Miksi urheilu tekee osasta meistä mulkkuja?

Aggressiivisuuden ihannointi sotii reilun urheilun arvoja vastaan, kirjoittaa Mervi Vuorela kolumnissaan.

T:Teksti:

K:Kuva: Mikko Rikala

Sen piti olla leppoisaa höntsäfutista. Mutta kun yksi vastajoukkueen pelaajista riisti toistuvasti pallon jalastani ja vieläpä naureskeli ärsyttävästi päälle, menetin malttini. ”Vittuuuuu!” huusin ja kamppasin pelaajan. Tuomaroidussa ottelussa siitä olisi seurannut suora vapaapotku vastustajalle.

Joukkueurheilu tekee osasta meistä mulkkuja. Ihminen voi olla siviilissä ihan mukava ja sivistynyt, mutta kentälle päästyään hänen päässään naksahtaa. Terveen kilpailun tilalle nousee pakonomainen tarve voittaa. Vasta-pelaajasta tulee vihollinen, jota kohtaan voi käyttää kovia otteita tai rumaa kieltä.

Urheilun ideana on kisailla voitosta ja paremmuudesta. Tavoitteessa on kuitenkin vaaransa, jos menestystä havittelee säännöistä tai keinoista piittaamatta. Voittamisesta tulee tärkeämpää kuin paremmuudesta tai reiluudesta. Urheilun idea katoaa. Urheilija taitopelaajana katoaa.

Hjk:n liigajoukkueen 23-vuotias puolustaja Roni Peiponen ilmoitti heinäkuussa lopettavansa ammattilaisuransa, koska tajusi, ettei jalkapallo sovi hänelle. Peiponen kyllä rakasti lajia, mutta se teki hänen egostaan liian suuren. Siviilissä Peiponen oli rento ja iloinen. Kentällä hänestä tuli raakaa peliä pelaava aggressiivinen suunsoittaja, joka pelasi parhaat ottelunsa aivan hiilenä.

”Jalkapallossa sanotaan, että kusipäät pärjäävät. Noudatin sitä ohjetta kirjaimellisesti. Nyt haluan pyytää anteeksi kaikilta, joille olen urani aikana huutanut”, Peiponen sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa heinäkuussa.

Ulostulo on poikkeuksellinen. Harvalla urheilijalla on kanttia myöntää oma kusipäisyytensä kentällä, saati sitten tajuta, ettei rakkaaksi muodostunut laji välttämättä sovi itselle. Vielä harvempi tekee moraalisen päätöksen lopettaa harrastuksensa tai koko uransa sen takia.

Filosofian tohtorit Angela Schneider, Klaus Meier ja William Morgan ovat tutkineet erilaisia urheilijoita urheiluhengen näkökulmasta. Teoksessaan Ethics in Sport (2001) he nostavat esiin viisi urheilijapersoonaa: Reilu urheilija kunnioittaa vastustajaa ja peliä. Epäreilulle urheilijalle on olennaisinta kilpailun lopputulos eikä hyvä kamppailu. Sääntöpersoona on kiinnostunut sääntöjen tarkasta noudattamisesta eikä pelin hengestä. Huijari ei välitä reilusta kamppailusta vaan rikkoo sääntöjä oman etunsa nimissä. Läskiksi pistäjä ei edes yritä pelata.

Kentän aggressiivisin pelaaja on usein epäreilu urheilija tai huijari. Mutta onko vika lopulta hänessä, vai kilpaurheilun maailmankuvassa ylipäätään?

Ei tarvitse kuin vilkaista lehtien urheilusivuja huomatakseen, että ne ovat pullollaan taistelemiseen, teurastamiseen, tuhoamiseen, voittamiseen, kunniaan ja ylpeyteen liittyvää retoriikkaa. Kielen avulla on hämärretty eroa hyväksyttävän ja ei-hyväksytyn välillä ja luotu myyttejä, jotka julistavat, että pelaajan on oltava aggressiivinen voittaakseen. Ei ihme, jos kentälle lähdetään verenmaku suussa.

Joukkueurheilun säännötkin mahdollistavat aggression. Ne kyllä rankaisevat väkivaltaisesta teosta, mutta usein rangaistus on vähäisempi kuin saavutettu hyöty. Ajatellaan vaikka tilannetta, jossa pelaaja saa keltaisen kortin työnnettyään vastajoukkueen hyökkääjän nurin maalialueen lähistöllä. Kuinka paljon kortti lopulta kirpaisee, jos pelaaja esti rikkeellään lähes varman maalin, ja sai sen johdosta vieläpä sanatonta hyväksyntää joukkuekavereiltaan?

Mulkkumaisuus urheilussa on usein seurausta esimerkkien vaikutuksesta. Jos lapsi altistuu jo nuorena kentän laidalla raivoavalle, tuomaria ja vastapelaajia solvaavalle isälle, hän oppii muita todennäköisemmin käyttäytymään aggressiivisesti pelissä. Jos tämä vieläpä palkitsee lapsensa kovat otteet kehuilla, lapsi todennäköisesti jatkaa tai jopa vahvistaa epäurheilijamaista käytöstään.

Myös aikuiset oppivat aggressiivisuutta seuraamalla muiden toimintaa. Joukkuekaverien, valmentajan, seuran kannattajien ja median asenteilla onkin siten iso rooli siinä, miten pelaajat arvottavat suhtautumistaan rumaan peliin.

Roni Peiponen harjoitti itsetutkiskelua, ei pitänyt näkemästään ja lopetti jalkapallon. Moni ei koskaan tee niin, sillä urheilua on totuttu pitämään hyvän elämän ainesosana, eräänlaisena vastavoimana juopottelun kaltaiselle rappioelämäntyylille. Mutta kyllä urheilukin tekee pahaa ihmiselle. Pahimmillaan se polttaa loppuun, aiheuttaa pakkomielteitä tai tekee väkivaltaiseksi.

Pitäisi puhua enemmän urheilun haittavaikutuksista. Siitä, ettei kaikkien ehkä kannata urheilla. Siitä, että joskus on parempi riistää kaverilta pallo kuin pullo.