Sukumökkimme seinällä oli edellisen sukupolven radikaalivuosien perintönä pitkään juliste, johon oli kuvattu kapitalismin pyramidi kuin ylöspäin suippeneva kermakakku.

Huipulla seisoi kuningas (“minä hallitsen teitä”), sen jälkeen olivat papit (“me huijaamme teitä”) ja sotilaat (“me ammumme teitä”) ja heidän alapuolella keskiluokka (“me syömme puolestanne”). Pohjalla kaikkia muita kannattelivat työläiset (“me teemme työtä kaikkien edestä”).

Marxilaisuus oli yritys kaataa kermakakku ja päästä eroon yhteiskuntaluokista. Se ei onnistunut, sillä sosialismi loi nopeasti omat yhteiskuntaluokkansa.

Jugoslavialainen Milovan Djilas analysoi ilmiötä kirjassaan Uusi luokka (1957), jossa hän rinnasti puoluebyrokratian kapitalistimaiden yläluokkaan.

Reaalisosialismin romahdettua luokattomaan maailmaan ei ole ollut juuri pyrkijöitä.

Luonnollisemmalta tuntuu ajatus, että rajallisten resurssien hallintaan perustuvat sosiaaliset hierarkiat toteutuvat tavalla tai toisella kaikissa ihmisten ja aika monien muidenkin eläinten yhteisöissä. Parasta, mihin voimme päästä, on tehdä luokkajaosta edes jossain määrin siedettävä.

Tärkeä keino siihen on ollut poistaa vanhoja ja turhia yhteiskunnallisen nousun esteitä.

Niitä ovat olleet esimerkiksi (väärä) uskonto, (tumma) ihonväri ja (nais)sukupuoli. Tässä työssä on länsimaissa päästy pitkälle, sillä kiistaa käydään jo melko pieniä ihmisryhmiä koskevista asioista, kuten transsukupuolisten oikeuksista. Se ei tietenkään tarkoita, että tasa-arvoa olisi vielä saavutettu, sillä laeilla ei ratkaista kaikkea.

Samalla tasa-arvo-ongelmat muuttavat muotoaan ja siirtyvät uusiin paikkoihin. Se on väistämätöntä, jos hyväksymme sen, ettei yhteiskunnallisista hierarkioista koskaan päästä täysin eroon.

Samalla saatamme kuitenkin olla etenemässä kohti tasa-arvokehityksen päätepistettä, Endlösungia.

Mitä paremmin toissijaisista tekijöistä päästään eroon, sitä suurempi merkitys ihmisen menestykselle on henkisillä ominaisuuksilla, ennen kaikkea älykkyydellä.

Älykkyys ei ole yhtä perinnöllinen ominaisuus kuin vaikkapa ihonväri, mutta geenien vaikutus siihenkin on suuri, luultavasti vähintään 50 prosenttia. Luonnon arpajaisissa joitakuita on onnistanut paremmin kuin toisia, eikä sekään ole ihmisen omaa ansiota.

Jos ja kun pääsemme täydellisen “oikeudenmukaiseen” yhteiskuntaan – siis sellaiseen, jossa jokainen saavuttaa sen aseman, jonka hän kyvyillään ansaitsee – onko se onnellisempi vai onnettomampi kuin ne yhteiskunnat, joissa luokka-asema on perustunut vaikkapa syntyperään tai fyysiseen voimaan?

Yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuus, erilaiset luokkarajat ja lasikatot ovat raivostuttavia. Toisaalta täydellinen oikeudenmukaisuus on aika kauhistuttava ajatus sekin.

Nimittäin: Jos yläluokka ajattelee ansainneensa asemansa reilussa kilpailussa omalla erinomaisuudellaan, se voi nauttia etuoikeuksistaan ilman huonoa omaatuntoa tai myötätuntoa huonommin pärjääviä kohtaan. Tunnen sellaisia ihmisiä jo nyt.

Ja vielä: täydellisessä meritokratiassa huonosti menestyneet eivät voisi lohduttaa itseään edes sillä, että yhteiskunta on epäreilu ja heitä on potkittu päähän.

Silloin ei enää olisi ketään tekemässä kapitalismin pyramideja eikä vaatimassa parempaa maailmaa, sillä ihmiset eläisivät jo parhaassa mahdollisessa maailmassa – niin paska kuin se maailma olisikin.

Kirjoittaja on Helsingin Sanomien mielipidetoimituksen esimies.