rask sanoo.
”Jos lähdet vaihtoon, opit tuntemaan niitä ihmisiä ja sinut opitaan tuntemaan. Rauhaa ei voi rakentaa paremmin muuten kuin henkilökohtaisilla suhteilla.”
Ministerit tapaavat muutaman vuoden välein järjestettävissä kokouksissa. Kokouksista julkaistaan julkilausumia, joissa jäsenet tunnustavat yhteisiä arvojaan. Viimeisin tapaaminen oli Rooman etäkokous marraskuussa 2020.
Rooman kokouksessa jäsenet sitoutuvat muun muassa edistämään ja suojelemaan akateemista vapautta ja instituutioiden autonomiaa. Vuorisen mukaan kokousten julkilausumissa näkyy usein Suomelle tärkeitä painotuksia.
Aktiivisia keskustelijoita ovat EU-maat ja eri järjestöt.
Vuorinen sanoo, että prosessi on ”kansainvälisen yhteistyön ja yhteisymmärryksen rakentamista”.
Mukana ollaan vapaaehtoisesti, mikä on Vuorisen mielestä prosessin vahvuus.
Ei ole direktiivejä, ei pysyviä rakenteita, ei yhteistä rahoitustakaan. Liki 50 allekirjoittajan joukkoon mahtuu hyvin erilaisia maita.
Prosessi myös tuo saman pöydän ääreen maita, joilla muutoin olisi hankaluuksia keskenään.
Samoihin kokouksiin ovat osallistuneet esimerkiksi Venäjä ja Ukraina sekä Vuoristo-Karabahista sotineet Armenia ja Azerbaidžan.
Jos haluaa olla mukana, on hyväksyttävä julistuksiin sisältyviä arvoja.
Mikä kaikkia motivoi mukaan?
Halu saada osaavaa kansaa, sivistystä, Vuorinen sanoo.
”Jokainen maa ymmärtää sen tärkeyden.”
Vuonna 2002 opetusministeriö sai uudistuksen suunnittelutyön valmiiksi, 2003 hallitus vaihtui. Maija Rask jatkoi kansanedustajana vielä yhden kauden.
Vuonna 2004 uusi hallitus esitti yliopistolain muuttamista. Opintopistejärjestelmä ja kaksiportainen tutkintorakenne tulivat voimaan elokuussa 2005.
Rask on alkuperäiseltä koulutukseltaan sairaanhoitaja ja terveydenhoitaja. Kansanedustajana hän kuitenkin aloitti kasvatustieteen maisteriopinnot Lapin yliopistosssa. Oli jäänyt tunne, ettei aiempi koulutus ollut kaikkien mielestä opetusministerille riittävä.
Rask valmistui maisteriksi 2006, ja vuonna 2012 hän väitteli vielä tohtoriksi. Opiskellessaan Rask piti kirjaa opintopisteistään sitä mukaa kun niitä kertyi.
Kirjanpito on tallessa Raskin kotona Kemissä makuuhuoneen pöydällä: Kaksi lasivaasia, joissa on sinisiä, vihreitä ja punertavia lasihelmiä. Ne ovat opintopisteitä, ja niitä on paljon.
”Paljonkos siinä maisterintutkinnossa niitä on?” ”Tohtorintutkinnossakin on aika paljon.”
Lähteenä on käytetty Päivi Arosen julkaisua Bologna-prosessi Helsingin yliopistossa – alemman ja ylemmän korkeakoulututkinnon linjaukset (2005).
Oikaisu: Juttua korjattu 11.2.2021 kello 14.12. Korkeakoulujen laatutyötä tukee korkeakoulujen arviointijaosto, ei -neuvosto. Sorbonnen julistus allekirjoitettiiin yliopiston 800-vuotisjuhlan yhteydessä, ei 850-vuotisjuhlan. 12.2. kello 13.48: poistettu virheellinen väite siitä, että auditoinneissa olisi kyse tarkastuksesta.
