Viime keväänä maailmantalous romahti ennennäkemättömällä tavalla. Ihmiset jäivät koteihinsa, kulutus väheni, rajoitukset sulkivat liikkeitä ja valtioiden rajoja.
Hetkessä saatiin aikaan äkkipudotus, joka vastasi vaikutuksiltaan noin 400 miljoonan kokoaikaisen työntekijän töiden loppumista. Kevään jälkeen talous on elpynyt Suomessa ja maailmalla hitaasti ja epävarmasti.
Kun puhutaan talouskasvusta, tarkoitetaan yleensä bruttokansantuotteen kasvua. Sitä, kuinka ison rahan edestä maan rajojen sisällä tuotetaan tiettynä ajanjaksona tavaroita ja palveluita enemmän kuin edeltävänä saman pituisena ajanjaksona.
Talouskasvu ilmaistaan prosenttilukuna, josta on vähennetty hintojen nousun ja inflaation vaikutukset. Tulos on talouden suorituskyky. Se antaa viitteitä siitä, onko ihmisille töitä ja riittävätkö tulot kirjastoihin, sairaaloihin, kouluihin ja armeijaan.
Puolessa vuosisadassa maailman bruttokansantuote on viisinkertaistunut ja vauraus lisääntynyt räjähdysmäisesti. Noin viisikymmentä vuotta sitten puolet kaikista ihmisistä eli äärimmäisessä köyhyydessä.
Nykyään koulutus, rokotukset, terveydenhuolto, puhdas vesi, sähkö, jääkaappi ja internet ovat suurimmalle osalle itsestäänselvyyksiä. Mutta niin ovat ympäristöhaitatkin.
Ilmasto on ihmisen toiminnan seurauksena lämmennyt jo 1,1 astetta esiteolliseen aikaan verrattuna. Elinympäristöt ja lajit katoavat, miljoonaa eläinlajia uhkaa sukupuutto.
BKT ja talouskasvu eivät sitä huomioi. Pitäisikö?
Bruttokansantuote nousi talouden kuvaajana valta-asemaan lähihistorian isojen mullistusten kautta.
1930-luvulla Yhdysvallat oli Suuren laman kourissa. Päättäjät eivät tienneet, miten talous saataisiin takaisin jaloilleen.
Oikeastaan he eivät edes tienneet, mistä kansantalous tarkalleen ottaen koostuu.
Vuonna 1934 taloustieteilijä Simon Kuznets laati kongressille raportin. Siinä yritettiin laskea yhteen koko maan – yritysten, yksilöiden ja hallinnon – taloudellinen toiminta.
Syntyi kansantalouden tilinpitojärjestelmä. Se kertoi, millaisia muutoksia tuotannossa, kulutuksessa ja varallisuudessa tapahtuu. Kuznetsin tilastot auttoivat presidentti Rooseveltia pysymään kärryillä maan talouden tilasta ja arvioimaan New Deal -talousuudistuksen vaikutuksia.
Tärkein tunnusluku oli BKT, kotimaisen tuotannon mitta. 1940-luvun alussa siitä tuli entistä tärkeämpi.
Yhdysvallat oli astumassa toiseen maailmansotaan, mutta sodan hinta epäilytti. Siihen asti vapaat markkinat olivat ohjanneet teollisuuden toimintaa.
Hetkessä tehtaiden oli muututtava aseita ja kalustoa valmistavaksi sotakoneistoksi.
BKT auttoi laskemaan, miten se voidaan tehdä niin, että samalla kotimainen kulutus säilyy riittävällä tasolla eikä kansalaisten elintaso romahda. Britannialle vastaavat laskelmat teki taloustieteilijä John Maynard Keynes.
BKT:n aseman talouskasvun mittarina sementoi toisen maailmansodan lopulla vuonna 1944 järjestetty Bretton Woodsin konferenssi.
Epävakaat valuuttakurssit ja kansainvälisen kaupankäynnin hankaluus olivat yksi maailmansodan taustasyistä.
Talouskasvu nähtiin avaimena vakauteen. Kansainvälinen kauppa tarkoitti kansalle työtä, asuntoja, ruokaa ja sairaanhoitoa. Talouksien mittaamista ja keskinäistä vertailua varten tarvittiin yhtenäinen kansainvälinen käsitteistö.
Ökyhotellissa Mount Washington -vuoren kupeessa 44 maata perusti talouden hallinnoimiseksi kaksi instituutiota: Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n ja kansainvälisen jälleenrakennus- ja kehityspankin, joka on nykyään osa Maailmanpankkia.
Ne valitsivat taloudellisen kehityksen päämittariksi BKT:n. Siitä tuli perustapa määritellä valtioiden talouden kokoa. Suomessa virallinen kansantalouden tilinpito alkoi vuonna 1948.
Kylmän sodan aikana talouden mittaamisen tärkeys korostui entisestään, kun lännen markkinatalous ja Neuvostoliiton suunnitelmatalous kilpailivat paremmuudesta.
BKT:ta alettiin arvostella pian sen yleistymisen jälkeen. Vuonna 1959 taloustieteilijä Moses Abramovitz varoitti, että pitkällä aikavälillä hyvinvoinnin kasvua ei voi mitata tuotannon kasvulla.
Mittarista oli tullut päättäjille hyvinvoinnin kompassi, vaikka sen oli tarkoitus mitata vain taloudellista aktiivisuutta.
Yhdysvaltain entinen oikeusministeri, New Yorkin senaattori Robert F. Kennedy sanoitti tyytymättömyyttä kompassin toimintaan.
Hän julisti vuonna 1968 Kansasin yliopistolla pitämässään puheessa, että BKT mittaa kaikkea, ”paitsi sitä mikä tekee elämästä elämisen arvoista”.
Mukana prosenttiluvussa ovat ilmansaasteet, tupakkamainokset, metsien hakkuut ja ydinkärkien tuotanto – eivät lasten terveys ja onnellisuus, opetuksen laatu, julkisen keskustelun älykkyys tai virkamieskunnan riippumattomuus.
Vuosikymmenten varrella BKT:ta on toistuvasti moitittu siitä, että se ei mittaa kaikkea. Ulkopuolelle jäävät ihmisten vapaa-aika, terveys, koulutus, turvallisuus, tulonjako ja varallisuuden kasautuminen.
Ympäristöindikaattoriksikin BKT kelpaa lähinnä kielteisessä merkityksessä. Koronakriisi tarjoaa tästä ajankohtaisen esimerkin.
Kansainvälinen energiajärjestö IEA arvioi, että pandemian isku talouteen vähentää ilmastoa lämmittäviä hiilidioksidipäästöjä tänä vuonna ennätykselliset kahdeksan prosenttia.
Pariisin ilmastosopimuksen kriittinen 1,5 asteen tavoite edellyttäisi yhtä isoa päästövähennystä joka vuosi 2020-luvulla. Ilmastonmuutoksen lisäksi BKT:n merkitystä kyseenalaistavat digitaalisen teknologian nopea kehitys, väestön vanheneminen ja eriarvoisuuden kasvu.
Ehkäpä siksi nimekkäät talousvaikuttajatkin ovat viime vuosina sitä arvostelleet.
Harvard Business Review nosti lokakuussa 2019 esiin BKT:n ilmeisiä ympäristöheikkouksia.
Lehti huomautti, että BKT:n perusteella Intian kaltainen maa on kasvun tiellä, vaikka Delhi peittyy yhä sankempaan savusumuun ja Bangaloren kaupungin järvet ovat niin saastuneita, että ne syttyvät toisinaan tuleen.
Ja vuonna 2016 Maailman talousfoorumissa silloinen kansainvälisen valuuttarahaston pääjohtaja, nykyinen Euroopan keskuspankin pääjohtaja Christine Lagarde, talousnobelisti Joseph Stiglitz ja MIT-yliopiston Erik Brynjolffson painottivat, että maailman muuttuessa myös edistyksen mittaamisen on muututtava.
Stiglitz oli vuonna 2009 mukana kirjoittamassa raporttia, jossa esitettiin tarve muuttaa talouden ja yhteiskunnan mittaamista.
”Se mitä mittaamme, vaikuttaa siihen mitä teemme. Jos mittaristossa on valuvika, päätökset voivat olla vääristyneitä”, raportissa sanotaan.
Samaa on viime vuosikymmeninä yrittänyt sanoa moni muukin. B KT:n rinnalle on kehitetty useita mittareita, jotka ottavat sitä paremmin huomioon myös ihmiskunnan kehityksen kannalta oleellisia seikkoja. Siitä, mikä sitten on oleellista, ei ole yhtenäistä näkemystä.
Vuonna 1990 YK:n kehitysohjelma lanseerasi pakistanilaisen ekonomistin Mahbub ul Haqin ehdotuksen pohjalta Inhimillisen kehityksen indeksin (HDI).
Se perustui ajatukseen siitä, että ihmisten elinolot kuvaavat maan kehitystä paremmin kuin pelkkä talouskasvu. Indeksi koostuu asukkaiden keskimääräisestä elinajasta, koulutuksen kestosta ja tuloina mitatusta elintasosta.
Esimerkiksi Yhdysvallat on bruttokansantuotteella mitattuna suurin maa, mutta HD-indeksillä mitattuna vasta viidestoista. Myös Inhimillisen kehityksen indeksiä on moituttu.
Parhaiten sijoittuneilla mailla on usein myös suurin ekologinen jalanjälki. Mittari ei myöskään huomioi teknologisen kehityksen tuomia hyötyjä.
Lisäksi eri tavoin kerätyn datan käsittely on hankalaa. Kriitikoiden mukaan indeksi sijoittaa datavirheiden vuoksi ison osan maita väärin.
Vuonna 2006 brittiläinen ajatuspaja New Economic Foundation kehitti mittarin, joka huomioi myös ympäristönäkökulman. Syntyi suomenkielistä vastinetta vailla oleva Happy Planet Index (HPI).
Se ottaa huomioon asukkaiden subjektiivisen tyytyväisyyden, elinajan odotteen ja ekologisen jalanjäljen. Myös Happy Planet Indexistä on paljastunut puutteita.
Sen indikaattorit ovat epämääräisiä. Esimerkiksi ”onnellisuus” ja ”tyytyväisyys” merkitsevät eri asioita eri ihmisille ja kulttuureille.
HPI-mittari perustuu suurelta osin ekologiseen jalanjälkeen, vaikka sen kykyä mitata ympäristöhaittoja pidetään suppeana.
Indeksin kärkikymmenikössä on Costa Rican, Meksikon ja Kolumbian kaltaisia matalan tulotason mutta pienen henkilökohtaisen kulutuksen maita.
Suomi taas on pitkästä eliniänodotteestaan ja korkeasta koetusta hyvinvoinnista huolimatta vasta sijalla 37. Runsaasta tarjonnasta huolimatta harva maa on luopunut BKT:sta keskeisimpänä taloudellisen kehityksen mittarina.
Poikkeuksen tekee pieni Bhutanin vuoristovaltio, joka otti vuonna 1972 kehityspolitiikkansa mittariksi omaleimaisen bruttokansanonnellisuuden.
Maan perustuslakiin gross-national happiness (GNH) kirjattiin vuonna 2008. Mittari ottaa kestävän taloudellisen kasvun lisäksi huomioon ympäristönsuojelun, perinteisen kulttuurin säilyttämisen, hyvän hallinnon kehittämisen ja buddhalaisittain niistä juontuvan henkisen kasvun.
Bhutan on onnistunut vuosikymmenessä vähentämään väestön äärimmäisen köyhyyden 12 prosenttiin.
Länsimaisesta näkökulmasta Bhutan on kuitenkin edelleen yksi maailman vähiten kehittyneistä maista.
Sen talous nojaa maanviljelyyn ja metsänhoitoon. Joka kolmas bhutanilainen ei osaa lukea. Vaihtoehtomittarit eivät ole syrjäyttäneet BKT:ta, koska talouden näkökulmasta mittari toimii kuten pitääkin.
BKT, HDI, HPI ja GNH mittaavat eri asioita.
Aalto-yliopiston taloustieteen emeritusprofessori Matti Pohjola sanoo, että BKT:n vankka suosio perustuu siihen, että se on yksinkertainen luku, joka lasketaan samalla tavalla kaikissa maailman maissa.
Data päivittyy kuukausittain ja sitä on jatkuvasti saatavilla.
”Mitään muita tällaisia mittareita ei oikeastaan ole.”
BKT:ta on paranneltu useasti vuosien saatossa, mutta muutokset ovat olleet teknisiä. Tuloja kuvaavien tilastojen lisäksi mukaan on otettu esimerkiksi pääomakantoja.
”Mielestäni se, että BKT:n ongelmista ja hyvistä puolista ollaan tietoisia, on tehnyt siitä entistä paremman mittarin.”
Pohjolan mukaan BKT:n väärintulkinta hyvinvoinnin mittarina juontuu siitä, että sen tutkittu yhteys subjektiiviseen hyvinvointiin on hyvin vahva.
”Se on aika yksinkertaista selittää. Jos maa on rikas, sillä on paljon valinnanmahdollisuuksia, ja todennäköisemmin sen hyvinvointi on korkea. Köyhässä maassa on vähän valinnan mahdollisuuksia. Ero on sama kuin rikkaan ja köyhän ihmisen.”
BKT:n puolustajiin kuuluu myös Jyväskylän yliopistossa talouskasvua tutkinut professori Mika Maliranta.
Maliranta sanoo, ettei BKT:n pidäkään mitata ympäristön tai ihmisten hyvinvointia. Sen tarkoitus on olla markkinatalouden mittari, ja siinä se toimii Malirannan mielestä erinomaisesti. Silti BKT:n ja koetun hyvinvoinnin korrelaatio on hänestäkin ”hämmästyttävän voimakas”.
”Markkinataloutta syytetään usein siitä, että asiat eivät mene parempaan suuntaan, mutta se on vain mekanismi. Isot ongelmat eivät ole sen syytä, vaan ne johtuvat siitä, että ei ole poliittisesti saatu aikaiseksi järeämpiä toimenpiteitä.”
Maliranta sanoo, että BKT on hyvinvointivaltiolle tärkeä päätöksenteon työkalu. Sen avulla voidaan analysoida työttömyyden kehitystä tai sitä, riittääkö julkisella taloudella rahaa koulutukseen ja sairaanhoitoon. BKT kertoo myös siitä, mistä ihmiset ovat kiinnostuneita.
”Ei bruttokansantuote ole mikään taloustieteilijöiden pyhä rukousnauha, jota he pyörittelevät sormissaan aamusta iltaan. BKT on viestinviejä, eikä pidä tappaa viestinviejää.”
Taloustieteilijän mielestä siihen ei olisi mielekästä yrittää sisällyttää esimerkiksi ympäristön tilaa. Sen sijaan BKT:n rinnalla pitäisi hänestä katsoa muita tunnuslukuja ja mittareita.
Niitä hyödynnetään sen mukaan, mitä yritetään korjata. Tuloeroja varten on gini-kerroin, ympäristön tilasta kertovia mittareita on lukuisia. Vaihtoehtoja hyödynnetään Malirannan mukaan päätöksenteossa nykyisinkin monipuolisesti.
”Poliittisen järjestelmän tehtävä on punnita eri indikaattoreiden antamaa tietoa ja yrittää tehdä niiden pohjalta tyydyttävä ratkaisu. Kansalaiskeskustelun tarkoitus on miettiä, mitä indikaattoreita painotetaan”, Maliranta sanoo.
Yhden viime vuosien huomiota herättävimmistä avauksista mittaridebattiin on tehnyt englantilainen taloustieteilijä Kate Raworth.
Hänen mielestään ekonomistit ja poliitikot antavat liikaa painoarvoa bruttokansantuotteelle.
Oxfordin yliopistossa työskentelevä Raworth esittää kirjassaan Doughnut Economics – Seven Ways to Think Like a 21st-Century Economist (2017), että taloustiede on ihastunut liikaa talouskasvua kuvaavaan ylöspäin kipuavaan käyrään.
Siitä on hänen mielestään tullut tavoite vailla suurempaa päämäärä, ja talouden smithiläinen perustehtävä on jäänyt takaalalle. (Adam Smith linjasi Kansojen varallisuudessa vuonna 1776, että talouden tarkoitus on tarjota ihmisille mahdollisuus riittävään toimeentuloon ja valtiolle riittävät tulot järjestää julkiset palvelut.)
Raworthin mielestä 2000-luku tarvitsee ajan suuriin haasteisiin uuden päämäärän. Sen saavuttamiseksi hän on kehittänyt talousmallin, jossa ikuisen kasvun tilalla on tasapaino ihmisten välttämättömien tarpeiden ja planeetan ekologisten rajojen välillä. Käyrän sijaan pitäisi tuijottaa donitsia.
Raworthin mallissa donitsin sisäkehällä ovat kehittyvien maiden tyydyttämättömät tarpeet ja ulkokehällä ympäristön kantokyvyn kriittiset rajat.
Ympäristöongelmissa ei ole kyse vain ilmastonmuutoksesta, vaan monimutkaisesta ja yhteennivoutuvasta ympäristöongelmien vyyhdistä, jossa eri ongelmat ruokkivat toisiaan. Voisiko donitsista olla ratkaisuksi?
Bios-tutkimusyksikön tutkijan Ville Lähde vastaa kuten tutkijat yleensä: donitsitalouden mallissa on sekä hyviä että huonoja puolia.
Donitsi on hänen mielestään hyvä kuvallinen esitys perusongelmasta: tavoitteena on kapea vyöhyke, jossa ihmisten köyhyys on selätetty ja luonnon rappio vältetty.
Lähteen mukaan tämä niin sanottu ihmiskunnan ”sweet spot” on vielä mahdollista saavuttaa, mutta ilmastonmuutoksen ja ympäristöongelmien kiihtyessä siitä tulee koko ajan vaikeampaa.
”Olennainen kysymys ei ole se, kasvaako talous, vaan saadaanko taattua ihmisten perustava hyvinvointi siten, että pysytään samalla kestävyyden rajoissa.”
Mutta ei donitsitaloudestakaan Lähteen mielestä ratkaisuksi ole.
Kuvioon on tiivistetty niin paljon indikaattoreita, että mallinnus jää väistämättä abstraktille tasolle, eikä donitsin esittämää tietoa pysty soveltamaan käytännön toimiin.
”Tarvitsemme riittävästi hyvää informaatiota näyttämään suuntaa, mutta jos informaatiota on liikaa, on uhkana, että hautaudumme sen alle.”
Yhden yleismittarin sijaan eri mittareita täytyy hänestä hyödyntää alueellisten tarpeiden mukaan. Osa ympäristöongelmista on radikaalisti paikallisia, ilmastonmuutos taas on globaali ilmiö.
Mikään mittari ei ole tähän mennessä pystynyt tarjoamaan vertailukelpoista dataa täysin erilaisten ongelmien parissa kamppailevista maista.
”Haasteet Suomessa ovat erilaisia kuin vaikka Syyriassa tai Nigeriassa. Ihmiset, jotka elävät erilaisissa elämäntilanteissa ja ekologisissa ympäristöissä tarvitsevat omanlaistaan siirtymäpolitiikkaa.”
Talouskasvua siis tarvitaan asiantuntijoiden mukaan, jotta äärimmäinen köyhyys saadaan kitkettyä maailmasta. Se pitäisi tehdä niin, ettei ilmasto ylikuumene ja loputkin eliölajit kuole sukupuuttoon.
Tiedepiireissä temppua, jolla BKT kasvaa ilman ympäristöhaittojen lisääntymistä, kutsutaan irtikytkennäksi.
Käsite on löytämässä tietään hiljalleen myös poliittiseen keskusteluun. Siitä on tullut kestävän kehityksen Graalin malja.
Ilmastopäästöissä on hitaita merkkejä irtikytkennästä, mutta ei globaalisti. Sen sijaan laajemmasta irtikytkennästä ympäristöhaitoista ei ole merkkejä.
Talouden kasvu on edelleen sitkeästi kiinni lisääntyvässä luonnonvarojen käytössä.
”Moderni historia on esimerkki siitä, että on saatu aikaan hyvää kehitystä, mutta sen hintana on ollut se, että on käytetty luonnonvaroja kestämättömästi ja haurastettu ekologista perustaa. Nyt ollaan siinä tilanteessa, että jos ylitetään kriittisiä rajoja, saavutukset voidaan menettää”, Ville Lähde sanoo.
Lähteen mukaan siitä on jo saatu esimakua. Viime vuosina äärimmäisessä nälässä olevien määrä on kääntynyt nousuun pitkän myönteisen kehityksen jälkeen.
Syynä ovat lisääntyneet konfliktit, ilmastonmuutos ja viimeisimpänä korona.
Matti Pohjolan mukaan ongelma on, että pohjimmiltaan vastakkain ovat ympäristö ja hyvinvointi, sillä köyhille maille vaurastuminen on ainoa tie hyvinvointiin, ja edelleenkin 84 prosenttia maailman energiasta tuotetaan fossiilisilla polttoaineilla.
Kestävä yhteiskunta on köyhille maille liian kallis, eikä kustannusten jakamisesta rikkaiden maiden kesken ole päästy sopuun.
”Ei tämä ole mittareiden ongelma, tämä on käytännön politiikan ongelma”, Pohjola sanoo.
Mika Maliranta uskoo, että talouskasvu voi olla ympäristölle kestävää, jos demokraattisesti niin päätetään.
”Kasvu on ehkä väistämättä jonkin verran pienempää kuin tämä nykyinen. Myös talouskasvun muotoon voidaan vaikuttaa poliittisilla päätöksillä.”
Markkinatalouden ohjaaminen on Malirannan mukaan keino kohti kestävää kulutusta. Ympäristön kannalta haitallisista asioista voidaan tehdä kalliita.
Kaupoista ostetaan vähemmän muovikasseja, jos niistä joutuu maksamaan. Yllättäen myös koronan aiheuttama talouskriisi on yhteiskunnalle iso mahdollisuus.
Kriisistä elpymiseksi suunniteltujen talouspakettien on arvioitu nousevan jopa 20 biljoonaan dollariin, siis 20 tuhanteen miljardiin. (Vertailun vuoksi: koko Suomen talouden koko on dollareissa mitattuna 273 miljardia.)
Poliittisilla päätöksillä on mahdollista vaikuttaa siihen, kohdistuvatko investoinnit ympäristöystävälliseen teknologiaan vai vanhan fossiilitalouden elvyttämiseen.
Toistaiseksi suuri osa maailman elvytysvaroista on kohdistunut jälkimmäiseen.
”Ihmiset keksivät ihmeellisiä asioita, kun heille annetaan siihen riittävät taloudelliset kannustimet”, Maliranta sanoo.
Ville Lähde ei usko, että markkinat korjaavat sotkun. Siivoaminen vaatii massiivisia rakenteellisia muutoksia, ja uusiutuviin energiamuotoihin siirtyminen on vasta ensimmäinen ”helppo” rasti.
”Se vaatii sitä, että vauraat maat ja väestönosat kuluttavat vähemmän materiaa ja energiaa ja toisaalta se tarkoittaa sitä, että kaikkein kurjimmassa asemassa olevat tarvitsevat aineellisesti enemmän ja kaikkea sitä täytyy tuottaa eri keinoin kuin nykyään.”
Lähde painottaa, että BKT on oivallinen mittari maailmassa, joka ei arvota, mikä toiminta on hyödyllistä ja mikä haitallista.
BKT:n perusongelmana hän näkee sen, että mittari pitää mitä tahansa taloudellista toimintaa saman arvoisena.
Jos markkinoilla on kysyntää katumaastureille ja älypuhelimille, on niille myös tarjontaa.
”BKT:n maailmassa on itseisarvo, että ylipäätään on vain jotain inhimillistä toimintaa, jolla saadaan rahaa liikkumaan.”
Lähteen mukaan yhteiskunnan todellinen suunnanmuutos kestäväksi edellyttää punnintaa siitä, millainen työ ja kulutus on hyödyllistä. Se aiheuttaa joidenkin ammattien katoamisen, mutta tilalle tulee uusia.
BKT tai mikään muukaan yksittäinen mittari ei hänestä ole ratkaisun avain.
”Mittareista ei varmasti koskaan tule olemaan muutosta käynnistäväksi voimaksi. Ne voivat muuttua jälkijunassa yhteiskunnan toiminnan muuttuessa”, Lähde sanoo.
Mika Maliranta näkee syitä myönteisyyteen. Nykyihminen on noin 200 000 vuotta vanha. Ensimmäistä kertaa suurin osa lajin edustajista voi elää ihmisarvoisen elämän ilman jatkuvaa eloonjäämisen kamppailua.
Mittaamisen ansiosta ongelmiin voidaan puuttua yhä paremmin – ainakin teoriassa.
”Tiedämme paremmin kuin koskaan ihmiskunnan historiassa toimintamme seuraukset.”
