Se tapahtuu aina yhtäkkiä. Viimeksi marraskuussa 2016 ihmiset kyselivät, onko tämä unta, kun ruudut ympärillä kertoivat, että Donald Trump on valittu Yhdysvaltojen presidentiksi. Seuraavat päivät tuntuivat epätodellisilta, ja mikä tahansa aihetta edes liipannut juttu keräsi valtavan määrän lukijoita.
Uudestaan se tapahtui maaliskuussa 2020. Taas ihmeteltiin, ovatko tapahtumat tosia. Se vaati vain yhden aiemmin tuntemattoman viruksen. Mediat eivät ole muuta juuri edes käsitelleet, koska mikään muu ei suurta yleisöä kiinnosta.
Tapahtumien yhtäkkisyys on kuitenkin harha. Yhdysvallat on ollut matkalla kuilun pohjalle jo pitkään. Yhteiskunnat seisauttava pandemia oli halvan ja helpon lentämisen ja luonnon monimuotoisuuden tuhon maailmassa vain ajan kysymys.
Globaalin narratiivin romahdus sen sijaan tapahtuu hetkessä. Edistyksen voittokulku, ihmiskunnan luulo omasta kaikkivoipaisuudestaan: ne ovat tarinoita, joita kerromme itsellemme, jotta pystyisimme nukahtamaan iltaisin.
Usko tulevaan on aina löydettävä jostain. Tällä hetkellä se on alimmalla mahdollisella tasolla eli päivittäisten tartunta- ja kuolinlukujen seuraamisessa ja sen päivittelyssä, että kesä on pilalla, kun festareille ei pääse. Päiväkirjatasolla.
Mitä tehdä, kun tunteilla ei ole mitään väliä? Kun ihmisestä välittämätön, merkityksetön maailma näyttää, että se on yhä ”täällä” eikä ”tuolla”?
Kesä jatkuu. Kesä.
