”I can’t breathe”.
Jokainen, joka on nähnyt George Floydin murhan tallentaneen videon, muistaa nämä sanat. Samat sanat kaikuvat Manhattanilla ja Brooklynissä, mielenosoituksissa, joissa kuljen ihmisjoukon mukana. Samat sanat on piirretty maskeihin, joita mielenosoittajat joutuvat koronan vuoksi käyttämään.
Jossain tajunnan takamailla Floydin viimeiset sanat kytkeytyvät lukuisiin muihin viimeisiin hengenvetoihin, joita tämä aika on täynnä.
Ajattelen poliisin tallomia keuhkoja. Koronan tukahduttamia keuhkoja. Planeetan palavia ja happamoituvia keuhkoja.
Yksi ja sama kuvio näyttää yhdistävän näitä 2020-luvun toisiinsa kasautuvia kriisejä: toisten kurkkua kuristaa enemmän kuin toisten. Rikkaat ja valkoiset saavat hengittää vapaammin kuin muut.
George Floydin brutaali murha nivoutuu osaksi 2020-luvun hengenahdistusten ja lyhistyneiden keuhkojen tarinaa. Osaksi aikaa, jolloin pieni ja näkymätön virus levittää viimeisiä hengenvetoja ympäri maailmaa, ja maailman keuhkot – metsät ja meret – ovat kaaoksen partaalla. Aikaa, jolloin sukupuuttojen aalto pyyhkii eliölajien yli ja neoliberaali talous pätkätöineen, kiihtyvine kriiseineen ja individualistisine elämänprojekteineen saa meidät kaikki haukkomaan henkeä.
Kaiken tämän hengenahdistuksen keskellä George Floydin murha muistuttaa, ettei ilma, jota hengitämme, ole kaikille sama.
Politiikassa on aina pohjimmiltaan kyse elämän ja kuoleman mahdollisuuksien jakamisesta. Usein näitä mahdollisuuksia jaetaan ihonvärin perusteella. Yhdysvaltojen poliisiväkivalta on tästä brutaali esimerkki: poliisi murhaa mustia amerikkalaisia yli kaksi kertaa enemmän kuin valkoisia.
Koronavirus näyttää kuitenkin olevan poliisiakin tehokkaampi tappaja. Virus murhaa turvattomammassa asemassa olevia afroamerikkalaisia kolme kertaa enemmän kuin valkoisia.
Valkoisen elämän suojelu ei kuitenkaan ole mikään amerikkalainen erityisyys: köyhät ja ei-valkoiset ovat ympäri maailmaa alttiimpia poliisin väkivallalle ja koronaviruksen mukana kulkevalle tuholle. Myös ilmastonmuutoksen negatiiviset seuraukset keskittyvät muiden kuin valkoisten keskuuteen: äärisäät, ilmastonmuutokseen kytkeytyvät konfliktit ja nälänhädät pakkautuvat globaaliin etelään, ei-valkoisten ja köyhien pariin.
Viimeaikaiset tutkimukset Yhdysvalloista osoittavat, että valkoiset ja rikkaat tuottavat suurimman osan ilmansaasteista, mutta lähinnä ei-valkoiset joutuvat vetämään niitä keuhkoihinsa. Työskentelemään ja asumaan keskellä saasteita. Ehkä siksi ei ole kovinkaan yllättävää, että latinot ja mustat ovat merkittävästi huolestuneempia planeetan tulevaisuudesta kuin valkoiset amerikkalaiset.
Sama kuvio toistuu globaalisti. Amazonin, maailman keuhkojen, palo kosketti meitä kaikkia, mutta ensimmäisenä se vei hengitysilman alueen alkuperäiskansoilta. Sivilisaatiomme on systemaattisen rasistinen ja väkivaltainen: ihonväri, sukupuoli ja luokka säätelee hengityksen rytmiä.
Suomi ja pohjoismaat nähdään harvoin osana tätä globaalia väkivaltaa. Jokainen ”kehittynyt maa”, Suomi mukaan lukien, on kuitenkin osa järjestelmää, joka varastaa hengitysilmaa itselle ja sylkee kuolemaa toisaalle. Suojelemme omaa oikeuttamme turvallisuuteen, terveyteen ja puhtaaseen ilmaan rationaalisilta näyttävillä valtionrajoilla ja henkilödokumenteilla. Maksamme siitä, että eriväriset kehot pysyvät Euroopan ”ulkorajojen” ulkopuolella. Täytämme Välimeren ruumiilla.
Tämä on tietysti valtiorajojen historiallinen tehtävä: suojella eurooppalaista ylivaltaa ja talousjärjestelmää globaalisti. Sama rasistinen maantiede kulkee myös ”kehittyneiden maiden” sisällä. Parin vuoden takaisen EU-raportin mukaan Suomi on yksi Euroopan rasistisimmista maista. On vaikea keksiä julmempaa esimerkkiä tästä kuin se, että paperittomat, eli kansalaisuuden ja turvan ulkopuolelle tuomitut, eivät tällä hetkellä saa Suomessa ilmaista hoitoa koronavirukseen.
Silloin tällöin haluamme nöyriä ja halpoja ”kausityöläisiä” siivoamaan jälkemme, poimimaan marjamme ja kasvattamaan ruokamme. Näemme aina kauhuja ja epätasa-arvoa muualla, mutta emme osaa kohdata itse kylvämäämme kuolemaa. Meidän on vaikea hyväksyä sitä, että suhteutettuna asukaslukuun pohjoismaat kuuluvat maailman eniten elämänmahdollisuuksia tuhoavien maiden joukkoon.
Kuten kestävyystutkija Jason Hickel tiivistää, pohjoismaiden malli on täydellinen ”ekologinen katastrofi”. Tuoreessa maiden välistä ekologista kestävyyttä mittaavassa indeksissä Suomi sijoittuu sijalle 155/163, siis lähes viimeiseksi.
Pohjoismainen puhdas luonto, sen enempää kuin tasa-arvokaan, ei kestä lähempää tarkastelua. Raikas ilma, jota vedämme keuhkoihimme, on väriltään valkoista. Järjestelmämme ongelmat ulkoistamme muiden kannettavaksi.
Riittävän pitkään jatkunut tragedia kantaa kuitenkin aina omaa vastalääkettä sisällään. ”I can’t breath” –huudot leviävät nyt viruksen lailla kaupungista toiseen. Ne pakottavat meidät huomaamaan yhteenkytkeytyneen maailman ja sen luhistuvat keuhkot.
Liitymme osaksi kaupungin läpi virtaavia massoja, koska emme halua – tai voi – enää elää täällä, missä etuoikeutettujen happea suojellaan ja George Floydin kaulaa painaa polvi. Täällä missä rajat, identiteetti ja varallisuus sääntelevät oikeutta hengittää ja talouskasvu tarkoittaa ekosysteemien tuhoa. Täällä missä hätätilaan ajettu biodiversiteetti puskee pandemioita ja tukahduttaa hapen kaikelta elämältä. Täällä, missä koko sivilisaatio on vaarassa tuhoutua.
Ehkäpä koronaeristyksen aikana kertynyt energia purkautuu nyt ulos radikaalina ja utooppisena toivona. Ymmärrämme, että voimme kääntää koronan luoman poikkeustilan aiemmin mahdottomalta tuntuneiden muutosten vaatimiseen.
Ehkäpä olemme nyt valmiita kohtaamaan aiheuttamamme kuoleman. Luopumaan väkivallan avulla suojellusta turvallisuudesta ja hyvinvoinnista; astumaan yhteenkytkeytyneeseen, monimuotoisena ja monirytmisenä hengittävään maailmaan.
Voimme hengittää vapaasti vasta sitten, kun vapaus ei enää perustu hapen tukahduttamiseen toisaalla.
Kirjoittaja on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistosta, joka viettää kummallista Fulbright-vuotta viruksen ja poliisien eristämässä New Yorkissa.
