9125 päivää planeetalla

Menneisyyttä on vaikea käsitellä, sillä ihmismuisti on valikoiva, kirjoittaa Emilia Mäenmaa kolumnissaan.

T:Teksti:

K:Kuva: Mikko Rikala

Täytin heinäkuussa 25 vuotta. Kun yritin kirjoittaa puhetta syntymäpäiväjuhliini, huomasin kauhukseni, etten muista noista vuosista juuri mitään.

En halunnut puheesta ulkoisen elämäni dokumentaatiota, jossa vain luetellaan, milloin synnyin ja pääsin opiskelemaan, missä olen asunut ja kenen kanssa seurustellut. Sellaisia puheita pitävät keski-ikäiset tunnerajoittuneet vanhemmat lapsilleen ylioppilasjuhlissa ja häissä pienessä jurrissa sen sijaan, että sanoisivat jotain oikeaa.

Halusin päästä kiinni lapsuuden, kouluvuosien ja aikuistumisen aikaiseen sisäiseen maailmaani. Pinnistelin muistaakseni ja järkytyin – 9125 päivää planeetalla, mutta vain pari tunteesta tiheää muistoa.

Suurin osa menneestä elämästä on harmaata massaa, johon ei saa selkeyttä millään. Vain pienestä osasta tapahtumia syntyy muistoja, jotka tallentuvat hermosolujen välisiin yhteyksiin eli synapseihin. 

Vahvimpiin muistoihin liittyy usein voimakas tunnelataus. Seitsemännellä luokalla pohdin eräänä aamuna peilin edessä, miltä näyttäisi, jos minulla olisi hartaasti toivomani tissit. Työnsin vessapaperia harjoitusrintaliiveihin ja otin sen sitten pois. Koulussa juuri ennen ensimmäisen tunnin alkua väkijoukon keskellä joku huomasi, että topin alta rintaliiveistä pilkisti pala vessapaperia. Yhdestäkään muusta vaatteesta ei ole jäänyt muistoa, mutta tuota violettia toppia en unohda koskaan.

Aika ei kohtele mennyttä neutraalisti. Tarina muuttuu joka kerta, kun sitä kertoo eteenpäin tai muistelee.

Venäläiskirjailija Maria Stepanova kirjoittaa romaanissaan Muistin muistolle (2019) kirjallisuudentutkija Marianne Hirschin kehittämästä ”jälkimuistista”. Stepanovan mukaan jälkimuistin avulla todellisuutta voi muovata tietynlaiseksi muuttamalla sen väritystä ja totuttuja mittasuhteita. ”Jälkimuisti ei vain viittaa menneeseen, vaan muuttaa myös nykyiyyttä”, Stepanova kirjoittaa. 

Sillä, että muisti on valikoiva ja subjektiivinen, on puolensa. Henkilökohtaisessa elämässä unohtaminen on armollista: olisi raskasta elää niin, että kaikki elämän aikana koetut tunteet säilyisivät tallentuneina kehoon. Kuusikymppisenä kumuloitunut tuska olisi jo niin painavaa, ettei jalka nousisi ollenkaan. 

Kollektiivisen muistin huokoisuuden seuraukset ovat vakavammat. Stepanovan mukaan käynnissä on konservatiivisia projekteja ja rekonstruktioita, yrityksiä palauttaa vanha maailmanjärjestys. Kun emme löydä paikkaamme maailmasta, toivoa aletaan etsiä menneisyydestä ja nostalgia muuttuu vaaralliseksi.

Yksilöllistä ja kollektiivista muistia yhdistää se, että muistamme sen, millä on meille väliä ja mitä haluamme muistaa. Siksi esimerkiksi Suomessa koulun historiankirjoista on häivytetty kolonialismin perintö ja jätetty jäljelle tarina sympaattisesta maasta, joka takamatkasta huolimatta ponnisti itsensä menestykseen.

Pään sisällä haalistuvia, merkitystään muuttavia tai valikoituja muistoja vastaan voi taistella vain yhdellä tavalla: kirjaamalla ylös tapahtumia ja tunteita silloin, kun ne ovat vielä lämpimiä ja pehmeitä kuin uunista tulleet sämpylät.

Ennen tunteet tallentuivat tuoreeltaan kirjeisiin ja päiväkirjoihin. Nyt niitä ei enää synny entiseen tapaan: Tunnot ovat murentuneet viestiketjujen ja kuvien tulvaan. Suomalaisen kirjallisuuden seura sentään taistelee urheasti sen puolesta, että historiantutkijoilla olisi aineistoa myös tulevaisuudessa. Elokuussa 2020 seuran nettisivuilla saattoi jakaa tuntojaan koronakeväästä, liftaamisesta, suhteesta metsään tai tuskallisesta apurahojen hakurumbasta.

Yritän kovasti kirjata muistojani ylös, mutta välillä se on yhtä epätoivoista kuin pyrkimys tallentaa raikasta meri-ilmaa lasipurkkiin. Joskus otan screenshotteja Whatsapp-keskusteluista, mutten ole ihan varma miksi. Printtaisinko ne muka joku päivä leikekirjaan ja palaisin niiden pariin myöhemmin?

Löysin äskettäin merkinnän vanhan vihon reunasta. 24. huhtikuuta vuonna 2015 luin yliopiston pääsykokeisiin. Vuosi oli ollut vaikea, mutta vaikeuksista oli jäljellä enää jälkilämpö, kiuaskivien hohka. Tiesin, että tunne jo pakenee. Päiväkirjassa luki: ”Siksi kirjoitan sinulle, tulevaisuuden Emilia. Ettet unohtaisi mitä tapahtui. Ettet enää koskaan vähättelisi ihmisiä, jotka menevät rikki.”