Käytän somen selailuun useita tunteja päivässä. Silti en välttämättä kommentoi kertaakaan, vastaa yhteenkään kyselyyn tai tykkää yhdestäkään kuvasta. Olen lurkkaaja ja ylpeä siitä.
Termi tarkoittaa yhteisön jäsentä, joka kyllä seuraa keskustelua, mutta ei varsinaisesti osallistu siihen. Joidenkin arvioiden mukaan jopa 90 prosenttia sosiaalisten medioiden käyttäjistä on lurkkaajia. Olemme näkymätön, mutta selvä enemmistö.
Miksi suurinta osaa meistä ei sitten kiinnosta osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun internetissä? Tätä on tutkinut muun muassa Stiina Kivinen vuonna 2018 julkaistussa viestintätieteiden alan pro gradussaan.
Lurkkaaminen on Kivisen tutkimuksen mukaan useimmiten tietoinen päätös – valitsemme itse olla osallistumatta keskusteluihin, tai osallistua vain kevyellä otteella.
Syitä tälle päätökselle on monia. Lurkkaajat saattavat pelätä nolaavansa itsensä ja tuntevat monesti, ettei heidän mielipiteensä anna mitään uutta keskusteluun. On turha kirjoittaa jo sanottua asiaa eri sanoilla ja ottaa riski, että kymmenien vuosien päästä joku kaivaa kommentin esiin internetin syvästä muistista.
Voimakkaammin kuitenkin samaistun ajatukseen, että keskustelut vain yksinkertaisesti tuntuvat typeriltä. Internet on jo alun perin huono alusta tasapuolisille keskusteluille, ja aktiivisimmat ihmiset siellä ovat useimmiten huonokäytöksisiä vänkääjiä. Mitä voitettavaa minulla yleensä olisi?
Erityisesti Twitteristä on muodostunut paikka, jossa lähinnä kilpaillaan siitä, kuka servaa parhaiten ja täten saa keskustelusta virtuaalisen kultamitalin kännykänkuoreensa.
Tutkimusten mukaan keskusteluihin eniten osallistuvia myös häiritään sosiaalisessa mediassa eniten. Ydinkysymys onkin: onko yhdestäkään Twitter-keskustelusta ollut oikeasti mitään hyötyä kellekään?
Lurkkaajan näkökulmasta totta kai on. Some on viihdettä ja me sen pääkuluttajia. Äänekäs vähemmistö riittää tekemään meille loputtoman määrän sisältöä seurattavaksi. Ihmisten reaktiot ovat mielenkiintoisia ja keskustelut uskomattominta kuviteltavissa olevaa realityä. Temptation Island on tylsähköä seurattavaa, kun sitä verrataan kuntapoliitikkojen villeihin ulostuloihin.
Lurkkaajalla on kuitenkin tärkeä keino pysyä tervejärkisenä kaiken tämän paskapuheen ja sisältömyrskyn keskellä – hän ei ota sitä liian vakavasti. Keskustelut, joissa poliitikko vastailee täysin tosissaan trollitileille, eivät ole syy menettää uskoa demokratiaan vaan ennemmin ottaa popparit esiin.
Some tuntuu saaneen suhteettomat mittasuhteet siihen nähden, mitä se oikeastaan on: kasa palveluita, joiden ainoa oikea tavoite on tuottaa rahaa osakkeenomistajilleen. Haaveet osallistuvan demokratian murroksesta onkin jo pitkälti taidettu kuopata. Palvelut voivat näennäisesti pyrkiä keskustelun parantamiseen, mutta todellisuudessa ne pyrkivät maksimoimaan reaktioita ja saamaan meidät painelemaan erilaisia tykkäyspainikkeita, joiden perusteella sitten väliin tiputellaan juuri meille kohdennettuja mainoksia.
Yhdenkään poliitikon tai viranomaisen ei ole pakko olla somessa. Ei vaikka kuinka siltä tuntuisi ja kaikki muut olisivatkin. Tarkoituksenmukaista viranomaisviestintää voidaan hoitaa aivan hyvin myös niin, että jätetään myötähäpeää aiheuttavat TikTok-videot tekemättä tai twiitit twiittaamatta. Luultavasti tällä vältyttäisiin myös ainakin parilta turhalta kohulta.
Millenniaalina tulen aina vähän surulliseksi, kun näen uuden virkamiehen somessa, limaisen viestintäkonsultin ja pölyisen esimiehensä pakottamana. Me emme halua teitä tänne ja te ette selkeästi halua olla täällä. Kuka sadisti tätä hommaa oikein masinoi?
Tämän pakonomaisen sisällöntuottamissairauden potilas nolla löytyy todennäköisesti mainostoimistoista, joita ei todellakaan saa enää sanoa mainostoimistoiksi. Omien sanojensa mukaan ne ovat nykyisin disruptoijia, palvelumuotoilijoita, viestijöitä, merirosvoja (?) ja brändinluojia.
Avokonttoreiden riippumatoissa on kreattu yksinkertainen resepti menestykseen:
1) Uskotellaan, että kaikkien yritysten ja tärkeiden henkilöiden pitää löytyä somesta.
2) Myydään toimistosta konsultti tuottamaan somesisältöä metrihinnalla.
3) Suolletaan tätä sisältöä sitten ulos, vaikkei sille ole mitään tarvetta, koska siitähän meille kuitenkin maksetaan.
En tiedä, miltä tuntuu opiskella viisi vuotta yliopistossa ja päätyä sitten pyörittämään tarkkaan kuratoitua Instagram-tiliä perunalastuille tai margariinille, mutta vahva epäilykseni on, ettei ainakaan kovin hyvältä.
Lurkkaajat ovat yleisesti ottaen hyvin tietoisia ja valveutuneita kuluttamastaan sisällöstä, koska he haluavat olla hyvin selvillä käsitellyistä aiheista ennen kuin päättävät osallistumisestaan. Lurkkerit tuottavat myös klikkailuillaan ja vierailuillaan sivuille pelkällä määrällään jo huomattavia mainostuloja.
Sisällöntuottajien ja lurkkaajien suhde onkin yllättävän monimutkainen. Vaikuttajien tulot perustuvat pitkälti tykkäyksiin ja kommentteihin, joten passiiviset seuraajat eivät olekaan niin arvokkaita.
Reaktioita pitää siis saada aikaan, ja tuttu tapa on järjestää kohu. Julkaise jotain ristiriitaista, odota vihaisia kommentteja, tee tilitysjuttu iltapäivälehteen ja rahaa tulee. Toksisuudella tienaa.
Influensserit sietävätkin mieluummin ikäviä kommentteja kuin sulkevat kommentointimahdollisuuden, koska nekin lisäävät tienaamispotentiaalia. Reaktioiden määrä tuo heille leivän pöytään. Ehkä vähän kaksinaismoralistista on sitten itkeä jälkeenpäin Seiskassa siitä, kun joku sanoi ikävästi.
Mitä tapahtuu, kun lurkkaaja päättääkin osallistua keskusteluun eli delurkata?
Laajan tiedon kerännyt lurkkaaja miettii ensin pitkään, tarkistaa ettei joku muu ole jo tehnyt samanlaista kommenttia ja muotoilee ajatuksensa harkitusti vastaukseksi tai aloitukseksi.
Se ei tietenkään kelpaa aktiivisille keskustelijoille.
Korkeasaaren johtajana ja äänekkäänä twitteristinä tunnetun Sanna Hellströmin sanoin: ”Ärsyttävin Twitter-persoona on se tyyppi, joka käy kommentoimassa kerran vähän nenäkkäästi, mutta ei sen jälkeen enää sano mitään. Tai ehkä se, joka vain tiedotustwiittaa, mutta ei lainkaan osallistu twiittiensä herättämään keskusteluun.”
Ehkä aktiivisen keskustelijan asema koetaan uhatuksi, kun joku ei lähde loputtomaan peliin mukaan. Internetkeskusteluissa kukaan ei kuitenkaan ole lähtökohtaisesti velkaa kellekään. Jos niin olettaa, on täysin väärässä paikassa.
Internet on anonymiteettiä ja sekoilua. Kuka tahansa voi olla aivan joku muu kuin väittää olevansa, ja se on mahtavaa. Internetistä voi löytää parhaan ystävän loppuelämäksi, mutta ensitapaamiseen kuuluu silti pieni pelko siitä, onko toinen oikeasti juuri sellainen kuin ruutujen takaa on välittynyt.
Juuri se tekee Internetistä ihanan kesyttämättömän meemientäytteisen paratiisin, jonka varjoissa voimme lurkkailla rauhassa.
Yhteiskunnassamme meluaminen on saanut yliotteen. Koko koulutaipaleemme ajan meitä opetetaan tuottamaan ääntä ja sisältöä – pitämään esitelmiä, lausumaan runoja kevätjuhlassa ja väittelemään käsketystä aiheesta sekä suullisesti ja kirjallisesti.
Hiljainen ihminen on vähintäänkin epäilyttävä jo kouluiässä. Opettajankokouksissa ollaan huolissaan siitä ujosta ja epäsosiaalisesta tyypistä.
Myöhemmin työpaikalla olet auttamaton nössö ja luultavasti muutenkin vähän vajaaälyinen, jos et koko ajan ole äänessä tai kommentoimassa. Lukeneisuudella ei ole mitään väliä, jos ei kerro kenellekään lukeneensa.
Kukaan ei ikinä palkitse hyvää kuuntelijaa tai lukijaa, vaikka syytä olisi. Kuuntelijat ovat juuri niitä, jotka löytävät keskustelun oleellisen pointin ja kirjoittavat sen ylös muiden runnoessa omaa mielipidettään läpi.
Elämme ajassa, jossa mitään ei pidetä itsellä, vaan kaikki hetket, ajatukset ja mielipiteet täytyy päästä jakamaan välittömästi. Arvostusta kerätään sillä, kuka kehtaa jakaa eniten ja henkilökohtaisinta.
Mutta jos me kaikki toimisimme samoin, hukkuisimme sisältöhuttuun välittömästi. Joka hetki maailmassa syntyy aivan liikaa uusia kuvia, kommentteja ja videoita aivojemme käsiteltäväksi.
Kokeneen lurkkaajan taito kalastaa tärkein ja itseä viihdyttävä tieto on tärkeämpää nyt kuin koskaan. Kaikki eivät voi pyöriä mudassa, vaan osan täytyy pysyä puhtaana nähdäkseen kokonaisen kuvan – ja kertoakseen sen myöhemmin myös muille.
Pieni etäisyys someen tekee hyvää. Ekosysteemien romahtaessa, metsien palaessa ja poikkeusolojen vallitessa olisi paikallaan miettiä, haluaako rajatut päivänsä käyttää tuntemattomien kanssa väittelyyn ja oman elämänsä esittelyyn sen todellisen kokemisen sijasta.
Silti illan pimetessä kaipaan yhä uudestaan lämmittämään käsiäni sosiaalinen median ikuisen roskispalon sinisen valon lämmössä ja loisteessa.
Joskus myös tekisi mieli kaataa ihan pieni tilkka bensaa liekkeihin ja jäädä katsomaan, mitä tapahtuu.
