Ehkä tänä keväänä kaikki muuttuu

T:Teksti:

K:Kuvat: ROGER ANIS & SONIA EL KAMELIN KOTIALBUMI

Kymmenen vuotta sitten egyptiläiset vaativat maan presidenttiä eroamaan.
Siinä he onnistuivat.
Nyt maassa on sotilashallinto.

Puheessa oli 36 sanaa. Ensimmäiset olivat Bismillah al-Rahman al-Rahim

Jumalan, Armeliaan Armahtajan nimeen. Niin puheet on tapana aloittaa Egyptissä. 

Varapresidentti Omar Suleiman puhui televisiokameroille. Kello oli kuusi illalla, päivä 11. helmikuuta 2011. 

Suleiman oli valittu tehtäväänsä alle kaksi viikkoa aiemmin. 

Egyptin sisäpolitiikka ylittää harvoin kansainvälisen uutiskynnyksen, mutta nyt lähetystä seurattiin ympäri maailmaa. 

Aiemmin iltapäivällä helikoptereiden oli nähty lentävän Kairon yli etelään. Kaduilla juoruiltiin. 

Suleiman ei katsonut televisiokameraan, vaan jonnekin sen yli. 

Hänellä oli ilmoitus. Egyptiä 30 vuotta hallinnut presidentti Hosni Mubarak oli eronnut virastaan. 

Sitten Suleiman päätti hieman yli puoli minuuttia kestäneen puheensa. 

”Jumala auttakoon meitä kaikkia.” 

Mubarak oli lähtenyt Kairosta palatsiinsa Punaisenmeren rannalle. Kansannousun alkamisesta oli kulunut 18 päivää. Yli 850 ihmistä oli kuollut. 

Eri puolilta Kairoa alkoi kuulua musiikkia, autojen tööttäilyä ja riemunkiljahduksia. Tuntemattomat ihmiset onnittelivat toisiaan. 

Kaduilla laulettiin kansallislauluja, tanssittiin, itkettiin ja naurettiin. Juhliin osallistuivat demokratia-aktivistit, Muslimiveljeskunnan kannattajat, koptikristityt, radikaalit salafistit, arabinationalistiset nasseristit, sotilaat, feministit, taksikuskit, vihanneskauppiaat… 

Elämäni paras päivä, monet kuvailevat yhä. 

Hetken egyptiläiset olivat yhtä. 

Keväällä 2011 useissa Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän maissa vuosia kytenyt tyytymättömyys leimahti.

Ihmiset olivat väsyneitä eri asioihin: Korruptioon, huonoon taloustilanteeseen, työttömyyteen, köyhyyteen, sensuuriin, poliisiväkivaltaan ja diktaattoreihin. Jotkut siihen, että rikkaus ja valta olivat keskittyneet eliitille, toiset arkisiin asioihin – kuten siihen, että tomaatin ja leivän hinnat heilahtelivat arvaamattomasti. 

Egyptissä oli vuonna 2011 yli 80 miljoonaa asukasta. Ympäri maata järjestettyihin mielenosoituksiin osallistui miljoonia ihmisiä. Tarkkaa lukua ei tiedä kukaan. 

Länsimaissa media alkoi kutsua Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän kansannousujen aaltoa Arabikevääksi. Egyptissä yksi kevään merkeistä näkyi kesällä 2010. 

Kesäkuun alussa 28-vuotias keskiluokkainen egyptiläinen Khaled Said sai surmansa Aleksandriassa. Ihmisoikeusjärjestöjen mukaan poliisi pahoinpiteli Saidin kuoliaaksi, koska hänen hallussaan oli video, jossa viranomaiset jakoivat keskenään huumetakavarikon saaliin. Virallisen selityksen mukaan Said kuoli tukehduttuaan lääkkeisiin. 

Khaled Saidin muistolle perustettiin Facebook-ryhmä. Sen nimeksi tuli Me kaikki olemme Khaled Said. 

Ryhmä järjestäytyi kunnolla vasta hieman myöhemmin. 

17. joulukuuta 2010 tunisialainen vihannesmyyjä Mohamed Bouazizi sytytti itsensä tuleen Sidi Bouzidin kunnantalon edessä. 

26-vuotias Bouazizi oli ollut matkalla tukkutorilta myyntipaikalleen, kun poliisi vaati häntä esittämään myyntilupansa. 

Tunisiassa vihannesten myyntiin ei tarvitse lupaa. On arveltu, että poliisi yritti saada myyjältä lahjuksia. Se on tavallista useissa Pohjois-Afrikan maissa. 

Kun Bouazizilla ei ollut näyttää lupaa, kolme poliisia taklasi hänet maahan. He takavarikoivat Bouazizin vaa’at ja vihannekset. Tilanne oli nöyryyttävä. Hän halusi valittaa tapahtuneesta pormestarille, mutta tällä ei ollut aikaa vihannesmyyjälle. 

Kunnantalon edessä Bouazizi kaatoi ylleen nestettä, ehkä bensaa tai tärpättiä. 

Sitten hän sytytti itsensä tuleen. 

Bouazizi vietiin sairaalaan. Sen jälkeen kunnantalolle marssi hänen äitinsä, mutta kukaan ei suostunut tapaamaan häntäkään. Äiti jäi seisomaan paikoilleen pitkäksi aikaa. Tilanteesta kuvattu video alkoi levitä netissä. 

Seuraavana päivänä kunnantalon edessä puhui vihannesmyyjän setä. Ihmisiä kerääntyi kuuntelemaan. Hallitus lähetti Sidi Bouzidiin poliiseja ja sotilaita. Ihmiset alkoivat osoittaa mieltään. 

Bouazizi kuoli sairaalassa tammikuun alussa 2011, mutta kaupunkisota jatkui. Sen päätteeksi, 14. tammikuuta, Tunisian presidentti Zine El Abidine Ben Ali erosi ja pakeni maasta. Mielenosoitukset levisivät Tunisiasta Algeriaan, Bahrainiin, Jemeniin, Libyaan, Syyriaan – ja Egyptiin. 

Bouazizin polttoitsemurhan jälkeen egyptiläiselle Khaled Saidille perustetussa Facebook-ryhmässä julkaistiin kutsu. Siinä kannustettiin egyptiläisiä osoittamaan mieltään kidutusta, köyhyyttä, korruptiota ja työttömyyttä vastaan kansallisena poliisin päivänä 25. tammikuuta 2011. 

Osallistun-nappia painoi noin 100 000 Facebookin käyttäjää. Monet heistä olivat pari-kolmekymppisiä korkeakoulutettuja egyptiläisiä, jotka kuuluivat huhtikuun 6. päivän nuorisoliikkeeseen. Se oli perustettu kolme vuotta aiemmin tukemaan teollisuustyöläisten lakkoa, mutta nyt sen kannattajat vaativat Twitterissä ja Facebookissa maahan sananvapautta ja vapaita vaaleja. 

Hosni Mubarak kaavaili pojastaan Gamal Mubarakista Egyptin seuraavaa presidenttiä

Se ei miellyttänyt kaikkia. 

Hamdy oli seurannut Tunisian tapahtumia netissä. 

”Kun Tunisian presidentti Ben Ali lähti, arabit olivat uuden äärellä. Egyptiläiset alkoivat ajatella, että hei meidänkin pitäisi, me pystymme siihen”, hän sanoo. 

Hamdy oli 23-vuotias ja teki töitä kääntäjänä. Vuotta aiemmin hän oli valmistunut yliopistosta ja luonut itselleen Twitter-tilin. 

Egyptissä ei ole puolueetonta mediaa. Sosiaalisessa mediassa puhuttiin siitä, mitä maassa oikeasti tapahtuu: Diktatuurista, nepotismista, poliisiväkivallasta ja korruptiosta. Kaikesta siitä, mistä Hamdykin halusi päästä eroon. 

Poliisin päivänä 25. tammikuuta hän tapasi ystävänsä yhdessä mielenosoituksen kokoontumispaikoista Gizan pyramidien lähellä. Sieltä he marssivat Tahririn aukiolle. 

Hamdyn mukaan matkalla oli ainakin tusina poliisin muodostamaa ihmisketjua.

”Työnnyimme ja työnnyimme niiden läpi ja pääsimme aukiolle.”

Tahririn aukion keskus on liikenneympyrän keskellä kasvava nurmikko. Alue on valtava. Sinne mahtuu ainakin 160 000 ihmistä. 

Tahrir tarkoittaa vapautusta. Tammikuussa 2011 aukiosta tuli vallankumouksen sydän, telttakylä, jossa osoitettiin mieltä, nukuttiin, käytiin kauppaa ja hoidettiin loukkaantuneita. 

Kun Hamdy saavutti aukion, hän kuuli väkijoukon huutavan:

”Leipää, vapautta ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta!”

Ensimmäisenä mielenosoituspäivänä paikalla oli 50 000 ihmistä. Se oli ennennäkemätöntä.

”Olin täynnä unelmia. Halusimme kunnioitusta ja vapautta”, Hamdy sanoo. 

”Se tuntui oikealta silloin.”

Mielenosoittajilla oli aluksi vain yksi konkreettinen vaatimus. He halusivat sisäministeri Habib el Adlyn vastuuseen poliisiväkivallasta ja ulos hallituksesta. 

Poliisi hajotti mielenosoituksia vesitykeillä ja kyynelkaasulla. Mielenosoittajat heittelivät kiviä. 

Armeijakin oli aukiolla. Egyptissä se on aina paikalla. 

Armeijan tehtävä on valvoa maan perustuslain toteutumista. Sillä on Egyptin instituutioista eniten valtaa. 

Armeija omistaa yrityksiä, bensa-asemia, tuotantolaitoksia ja maataloudelle tärkeitä maa-alueita, joilla se viljelee ruokaa. Se on rakentanut siltoja, satamia ja tietoverkkoja. 

25. tammikuuta 2011 alkoi kaupunkisota.

Aluksi armeija tarkkaili sitä sivusta.

Perjantaina 28. tammikuuta Kairossa oli 24 astetta lämmintä ja puolipilvistä. 

22-vuotias Hassan veti jalkaan pitkät kalsarit, kahdet farkut ja puki ylleen kaksi villapaitaa, pusakan ja takin. 

Ehkä poliisin kepiniskut sattuisivat vähemmän, Hassan sanoo ajatelleensa. 

Hän lähti Tahririn aukion lähettyvillä sijaitsevaan moskeijaan. Monella muulla oli sama suunnitelma. 

Islamilaisissa maissa perjantai on pyhäpäivä. Silloin lähinnä viranomaiset tekevät töitä. Keskipäivällä lausutaan Al-Jum’a, perjantairukous. 

Hassan oli ollut Tahririn aukiolla edellisenä päivänä, sitä edellisenä ja sitä edellisenä. 

Hän ei osoittanut mieltään ainoastaan poliisiväkivaltaa vastaan. Hän kertoo, ettei hän kokenut kuuluvansa egyptiläiseen yhteiskuntaan. Tuntui, että maa kuuluu pienelle eliitille eli presidentille ja tämän tukijoukoille. 

Hän ei kuitenkaan vaatinut presi-dentin eroa, vaan laajempaa yhteiskunnallista muutosta. 

Poliisin ote oli tiukentunut päivä päivältä. Torstaina 27. tammikuuta Kairossa oli pidätetty satoja ihmisiä. 

Hassan oli entistä vihaisempi. Hän kertoo yrittäneensä koordinoida liikkeitään ystäviensä kanssa, mutta se oli hankalaa. Varhain perjantaina Egyptin hallitus sulki internetin. Myös puhelinverkko oli suljettu. 

Nokiat eivät enää soineet. 

Rukouksen jälkeen Hassan osoitti mieltään Tahririn aukiolla. 

Nyt paikalle oli demokratialiikkeen lisäksi tullut Muslimiveljeskunnan kannattajia. Muslimiveljeskunta oli Egyptin suurin oppositioliike ja kielletty virallisena puolueena. 

Ihmisiä oli satoja tuhansia. Armeija ei puuttunut mielenosoituksiin. 

Hassan kertoo olleensa mielenosoi-tusten etulinjassa Tahririlla. 

”Se oli tyhmää”, hän sanoo. 

Perjantai 28. tammikuuta nimettiin myöhemmin Vihan perjantaiksi. Kym-meniä ihmisiä kuoli. Satoja pidätettiin, ja Hassan sanoo olleensa yksi heistä. 

”Makasin maassa, ja poliisit hakkasivat minua kengillään. Ei armoa.” 

Nenä murtui ja osa hampaista katkesi, hän sanoo. 

”En tiennyt, että pidätetyksi joutuminen on kuin pahimmasta painajaisestani.” 

”Olin niin vihainen. Tapa, jolla he lyövät, on sellainen, että he haluavat satuttaa.” 

Poliisiautossa, pian ennen vapauttamistaan Hassan kertoo nähneensä miehen, jolta puuttui toinen korva. 

Kengäniskut kasvoihin alkoivat tuntua pieneltä. 

Hosni Mubarak on lempeä diktaattori, niin Youssef kertoo ajatelleensa aluksi. Ei mikään Saddam Hussein tai Muammar Gaddafi

Tammikuun alussa 2011 Youssef oli teini, 15-vuotias lukiolainen. Hänellä ei ollut voimakkaita mielipiteitä mistään. 

Kun mielenosoitukset alkoivat, Youssef alkoi miettiä. Miksi Egypti on yhteiskuntana sellainen kuin on? Kuka käyttää maassa valtaa? Mitä vallan kolmijako tarkoittaa? 

Mielenosoitukset jatkuivat helmikuussa, ja niistä tuli väkivaltaisempia. Youssef osallistui mielenosoituksiin silloin tällöin. 

”Olin niin nuori”, hän sanoo. 

2. helmikuuta hän ei ollut Tahririn aukiolla. Onneksi, sillä silloin kameleilla ratsastaneet miehet hyökkäsivät mielenosoittajien kimppuun. Päivää kutsutaan Kameleiden taisteluksi. Kymmeniä mielenosoittajia kuoli. 

Mubarak ei silti antanut sisäministeri el Adlylle kenkää, pannut turvallisuusjoukkoja aisoihin tai vaikuttanut taipuvan muihinkaan mielenosoittajien vaatimuksiin. Se suututti monia, myös Youssefia. 

Vähitellen hänestä alkoi tuntua siltä, että Mubarakista pitäisi päästä eroon.

”Hän oli korruptoitunut, hän oli hyödytön.”

Mubarakista tuli mielenosoittajien yhteinen vihollinen. Hän antoi kasvot poliisiväkivallalle, ahneudelle ja korruptiolle. 

”Ulos, ulos, Hosni Mubarak”, huusi sekalainen joukko mielenosoittajia yhteen ääneen Tahririn aukiolla.

Armeija seurasi tapahtumia pitkään sivusta. Sen piti valita Mubarakin hallinnon ja mielenosoittajien tukemisen väliltä, ja lopulta se päätyi kansan puolelle. Armeija lupasi olla käyttämättä väkivaltaa ja suojella mielenosoittajia. 

Armeija hylkäsi Mubarakin. 

Se oli harkittu siirto. 

Mariamilla ei ollut aikaa siivota. Hän haaveili ihmisoikeusjuristin ammatista ja suoritti oikeustieteen opintojaan eräässä eurooppalaisessa yliopistossa. Oli tenttiviikko.

Hänen huoneensa oli täynnä likaisia astioita ja vaatekasoja, mutta ei opiskelustakaan tullut oikein mitään. 20-vuotias Mariam oli liimautunut television ja tietokoneen eteen ja seurasi kotimaansa tapahtumia. 

Hän oli muuttanut Egyptistä Eurooppaan 10-vuotiaana vanhempiensa töiden takia. Koptikristitty Mariam toivoi, että Egyptistä tulisi sekulaari demokratia, tasa-arvoinen maa, jossa uskonto on erotettu oikeuslaitoksesta. Hän odotti, että presidentti eroaisi.

10. helmikuuta Mubarak asettui televisiokameroiden eteen. Mariam oli matkustanut vanhempiensa kotiin. He asuivat samassa EU-maassa kuin Mariam, mutta eri kaupungissa.

Vanhemmat katsoivat olohuoneessa Egyptin valtion televisiokanavaa, Mariam seurasi huoneessaan kansainvälistä mediaa ja Twitteriä. 

He kaikki odottivat, että tänään se tapahtuisi. Mubarak eroaisi. 

”Puhuttelen Egyptin nuorisoa tänään Tahririn aukiolla ja ympäri maata”, Mubarak aloitti.

”Puhuttelen teitä sydämestäni, isän dialogi poikiensa ja tyttäriensä kanssa”, hän jatkoi. 

Mutta ei eroilmoitusta. 

”Näin televisiosta, kuinka ihmiset Tahririn aukiolla riisuivat kengät jaloistaan ja heristivät niitä puheelle”, Mariam sanoo. 

Nykyään Mariam asuu Kairossa. Ihmisoikeusjuristia hänestä ei tullut. Hän päätti sittenkin erikoistua yhtiölakiin. 

Mahmoud Salem juhli koko yön. Joi samppanjaa ja olutta ja poltteli kuuteen asti aamulla kavereidensa kanssa. 

He tanssivat Starbucksin edessä Heliopoliksen kaupunginosassa Kairossa. Salem oli 29-vuotias.

11. helmikuuta koko Egypti oli hurmoksessa. 

Presidentti Mubarak oli vihdoin ja yllättäen eronnut. 

Salemin lapsuudenkoti oli presidentin naapurissa. Se oli kätevää, kun Salem osoitti mieltään häntä vastaan. Saattoi käydä omassa vessassa.

Salem kertoo, että hänen äitinsä oli töissä Mubarakin hallinnossa. Heidän perheensä kuului Egyptin yläluokkaan, ja Salemin elämä oli aina ollut vähän parempaa kuin keskivertoegyptiläisen. 

Kun egyptiläiset osoittivat mieltään Tahririn aukiolla, monet kasasivat itselleen pahvista istuinalustan. Eväänä oli leipää ja juustoa. Salem päivysti aukiolla isossa teltassaan, jossa oli wifi. Hän söi muffinsseja ja jakoi niitä muillekin. 

Yeah bitches, Salem sanoo. 

”Ajattelin, että meidän on tarkoitus nauttia tästä.”

Salemin perheellä oli valtaa ja rahaa. Salem opiskeli yliopistossa Yhdysvalloissa. 

”Kun palasin Egyptiin vuonna 2004, huomasin, että äitini oli korruptoitunut entisestään.” 

Siksi Salem alkoi kirjoittaa anonyymiä englanninkielistä blogia. Sen nimeksi tuli Rantings of a Sandmonkey

Salem purkautui korruptiosta ja poliisiväkivallasta, kaikesta siitä, mistä Egyptissä ei omalla nimellään voinut puhua. Hänestä tuli demokratialiikkeen aktivisti. 

Mubarakin eroon mennessä Salemin blogista oli tullut yksi Egyptin kansainvälisesti seuratuimmista. 

Salem sanoo, ettei hän ollut vasemmistolainen, vaan anarkisti. 

Enää hän ei välitä siitä, mitä Egyptissä tapahtuu. 

Maassa vaikuttavien demokratia-aktivistien uusi sukupolvi ärsyttää häntä. Salemin mielestä aktivistit ovat nykyään liian herkkiä eivätkä suostu keskustelemaan eri mieltä olevien ihmisten, kuten Muslimiveljeskunnan kannattajien, kanssa. 

Salem on asunut ulkomailla jo vuosia. 

Juhlat loppuivat nopeasti. 

Kun Egyptiä 30 vuotta hallinnut diktaattori oli kukistettu, maahan syntyi valtatyhjiö. Mielenosoittajien yhteinen tavoite oli ollut hankkiutua eroon Mubarakista. Muuta yhteistä heillä ei juuri ollut. 

Farmasiaopiskelija Iman oli aluksi toiveikas. Hän sanoo ajatelleensa, että kaikki eri ryhmät pääsisivät sanomaan sanottavansa ja rakentamaan yhdessä Egyptistä unelmiensa yhteiskunnan. 

Iman halusi Egyptiin demokraattiset vaalit. 

”Suunnittelimme jopa, millainen olisi Egyptin musiikkiministeriö.” 

Jälkihehkua ei kestänyt kauaa. Vastuun vallansiirrosta otti armeija, joka oli päässyt kansan suosioon käännettyään selkänsä Mubarakille. Maan väliaikaiseksi johtajaksi nousi Egyptin armeijan korkeimman neuvoston puheenjohtaja Mohamed Hussein Tantawi

Mielenosoituksiin osallistuneet liikkeet eivät päässeet yhteisymmärrykseen siitä, miten maata pitäisi muuttaa. Demokratialiike oli liian hajanainen johtaakseen sekavaa tilannetta. 

Muslimiveljeskunta sen sijaan oli järjestäytynyt. Monen mielestä liike oli paras vaihtoehto Mubarakin hallinnolle. 

Muslimiveljeskunta on kansainvälinen islamistiliike. Sen tavoitteena on muodostaa konservatiivinen islamilainen kalifaatti, jossa noudatetaan sharia-lakia. Valtakunta ulottuisi Espanjasta Indonesiaan eikä siellä olisi korruptiota tai köyhyyttä. 

Imankin ajatteli, että Muslimiveljeskunnalle voisi antaa mahdollisuuden. 

Mubarakin aikana Muslimiveljeskunta oli toiminut salaa. Enää sen ei tarvinnut. 

Egyptissä järjestettiin lyhyessä ajassa useat vaalit: maaliskuussa 2011 perustuslain uudistusta koskenut kansanäänestys, vuodenvaihteessa 2011–2012 parlamenttivaalit ja toukokuussa 2012 presidentinvaalit. 

Ne olivat kaikki menestyksiä Muslimiveljeskunnalle. 

Kun Iman oli osoittanut mieltään Tahririn aukiolla, hän oli kantanut mukanaan kylttiä. Siinä luki, että Jumala on olemassa ja rakastaa Egyptiä. Ihmiset tulivat suutelemaan kylttiä. 

Seuraavaan kevääseen mennessä Iman oli menettänyt uskonsa Allahiin. Mikään ei muuttunutkaan paremmaksi. 

Hän lähti Egyptistä ennen presidentinvaaleja. Ensin Kuwaitiin, myöhemmin Kanadaan. 

Ahmed äänesti vuoden 2012 presidentinvaaleissa. Ensimmäistä ja viimeistä kertaa, hän sanoo. Hän oli 29-vuotias. 

Viimeisellä kierroksella vastakkain olivat Muslimiveljeskunnan Mohamed Mursi ja Mubarakin hallintoa edustanut Ahmed Shafiq

Mursi voitti vaalit. Hän astui virkaan 30. kesäkuuta 2012. 

Ahmedin mielestä Shafiq edusti vanhaa valtaa. Sitä, josta oli nimenomaan haluttu päästä eroon. 

Hän juhli Muslimiveljeskunnan rinnalla. 

”He lauloivat vallankumouslaulujamme, joten heidän voittonsa tuntui muutokselta, tai vallankumouksen jatkumolta.” 

Valtakautensa alussa Mursi puhuikin demokratian puolesta, mutta lupaukset unohtuivat nopeasti. Mursin kriitikkoja pidätettiin, eikä presidentti ottanut huomioon muiden liikkeiden näkemyksiä. 

Marraskuussa 2012 Mursi ajoi läpi lain, joka antoi hänelle käytännössä rajattomat valtaoikeudet. Vähitellen jopa osa Mursin kannattajista kääntyi häntä vastaan.

Heitä alkoi pelottaa, että Muslimiveljeskunta tekisi Egyptistä pysyvästi autoritaarisen ja islamistisen yhteiskunnan.

Syntyi uusi kansanliike. Keväällä 2013 se keräsi miljoonia nimiä vetoomukseen, jossa vaadittiin Mursin eroa. 

Jo presidentinvaalikampanjansa aikaan Mursi sai ilkkumanimen al-stebn, auton vararengas. 

Siitä tuli yllättävän osuva. Mursi meni pian vaihtoon.

30. kesäkuuta oli katastrofi, Ahmed Elbaqry sanoo. Vuonna 2013 hän oli 22-vuotias opiskelijaliiton puheenjohtaja, Muslimiveljeskunnan kannattaja.

Kun Mursin virkaanastujaisista tuli vuonna 2013 kuluneeksi tasan vuosi, Tahririn aukio oli taas täynnä ihmisiä. Tällä kertaa eroa vaadittiin Mursille. 

”Silloin minusta tuntui siltä, että unelma oli haihtunut ja palaisimme aikaan, joka olisi pahempi kuin Mubarakin”, Elbaqry sanoo. 

Mursi kieltäytyi eroamasta.

3. heinäkuuta puolustusministeri Abdel Fattah al-Sisi puhui televisiokameroille. 

”Egyptin kansa on kutsunut Egyptin armeijan apuun. Ei, jotta armeija voisi säilyttää valta-asemansa, vaan korostaakseen kansallista vastuutaan ja vastatakseen vaatimuksiin”, Sisi sanoi. 

Hän ilmoitti, että perustuslaki kumottaisiin ja maassa järjestettäisiin uudet presidentinvaalit. 

Tahririn aukiolla alkoivat juhlat. 

Mursi syrjäytettiin ja pidätettiin. Muslimiveljeskunta julistettiin terroristijärjestöksi, ja armeija pidätti liikkeen jäseniä ja sulki sen televisiokanavia ja sanomalehtien toimituksia.

Myös demokratialiikkeen aktivisteja pidätettiin. Moni heistä on edelleen vankilassa. Useat pakenivat ulkomaille. 

Samaan aikaan Syyriassa oli käynnissä sisällissota. Moni egyptiläinen pelkäsi kotimaansa ajautuvan samanlaiseen kaaokseen. 

Egyptiläiset alkoivat taas kaivata vahvaa johtajaa. Sellaista, kuin puolustusministeri Sisi. 

Ehkä hän saisi tilanteen rauhoittumaan. 

Kun Hosni Mubarak syrjäytettiin vuonna 2011, vihannesmyyjä Heba oli todella surullinen. 

”Se on normaalia. Jokaisen pitäisi olla lojaali maalleen. Hän oli minun presidenttini. Synnyin, kun hän oli presidentti.”

Vuonna 2014 Sisi valittiin presidentiksi. Osa egyptiläisistä pitää hänestä, osa piti Mursista, ja jotkut kaipaavat Mubarakia, Heba sanoo. Hän on nyt 47-vuotias.

Heba kuuluu Sisin kannattajiin. Hänen mielestään elämä on parempaa nyt kuin 10 vuotta sitten. On töitä, ja yrityksen perustaminenkin on nykyään helpompaa, hän sanoo. 

”Mutta ihmiset haluavat istuskella kahviloissa ja valittaa, ettei töitä ole. Armeija aloittaa jatkuvasti uusia projekteja, jotta ihmisillä olisi töitä.”

”Ihmiset ovat laiskoja.”

Kevään 2011 jälkeen moni asia on muuttunut.

Valta on nykyään armeijalla. 

Syksyllä 2013 voimaan astui laki, joka rajoittaa julkisia kokoontumisia. Sitä perustellaan terrorismin uhalla. Silti jihadistiryhmät ovat voimistuneet etenkin Siinailla. Ne ovat tehneet useita iskuja vuoden 2013 jälkeen. 

Reittilennot ja pakettimatkat Egyptiin ovat hyytyneet. Se on kurittanut turismista riippuvaisen maan taloutta. Valtionvelkaa on kolme kertaa enemmän kuin vuonna 2011. Leipä on moninkertaisesti kalliimpaa kuin kymmenen vuotta sitten.

Vankilassa on enemmän ihmisiä kuin Mubarakin aikana. Toimittajia ja hallintoa vastustavia ihmisiä katoaa. 

Mohamed Mursi ja Hosni Mubarak joutuivat vankilaan. Mursi kuoli kesällä 2019, Mubarak kevättalvella 2020. 

Mutta yksi asia on palannut entiselleen.

Egyptillä on taas presidentti – ja hän näyttää pitävän vallasta.

Hamdy, Hassan, Heba, Iman, Mariam ja Youssef eivät turvallisuussyistä esiinny jutussa oikeilla nimillään. 

Jutussa on käytetty lähteenä Lilly Korpiolan ja Hanna Nikkasen kirjaa Arabikevät (2012) sekä Lilly Korpiolan ja Sanna Raita-ahon kirjaa Arabikevään jälkeen (2017). 

Verkkotaitto: Viiksimaisteri.