Tykkäätkö enemmän auringonnousuista –vai laskuista? Tunnistattekste noi tähtikuviot? Ei kai tuol oo kytät? Onks kellään heittää yhtään röökii?”
Viime kesänä monet tutut kertoivat nauttineensa ”elämän hidastumisesta”. Itse huomasin sisällä vietetyn, neuroottisen kevään jälkeen kaipaavani intensiteettiä, askeesin sijaan eksessiä.
Arkipäivät istuin aamusta iltaan tietokoneella etätöissä. Viikonloppuisin tapasin ystäviä ja tanssin ulkoilmabileissä uupumuksen rajoille asti.
En ikävöinyt klubeja tai festareita. Öinen tuuli on hienkatkuista baari-ilmaa helpompaa hengittää, eikä rahaa kulu juuri lainkaan. Auringonnousu on ”luonnon oma valomerkki”. Poliisiauton valot toinen sellainen.
Iltoja leimasi hauras tunne siitä, että mikä tahansa niistä saattaisi olla ”kesän viimeinen”, tai että ne saattaisivat keskeytyä hetkenä minä hyvänsä. Kesäyöt muistuttivat poksautusvaarassa ilmassa leijuvia saippuakuplia.
Tapahtuma-ala on kärsinyt taloudellisesti, mutta myönteisenä kääntöpuolena konemusiikin ruohonjuuritaso elävöityi ainakin hetkeksi. The Guardian -lehdessä uumoiltiin, että Briteissä nuoriso hakeutuu laittomiin reiveihin siinä määrin, että voidaan jo puhua uudesta summer of lovesta.
Omaehtoisia ulkoilmabileitä on kuluneena kesänä järjestetty Helsingissä niin runsaasti, että niistä on kirjoitettu sanomalehdissäkin. Monet niistä vetävät puoleensa nuoria ihmisiä, ysäri- ja millennium-vaatteisiin pukeutuneita teinejä.
Lehtijuttujen kommenttiketjuissa ja somessa päivitellään tapahtumien aiheuttamia melu-, roska- ja virushaittoja. Eikö öisin pitäisi nukkua, että päivällä jaksaa? Eikö bailaaminen ole hedonistista ajanhaaskausta, josta kaikkien kannattaisi etenkin ”tällaisina aikoina” pysyä kaukana?
On kuitenkin helppo paheksua bilettäviä nuoria aikuisia, kun itsellä on keskiluokkainen elämänpaketti kasassa ja ”villit nuoruusvuodet onnellisesti takana”. Nykyisiltä parikymppisiltä on viety mahdollisuus vastaavaan huolettomuuteen. Tulevaisuus näyttäytyy uudella tavalla epävarmana.
Ulkoilmareivien tunnelma on pandemian aikaan toisinaan nihilistinen ja postapokalyptinen. Elokuussa näin, kuinka ambulanssi ja poliisiautot kurvasivat joutomaalla teinibileiden lähettyvillä. Liekit kohosivat kahden metrin korkeuteen, joku oli sytyttänyt ehkä autonromun palamaan. Rotat vilistivät roskakasoissa, lasinsirujen ja tupakantumppien keskellä.
Yöelämän vetovoima piilee sen järjettömyydessä.
Erilaisissa mytologioissa yöaikaa on pidetty poikkeuksellisten voimien valtakuntana. Antiikin kreikassa yö oli Khaoksesta syntyneen Nyxin, mustasiipisen ja luolassa asuvan yön jumalattaren valtakuntaa. Nyx kylvi ympärilleen painajaisia, riidanhalua, epäonnea ja kuolemaa, mutta toisaalta myös kauneutta ja nautintoja.
Keskiajalla kristillinen helvetinpelko ja syklinen, luonnonläheinen aikakäsitys elivät rinnakkain. Uskottiin, että yöllä taudit pahenevat ja kuolleet voivat ilmestyä eläville. Vaikka 1700-luvun aikana rationaalinen maailmankuva vahvistui, alkoivat romantiikan ajan kirjailijat sijoittaa demonit, vampyyrit ja aaveet yöaikaan – niin tehokkaita mielikuvat yön kauhuista olivat.
Nykyään yöhön ei enää liity yliluonnollisia käsityksiä muualla kuin kauhufilmeissä. Yö on silti yhä aikaa, jolloin oudot tyypit valvovat, puuhailevat -omiaan tai pyörivät juhlissa muiden nukkuessa. Valvominen edustaa vaihtoehtoista elämäntyyliä. Infrastruktuuri ja sosiaalisia puitteita sille löytyy oikeastaan vain 24/7-kapitalismin ehdoilla pyörivistä suurkaupungeista, joiden asukkailla on varaa valita elämäntapansa ja tilaa erilaisten identiteettien ilmaisulle, jopa mahdollisuus tuottaa elämäntavallaan lisäarvoa.
Yhteisölliset, arjesta irtaannuttavat rituaalit ovat protestanttisen työetiikan hallitsemassa, atomisoituneessa nykykulttuurissa harvinaisia. Yhdysvaltalainen Dj Eris Drew kirjoittaa Neverapartissa julkaistussa tekstissä reivien ja uskonnollistyyppisten rituaalien yhteyksistä. Drew kertoo, että konemusiikin rytmiin sulautuminen on ollut parantava kokemus ja intuitiivisen tiedon tuottaja. Se on auttanut häntä mielenterveysongelmien selättämisessä ja oman trans-identiteetin löytämisessä.
Antropologisten linssien läpi Drew löytää bileistä piirteitä, jotka voi yhdistää vuosituhansien taakse ulottuviin hengellisiin rituaaleihin: ruumiin kuritus valvomisella ja paastolla, välittäjänä toimiva šamaani, rytmin meditatiivinen toisteisuus, salaisuuden piiriin sulkeutuminen ja transformaatio pukeutumalla eri tavoin kuin arkisin.
Sarjakuvataiteilija Alan Moore määrittelee magian merkityskokonaisuuksiksi, jotka aiheuttavat muutoksia tajunnantilassa. Määritelmänmukaisesti musiikki on magiaa ja bileet ovat parhaimmillaan maaginen ja utooppinen tapahtuma. Ne muuttavat hetkeksi kokijansa käsityksen siitä, miltä elämä voi tuntua.
Olen kokenut hetkiä, jolloin musiikki muuttuu valtavaksi virtapiiriksi, väreiksi tai energiavirraksi, joka kulkee koko kehon läpi tanssiessa. Olen oppinut näiden kokemusten ansiosta pääsemään irti sosiaalisesta vaivaantuneisuudesta ja tuntemaan iloa ja yhteenkuuluvuutta muiden ihmisten kanssa.
Reiveissä koetun spirituaalisuuden sanallistaminen kuulostaa helposti falskilta, koska kokemukset ovat lopulta niin yksityisiä ja käsitteitä pakenevia. Konemusiikkibileissä tanssimisen eräänlainen sisäänpäinkääntyneisyys on toisaalta myös vapauttavaa: kukaan ei pakota kokemaan mitään tai tenttaa, miltä nyt tuntuu. Vaikka kokisit jotain merkityksellistä, vieressä tanssiva tyyppi ei välttämättä välitä kuulla yksityiskohtia.
Ihmiset ovat paikalla vaihtelevin motiivein. Spirituaalisuuden rinnalla kulkee hedonismi ja eskapismi, eikä näitä piirteitä voi aina selkeästi erottaa toisistaan. Reiveillä ei ole päämäärää eikä dogmia.
Ehkä siksi reivien henkisyyden fiilistely on herkästi onttoa ja yksilökeskeisestä. Toisesta ihanalta tuntuva ilta voi toiselle olla traumaattinen ja kolmannelle pelkkää stressaavaa sosiaalista peliä.
Ajattelemattomasti järjestetyt ulkoilmabileet voivat tuottaa lähiympäristössä nukkuville ihmisille kärsimystä ja tapahtumapaikan luonnolle tuhoja.
Konemusiikin kehityshistoria kytkeytyy kiinteästi mustien seksuaalivähemmistöjen bileisiin, joissa esimerkiksi disco-levyjä yhdistettiin eurooppalaiseen syntetisaattoripoppiin ja uudet musiikkigenret syntyivät. Yöelämä on ollut vapaan itseilmaisun areena vähemmistöille ja normaalielämän väliinputoajille aikoina, jolloin muu yhteiskunta on suhtautunut heihin torjuvasti.
Kapitalistinen toimintalogiikka on pyrkinyt kaappaamaan erilaisia alakulttuureita haltuunsa. Siksi turvallisempien tilojen eteen tehty työ on tärkeää, Eris Drew muistuttaa. Klubikulttuurin vähemmistöhistorian valossa olisi irvokasta, jos nämä ihmisryhmät tuntisivat bileissä olonsa turvattomiksi.
Parhaissa bileissä vallitsee jakamisen ilmapiiri, jossa ihmiset välittävät puolituttujen hyvinvoinnista ja kunnioittavat ympäristöä. Sellaiset tilanteet ovat otollisia jopa parantaville kokemuksille.
Toisaalta kokemus voi tyhjentyä nopeasti merkityksistään ja se on toistettava viikonloppu toisensa jälkeen uudelleen. Viikonloppuelämäntyyli saa herkästi elämysaddiktion piirteitä. Parantavan ja tuhoisan kokemuksen rajaa voi olla itse vaikea tunnistaa.
Yritykset, media ja jopa koululaitokset ovat tarjonneet kilpailukeskeisen, aina vain epävarmemmaksi muuttuvan työelämän aiheuttamaan ahdistuneisuuteen ratkaisuksi wellnessiä ja uushenkisyyttä. Kolme vuotta sitten Joni Kling kirjoitti Rumba-lehdessä siitä, kuinka teknon viime vuosina uudelleenkasvanut suosio on eräänlainen self–helpin muoto. Teknobileissä käynti voi olla täsmällisellä päihdecocktaililla tai streittailulla optimoitu puhdistava toimitus, jossa keho ja aivot rebootataan tulevaa työviikkoa varten.
Vuosi sitten Post Barissa katselin urheilullista miestä, joka tanssi aktiivisuuskello ranteessaan ja mietin, etten heti keksi parempaa ajankuvaa.
Yön ja aamun taite, hetki ennen valon nousua, on jännittävin aika vuorokaudesta. Se on liminaalitilaa, muutosvaihetta, erilaisten asioiden välissä olemista.
Liminaalitila edustaa antropologisten määritelmien mukaan ”pyhää kaaosta”, jolle on tunnusomaista vapautuminen käyttäytymisnormeista ja kognitiivisista säännöistä. Kiihkeän transformaation tuhovoiman tiivisti 70-luvulla italo-artisti RAF hitissään Self Control: yöllä itsekontrolli pettää. Vieraannuttavassa kaupunkielämässä ei ole jäljellä enää mitään mihin uskoa, mutta sentään voi uskotella itselleen, ettei huominen koita koskaan.
Ehkä siksi tuntuu pelottavan helpolta unohtaa koronahygienia yöllä. Kesäkuun ensimmäisissä ulkoilmajuhlissa kaverin halaus tuntuu lämpimältä, vastuuttomalta ja huumaavalta. On kuin tutut ihmiset olisivat viettäneet kevään kuin vampyyrit arkuissaan ja nousseet sieltä maan pinnalle.
Seuraavalla viikolla seurailin stressaantuneena olotilaa. Tuliko nyt hankittua virus, eräänlaisena kosmisena rangaistuksena tai loogisena seurauksena typerästä hauskanpidosta?
Virtuaalibileitä voi tulevaisuudessa eittämättä toteuttaa yhä hienostuneemmilla ja immersiivisemmillä teknologioilla. Kyse on kuitenkin tällöin jostain aivan muusta kuin bileiden rituaalista.
Tanssimisen merkityksellisyys muodostuu siitä, että sen voi tehdä kehojen keskellä. Valojen, värähtelyjen, äänentoiston, tuoksujen, tajunnantilan muutosten, keston, kehojen ja ympäristön sommitelmaa on mahdoton mallintaa digitaalisesti niin, että kokemuksen kokonaisvaikutus affektiivisesti välittyisi.
Elokuun puolivälissä puhutaan jo pandemian toisesta aallosta, mutta vielä on päästävä ulos. Muuttolintujen aura lentää varhain hämärtyvällä taivaalla. Syksy häämöttää edessä muodottomana, epätietoisuuden täyteisenä kaaoksena.
Kun poliisi keskeyttää ensimmäiset bileet, menemme toiselle puolelle kaupunkia Verkkosaareen etsimään seuraavia. Juomat on loppu, hiekkakentällä pimeää, jalkoihin sattuu. Ketään ei näy missään, mutta kotiin ei voi lähteä. Kello on vasta yksi yöllä.
”Kyllä ne tässä jossain on…” Katselen karttaa kännykästäni.
Kävelemme hiekkakentällä ja kaverini mainitsee, että reput selässä haahuilu ja orastava loppukesän epätoivo tuovat hänelle mieleen Pulpin kappaleen Sorted out for E’s and Wizz. Kappaleessa lauletaan 90-luvun brittiläisen reivikulttuurin tyhjyydestä. Biisin hahmot toistelevat kokevansa jotain merkityksellistä, mutta lopulta ihmeen tunne haihtuu, kaikki pyörii huumeiden ympärillä ja kommunikaatio on sisällötöntä.
”Oh is this the way they say the future’s meant to feel? Or just 20,000 people standing in a field”, biisissä kysytään.
Löydämme bileet, joissa on 30 ihmistä. Free jazz ja obskuurit diskolevyt soivat, autonkontista myyty kalja maksaa kolme euroa.
Tähdenlento putoaa läpi taivaan. Sen pyrstö piirtyy esiin säkenöiden kuin satukirjan kuvituksessa. Lähes kaikki seurueessa näkevät sen ja supattavat intoillen toisilleen. Normaali elämä, kaikenlaiset normaalit tuntuvat hyvin kaukaisilta.
On perseidien aika, taivas tuhlailee tähdenlentoja, viikon sisään olen nähnyt niitä viisi. Se tuntuu niin ylenmääräiseltä, että on mahdotonta toivoa mitään muuta kuin sitä, että tämä hetki olisi todellinen tässä.
