Anteeksi, hyvä rouva, minä en huomannut teitä heti tässä tungoksessa, Hokkanen kumarsi ja ojensi rouva Huhtalalle kätensä.
– Täällä on todella sellainen tungos kuin koko vuonna ei olisi muuta sopivaa matkustuspäivää.
– Te laskette leikkiä, tohtori. Onhan luonnollista, että kaikki haluavat jouluksi kotiin, rouva Huhtala sanoi.
– Ne joilla on koti varmastikin. Mutta en satu kuulumaan heihin, Hokkanen sanoi.
Rouva näytti säikähtävän Hokkasen sanoja. Hokkasen lasit välähtivät auringon osuessa niihin, ja hänen punainen nuttunsa hohti valossa.
– Miksi te sitten olette täällä tungoksessa tänään? rouva kysyi ja katsoi tohtoriin lapsellisilla, kirkkailla silmillään.
– Virkavelvollisuus vaatii, hyvä rouva. Minun pitää mennä tarkastamaan, kun nuori mies on kuolleena ristillä eivätkä viranomaiset ole voineet ymmärtää kuoleman syytä. Poliisi on ihan ymmällään. On kuulemma kehossa niin monenlaista ruhjetta. Eivät näin jouluksi saaneet muita, niin pyysivät minua käymään.
– Onpa kamalaa, rouva Huhtala sanoi.
– Niin kai. Teillä varmaan on miellyttävämpi päämäärä. Minne te menette lasten ja kukkien ja suklaarasioiden kanssa?
Pari tablettia, ja lapsista tulee melkein kuin yön yli hautunutta paistia.
– Me matkustamme äitini luo, jouluksi lapsuuteni kotiin. Ja kun mieheni ei joutanut aikaisemmin lähtemään, niin matka lykkäytyi täksi päiväksi. Asemalta on vielä pitkä matka, meidän pitää vielä vaihtaa bussiin… Täytyy toivoa, etteivät lapset kovin väsy pitkällä matkalla. Heillä on tapana välillä vähän protestoida.
– Oletteko te koettanut antaa lapsille lääkettä?
– Kuinka niin?
– Rauhoittavia. Ne saavat lapset ihan veteliksi. Silloin eivät ainakaan jaksa protestoida.
– Niinkö?
– Pari tablettia, ja lapsista tulee melkein kuin yön yli hautunutta paistia.
– Onpa ihana ajatus, rouva Huhtala sanoi.
– Onko se turvallista?
– Totta kai. Olenhan minä lääkäri, tohtori Hokkanen sanoi ja nauroi pitkään, valkoiseen partaansa.
Rouva Huhtala ja tohtori Hokkanen juttelivat pitkään niitä näitä. Kun rouva alkoi uudelleen puhua lapsistaan, tohtori otti taskustaan lääkerasian.
– Kuinka paljon minä annan lääkettä?
– Antakaa pari pilleriä, Hokkanen sanoi ja valitsi rouvalle kolme sinistä tablettia.
– Pienemmälle yksi ja isommalle kaksi. Vai onko nuorempi kovin hankala?
– Hän se yleensä protestoi.
– No sitten annetaan hänellekin kaksi. Tämä on eri värinen, mutta toimii ihan samalla tavalla, Hokkanen sanoi ja kääntyi lapsiin päin.
– Tulkaa tänne vaan, vanhan ukon syliin, hoh-hoo.
Lapset tulivat lähelle, ihmettelivät ensin hetken tuuheaa partaa ja kiipesivät sitten reippaasti syliin.
– Nielaiskaa nämä, Hokkanen sanoi.
Vanhempi lapsi teki työtä käskettyä, mutta nuorempi alkoi leikkiä lääke suussaan. Hokkanen otti häntä niskasta, tunki sormen suuhun ja tökkäsi pillerin syvemmälle.
Lapsi alkoi itkeä.
– Voi helvetti, Hokkanen sanoi.
– Ovat ne tosiaan hankalia. Onneksi ei puraissut.
Rouva Huhtala otti kiireesti lapset syliinsä. Hän tarkkaili heitä levottomana, mutta ei huomannut heti muutosta. Muutaman minuutin jälkeen tuntui, että lapset ehkä hieman hidastuivat. Mutta se saattoi johtua junan tuudittavasta kyydistä yhtä hyvin kuin lääkkeestä.
Tohtori katseli heitä tyytyväisenä.
– Pian ne nukahtavat, hän sanoi.
– Sen jälkeen niistä ei ole pitkään aikaan mitään vaivaa.
Kun lapset nukahtivat, vaunuun tuli aivan hiljaista. Monet muutkin näyttivät nukkuvan. Muutamat kävivät pyytämässä tohtorilta lääkettä, ja hän antoi kaikille pillereitä: aikuisille neljä, lapsille kaksi, vauvaikäisille vain yhden.
– Katsokaas! rouva Huhtala kuiskasi ja kääntyi katsomaan ikkunasta.
– Yhtäkkiä tuollainen lumisade. Maa pukeutuu juhlapukuun, ja kautta koko maan tulee erinomainen hiihtokeli.
Oli alkanut pyryttää suuria hiutaleita.
– Sitten naimisiin mentyäni en ole ollut jouluna äitini luona, rouva alkoi kertoa hiljaisella äänellä.
– On ollut aina mitä estettä milloinkin matkalle, etupäässä lastenhoito ja kaikenlaisia kiireitä ja vastoinkäymisiä, mutta koko ajan olen ikävöinyt sinne, hyvänen aika miten olenkin ikävöinyt… Ja nyt minusta tuntuu, että juna menee niin hitaasti. Miehenikin ikävöi maalle, hän jatkoi nyökäten miestään kohti.
Mikään ei lohduta ihmistä niin kuin muisto lapsuudenkodin kattokruunuista.
Herra Huhtala istui käytävän toisella puolella ja katseli pornoa puhelimellaan. Hän näytti pikemminkin väsyneeltä kuin innostuneelta. Yhtäkkiä herra Huhtala naurahti; tuntui lohduttomalta, että hän nauroi alastomalle näyttelijälle. Hokkanen huomasi miehen kasvoilla keltaisen kajon, joka oli etenevän sairauden merkki.
– Hän tarvitsee lepoa ankaran työnsä jälkeen, ja siellä kotonani onkin niin suloisen rauhallista. Te hymyilette minulle, herra tohtori. Teistä innostukseni on naurettavaa ja käsittämätöntä. Mutta suokaa anteeksi, minä en tänään voi ajatella enkä puhella muusta kuin yhdestä ainoasta asiasta. Minusta vain on niin miellyttävää päästä lapsuudenkotiini omien lasteni kanssa.
– Enhän minä naura, minä vain ihmettelen tuota kummallista koti-ikävää. Minä en nimittäin tiedä siitä mitään.
– Eikö teillä ole koskaan ollut kotia?
– Lapsena ei ollut lainkaan. Nykyisin minulla on kaksio, mutta minähän vuokraan sitä ihan yhtenään turisteille. Nytkin siellä on joku singaporelainen pariskunta ihmettelemässä suomalaista joulua. Ei näillä palkoilla pärjää. Asuntoa täytyy vuokrata silloin kun se jollekin kelpaa. Minulla ei siis oikeastaan ole kotia.
– Voi sentään… Minä säälin teitä herra tohtori, teiltä puuttuu paras mitä maailmassa on. Kummallista että olette pärjännyt noin hyvin. Suurin osa kodittomistahan muuttuu perin onnettomiksi, kun heillä ei ole juuria, jotka pitävät heidät kiinni. Mutta niillä, joiden vanhemmilla on ollut omistusasunto arvoalueella, säilyy aina sydämessä lämmin kodin muisto. Muisto pehmeästä ja tyylikkäästä sohvaryhmästä loistaa kuin tähti, vaikka epätoivo olisi pimentänyt kaiken muun. Mikään ei lohduta ihmistä niin kuin muisto lapsuudenkodin kattokruunuista.
– Te puhutte hieman korukielisesti.
– Voi olla, mutta se on puhdasta totta, minähän itse tiedän minkä arvoinen sellainen koti on. Sen ympärillä kiertävät puhtaimmat, kauneimmat muistoni, muistot äidin ja isän rakkaudesta, leikistä siskojeni kanssa ja lapsuuden riemuista. Ei tässä ole mitään liioittelua, minä vain sanon kuinka asian koen.
– Teidän ajatuksenne mukaan koditon ei siis ole täysin normaali?
– Niin pitkälle en mene, vastasi rouva nauraen.
– Minä tahdoin ainoastaan sanoa, että hän saa väärän suunnan ja että monet suuret kyvyt hänessä jäävät kehittymättä. Häneltä puuttuu edellytyksiä onnen löytämiseen ja luomiseen. Hän on lapsuudessaan menettänyt kalliita etuja, joiden takaisin saamiseen vaaditaan pitkää taistelua. Minä en usko, että menetettyä lapsuudenkotia voi mikään korvata.
Tohtori huomasi naisen kiihtyvän ja käänsi katseensa pois. Herra Huhtalan pornovideossa alettiin lähestyä kliimaksia. Huuto voimistui ja kiihtyi niin kovaksi, että se alkoi häiritä keskustelua.
– Olen varma siitä, että kun alhaisimmatkin eläimet vaistomaisesti rakentavat pesän itselleen, pitäisi saman tunteen olla kätkettynä ihmiseenkin, rouva Huhtala sanoi.
– Voi sekin olla. Toisaalta monet eläimet vain vaeltelevat ympäriinsä ja saalistavat toisiaan tai etsivät raatoja. Minä olen pikemminkin sellaista lajia, tohtori Hokkanen sanoi tuijottaen eteensä.
Juna saapui asemalle. Ihmisiä seisoi vierekkäin kuin tiheästi kasvavia mäntyjä tai flossaavia laiskiaisia. Kasvoja ei näkynyt, mutta hahmojen liikkeistä näki, että kaikkia paleli. Monet puhaltelivat käsiinsä ja heiluttelivat lantioitaan.
– Me jäämme pois seuraavalla.
– Minulla on tässä vielä hieman matkaa, Hokkanen sanoi.
Sitten hän mietti rouvan sanoja ja kysyi:
– Minä en huomaa lainkaan kaipaavani kotiin edes nyt jouluna. Mitä te siitä sanotte, rouva hyvä?
– Te erehdytte, hyvä tohtori, se vaisto on teissä välttämättä olemassa. Te olette kunnon veronmaksaja ettekä mikään maankiertäjä. Vaisto vain tällä hetkellä uinailee, mutta odottakaahan kun se herää, niin kyllä haluatte kodin. Jaloimmat, puhtaimmat tunteet piilevät kodissa. Koti kasvattaa isänmaan rakkauden, koti vahvistaa meitä elämän taisteluun ja opettaa meitä tuntemaan perhesiteiden pyhyyden, se opettaa meitä rakastamaan itseämme ja toisiamme, taulutelevisiotamme ja kaukosäätimiämme. Hyvä kotiteatteri kuvastaa meille iänkaikkisen, taivaallisen kotimme perikuvan. Virheetön äänentoisto on jumalainen asia. Kun katsoo Netflixiä ja kuulee kaikki äänet Samsung 9.1.4 HW-Q950 soundbarista, on mahdotonta välttyä ajatukselta: taivaassa täytyy olla juuri tällaista.
Hokkanen puri viiksiään hymyillen ivallisesti. Hän laittoi käden taskuunsa ja kaivoi piipun esille.
– Sallitteko?
– Totta kai.
– Katsokaahan, minulla on elämän periaatteena jokaisen olennon ehdoton vapaus, minä en tahdo tietää mistään siteistä ja isänmaanrakkaus minusta ei ole monen pennin arvoinen. Minä olen asunut monissa maissa ja opiskellut monilla kielillä, eikä yksikään kielistä eikä maista ole ollut toista parempi. Kaikissa maissa on samoja ongelmia, kaikkialla ihmiset kärsivät samoista asioita, kaikkialla rikkaat polkevat köyhiä niin kuin tahtovat ja köyhät kantavat rikkaidenkin sairaudet. Jokainen maa on samanlainen. Katsokaahan… Kun maailma ahdistaa minua, niin annan samalla mitalla takaisin, mutta en missään nimessä ala itkeä lapsuuteni perään. Minä olen ammatissani nähnyt niin paljon kuolemaa, etten minä enää välitä.
Minä aion ostaa ilotulitteita niin paljon, että niitä riittää vielä juhannuksenakin.
Tohtori huomasi puhuneensa kovaa. Muutamat matkustajat kääntyivät katsomaan häneen.
Rouva istui katse muuttumattomana aivan kuin hän ei olisi huomannut tohtorin viimeistä karkeaa lausetta. Hän katseli vaunun ikkunasta.
Satoi suuria hiutaleita, jotka näyttivät vuoroin leijuvan kevyesti kuin perhoset, vuoroin uppoavan raskaina kuin rieskat. Tuuli sekoitti lumen kerrokset maassa: ne, jotka juuri olivat olleet alimmaisina, nousivat ylimmäiseksi, ja ylimmät laskeutuivat tumman maan syleilyyn. Tohtorin sanat sekoittuivat maisemaan; hiutaleet, pillerit, yliopistot, köyhät ja rikkaat menivät sekaisin ja painuivat toistensa lomaan.
Rouva alkoi kaivella matkalaukkuaan ja käski miehensä valmistautua.
– Asema tulee kohta. Meidän on nyt lähdettävä.
Vastentahtoisesti herra Huhtala laittoi iPhone 12 Pron ja nenäliinapaketin takaisin taskuun.
– Hyvää joulua teille.
– Hyvää joulua teillekin tohtori Hokkanen… kaikesta huolimatta. Yrittäkää jaksaa. Milloin lapset muuten heräävät?
– Ehkä tapaninpäivänä.
– Onko meillä siis niin pitkään rauhallista aikaa?
– On kyllä.
– Onpa ihanaa! Kiitos valtavasti tohtori! Me voimme viimeinkin mennä Kärkkäiselle ihan kaikessa rauhassa. Meidän on pitkään pitänyt ostaa ilmakivääri, uusi lehtipuhallin, grilli, ja tietenkin ilotulitteita.
– Nyt te voitte sen tehdä.
– Sanat eivät riitä tohtori… Kiitos valtavasti!
Herra Huhtala tuli ja puristi tohtorin kättä.
– Kiitos hirveästi… Sitä tässä on kaivattu. Minä aion ostaa ilotulitteita niin paljon, että niitä riittää vielä juhannuksenakin.
– Eipä kestä kiittää. Te voitte tehdä nyt ihan mitä hyvänsä. Siihen kannattaa kuitenkin varautua, että herättyään lapset voivat olla vähän huonovointisia.
– Ei se mitään haittaa, herra Huhtala sanoi.
– Ei todellakaan, rouva Huhtala sanoi.
Hän ei oikeastaan näyttänyt enää miltään. Hän vain tuijotti ruutua velttona kuin villasukka.
Jäätyään yksin tohtori Hokkanen katseli lumen täyttämää taivasta. Hänestä tuntui kuin talven hyinen ilma olisi äkkiä tunkeutunut ulkoa vaunuun, jossa äsken oli ollut niin lämpöistä, ja hän väristen kääriytyi syvemmälle turkkiinsa.
Hän ajatteli herra Huhtalaa, joka seurasi vaimoaan hieman alistuneena. Mies ei näyttänyt tyytyväiseltä, mutta ei toisaalta hädänalaiseltakaan. Hän ei oikeastaan näyttänyt enää miltään. Hän vain tuijotti ruutua velttona kuin villasukka.
Hokkanen ajatteli kaikkea, mitä rouva Huhtala oli äsken puhunut. Se oli luonnollisesti kaikki naurettavaa, mutta kuitenkin hän huomasi kadehtivansa heidän kotiaan ja muistelevansa naisen puheita.
Juna kiiti kiitämistään, aurinko laski ja lyhyt talvinen päivä peittyi hämärään. Hokkanen tunsi miten vääjäämättömästi juna työntyi talvisen maiseman läpi, millainen voima tunki häntä päämäärää kohti. Hän kuvitteli itsensä nuoren miehen kuolleen ruumiin äärellä. Hän ajatteli, että se oli hänen päämääränsä, ja hän ajatteli, ettei se voinut olla mikään päämäärä.
Ihminen on vain hento ruoko, luonnon heikkorakenteinen esine, mutta hän on ajatteleva ruoko. Ihmisen murtamiseksi ei tarvita, että koko maailmankaikkeus nousee aseisiin. Ilman henkäys, vesipisara riittää tuhoamaan sen. Squeakee-ilmapallokoira riittää tuhoamaan sen. Vessanpöntöllä istuva Little live pets gotta go -flamingolelu riittää tuhoamaan sen. Mutta vaikkapa maailmankaikkeus olisikin murtanut ihmisen, hän on kuitenkin yhä vielä ylevämpi sitä, joka on hänet surmannut, siksi että hän kuolee tietoisesti. Maailmankaikkeus ei sen sijaan ole tietoinen ulkonaiseen mahtiin perustuvasta etevämmyydestään, Hokkanen ajatteli takkiinsa käpertyneenä.
Junan hidastaessa Hokkanen tarttui säkkiinsä. Hän otti säkin vaunun lattialle järjestelläkseen sen sisältöä. Hän otti Cool Maker Kumi Kreator -korujen valmistussetin esille. Hän antaisi sen ensimmäiselle vastaantulevalle lapselle. Hän otti esiin myös Nickelodeon limatehtaan, jonka voisi antaa myös pieniin käsiin. Hän asetteli helposti saataville Bosch MUM58L20 Creation Line -keittiökoneen, jonka hän antaisi aseman masentuneimmalle perheenäidille. Hän asetti nuttunsa taskuun Bike Balls pyörän takavalon ja Sagaform Juomapelin Ristinolla, jotka voisi antaa jollekin teiniseurueelle. Perheenisille hän säästäisi Ekoru Markkakalvosinnapit 1970, Champion AeroFryer XXL -kiertoilmakypsentimen ja Suunto Spartan Sport Wrist HR Baro -urheilukellon.
Hän vilkaisi säkkiin. Kaikki oli hyvässä järjestyksessä ja asiallisesti pakattuna. Helvetinmoinen määrä muovia, hän ajatteli, mutta myös nikkeliä, terästä ja alumiinia. Niitä kaivetaan maasta kuin ruumiita. Metallit häpäistään kaivamalla ne esiin. Metsät ja suot uhrataan, jotta metallit voidaan häpäistä.
Hän ei tiennyt mitä illalla tapahtuisi, mutta hän näki edessään kuolleen miehen, joka veti häntä puoleensa, ja kasvot hymyssä hän astui asemalle.
Perustuu Edith Forssmanin joulukertomukseen ”Koti” teoksessa Uusia kertomuksia iltalampun ääressä (Söderström ja Kumpp. 1895), suom. Teuvo Pakkala.
