Yksityisyys, idealismi ja hienovaraisuus ovat jo mennyttä, joten mitä väliä jäljityssovelluksilla?

Psykologinen autonomiamme on mennyttä. Kirja-arviossa Caleb Crainin Overthrow.

T:Teksti:

K:Kuva: Viivi Prokofjev

Arvio: Caleb Crain: Overthrow, 404 s., Viking 2019

Ammattihakkeri Benjamin Särkkä ei todennäköisesti lataa koronatartuntojen jäljittämiseen tarkoitettua älypuhelinsovellusta, vaikka sen tietoturvasta ja anonymiteetista kuinka mentäisiin takuuseen.

Särkkä kertoi näkemyksestään Ylen Takaisin Pasilaan -podcastissa 12.5

”Koronaepidemia ei ole ongelma, jonka ratkaisemme teknologian avulla”, Särkkä sanoi podcastissa.

Moni ystäväni on samaa mieltä, ja olen itsekin samoilla linjoilla. Kaikelle lisävalvonnalle pitää sanoa ei, olivat syyt lisätä valvontaa kuinka jalot tahansa. 

Jos jäljityssovelluksen universaali käyttö todella poistaisi koronaviruksen meitä kiusaamasta, voisin melkein taipua asentamaan sovelluksen. Mutta kun tiedämme, että sen rooli on vain avustaa tartuntaketjujen jäljityksessä, ei kiitos. Viranomaiset palkatkoot lisää ihmisiä soittamaan puheluita ja tekemään jäljityksen vanhanaikaisesti. Teknologiajätit ja tiedustelupalvelut ovat vieneet yksityisyydestäni jo aivan tarpeeksi.

Parahultaisesti jäljityssovelluskeskustelun aikana Postin lähimpään R-kioskipisteeseen saapui Caleb Crainin romaani Overthrow, joka kysyy, olemmeko menettämässä muutakin kuin yksityisyytemme älypuhelinaikakaudella.

Juonen elementtien takia Overthrow’ta voisi hyvin asetella jonkinlaisen sukupolviromaanin lokeroon. Occupy-mielenosoitus! Päähenkilönä kirjallisuustieteen jatko-opiskelija, jolla on ”tavanomaiset esteettiset ongelmat vasemmiston suhteen”. Trendikaupunginosan 20–30-vuotiaat, joilla on tarot-kortit, muttei tietoa siitä, miten niitä yleensä käytetään. Halu osata ja luulo pystyä telepatiaan. Kaikkialle ulottuva teknologinen valvonta, joka nappaa haluamansa ihmiset tarvittaessa yllyttämällä heitä kävelemään ansaan. Media, joka sensaationhakuisuudessaan missaa aiheen kuin aiheen pointin. Lynkkaava some. Oikeussalidraamaa. 

Monella tavalla banaalia, lähes saippuaoopperaa. Vai vielä telepatiaa! Mitä helvettiä nyt taas? 

Mutta juuri juonenpätkien kuluneisuuden ja niiden osin epätyydyttävän yhdistelyn takia Overthrow ansaitsee tulla huomatuksi 2010-luvusta kertovana teoksena.

Tämä aika kaipaa mahdollisimman omaperäisiä ja monimutkaisia juonia, jotka saavat tyydyttävän lopun. Miksi Game of Thrones päättyi niin huonosti, nyyh? 

Overthrow sanoo: mitä juonesta, jos ihmiset eivät osaa enää lukea.

Goodreadsin kommentit todistavat asiasta: ”I failed to get much of anything from this. — I couldnt give you a plot summary if I tried, which is why Im not going to try.

This book has so many elements that make it seem like I would like it. Yet, none of the characters are actually interesting, and it was painfully boring.

I felt that the story was way too long for the content, and that if the flowery and melodramatic language was cut out, you could get to the point in half of the time.

Kuinka päästä asian ytimeen poistamalla ”kukkainen ja melodramaattinen kieli”, kun kirjan ydin on tuossa kielessä? Esimerkki:

”She decided on peanut butter. She was only good at taking care of other people, not herself. She had to use a knife to pry apart the slices of bread, scattering, as she did so, some of the crystals of rime with which the bread was diamonded. On the counter the crystals wilted, dissolved. The pith of each slice of bread had been bleached to an uncanny, filamentous white by the long storage. She set the toaster on Frozen.”

Overthrow ilmoittaa välillä rivien välissä, välillä suoraan riveillään, joka tapauksessa jatkuvasti, että muoto on aivan yhtä tärkeää kuin sisältö. Samalla se pohtii, onko tämä maksiimi katoamassa nykyaikana.  

Kaksi kirjan henkilöhahmoista, Leif ja Elspeth, uskovat pystyvänsä jonkinlaiseen telepatiaan. Chris ja Julia haluaisivat pystyä, päähenkilö Matthew on epäileväisin. Occupyn aikana he kuuluvat kaikki ryhmään nimeltä Working Group for the Refinement of the Perception of Feelings

Ryhmän nimessä mainittu tunteiden havainnointi on ”telepatiaa”. Jokaiselle henkilöhahmolle se tarkoittaa vähän eri asioita, mutta yksi asia pysyy: kaikki puhuvat ”lukemisesta”.

(Crain näkee huomattavaa vaivaa välttääkseen nimeämästä kaupunkia, kaupunginosia, puistoja ja siltoja, vaikka niiden kuvauksista on heti ainakin tunnistavinaan New Yorkin ja Brooklynin. On osattava lukea.)

Elspeth selittää oman näkökantansa seuraavasti: ”Everyone probably knows more about what each other are feeling than we usually let on, and if we let ourselves know that we know the world would probably be a better place.

Aika idealistista: uskoa, että ihmiset eivät olisi niin yksinäisiä, jos vain uskaltaisimme sanoa, että tiedämme suhteellisen hyvin, mitä toinen tuntee.

Tämän kyvyn rakentamamme teknologinen valvontakoneisto näkee romaanissa vaarallisena, koska se luulee, että nyt joku on onnistunut yhdistämään ihmisten datajälkiä paremmin kuin se itse.

Valvontateknologian kitaan ei Overthrow’n mukaan ole katoamassa vain yksityisyys vaan myös idealismi ja usko, että ihminen ei ole vain jättämänsä datan summa.

Samalla Overthrow yrittää omalla tyylillään sanoa, että ehkä proosa voi olla ”telepatiaa”, tunteiden havainnoinnin jalostamista. Kirjan teksti on lähes 1800-lukulaista, kuten The New York Timesin nosto sanoo: “A nineteenth-century social novel for the twenty-first-century surveillance state.

Overthrow’n riveillä on harva se sivu vanhoja englannin sanoja, joiden merkitys on pakko tarkistaa sanakirjasta. Romaani viittaa suoraan 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa vaikuttaneeseen Henry Jamesiin, jota pidetään yhtenä taitavimmista englanniksi kirjoittaneista kirjailijoista ja jonka myöhäistuotantoa on verrattu impressionistisiin maalauksiin.

Overthrow’n tyylissä on paljon samaa. Kirjassa kuvaillaan ympäristöä juonen kannalta usein aivan tarpeettomasti. Mutta ah, miten usein tällainen kohta sai pysähtymään ja miettimään omaa elämää! Havainnoimaan omia tunteitaan. 

The city was like a sleeping dragon; they were coasting it almost noiselessly, so as not to wake it up. The only sound was the creak of their pedals, echoing off the facades. As each streetlamp passed, the burnish of its reflected light rolled up alongside them on the asphalt, like a dolphin curious about a new boat in her waters, and then veered away.

Palvelevatko tällaiset kuvaukset juonta? Eivät, mutta ne palvelevat ”telepatiaa”.

Samalla ne ovat vastaisku niille Youtuben tuhansille ja tuhansille selitysvideoille, joissa teosten ”piilomerkitykset” luvataan paljastaa. Videoilla teoksia, useimmiten tv-sarjoja ja elokuvia, pidetään mysteereinä, joiden todellisen tarkoituksen vain nero eli toisin sanoen videon tekijä voi saada selville. Lähes aina nuo selitysvideot kertovat vain asioita, jotka jokainen teoksen nähnyt on tajunnut, tai sitten videoilla keksitään aivan sekopäisiä teorioita, joita käydään läpi Redditissä ja joille odotetaan lisätodistusaineistoa tulevista jaksoista.

Näiden selitysvideoiden räjähdysmäinen kasvu kertoo 2010-luvusta. Selitysvideot toimivat vain, kun juonesta tehdään mahdollisimman monimutkainen ja kun sisältö muuttuu pakkomielteeksi. Lost, Westworld ja muut, kiitos paljon! Kiitos internet ja sen ”yleinen ilmaisun huolimattomuus” (Crainin ilmaus), huolimattomuus, joka tekee hienovaraisuudesta mahdotonta.

Overthrow’n paljastus: hiiteen juonen ”todellinen tarkoitus”, joka säästetään vain neroille. Onhan esimerkiksi Breaking Badin paras jakso se, jossa ei juonellisesti tapahdu yhtään mitään, siinä on vain kärpänen. 

Miksi? Koska muoto on vähintään yhtä tärkeää kuin sisältö. Koska hienovaraisuus voi ehkä sittenkin toimia myös nykyaikana.

Onko hurjimmillakaan paljastuksilla enää kykyä muuttaa tarinan kulkua, Overthrow kysyy viimeisillä sivuillaan.

People get so angry now when they see someone paying more attention to thoughts and feelings than they think thoughts and feelings deserve”, Elspeth pohtii.

Mitä Edward Snowdenin paljastukset massiivisesta valvontakoneista vuonna 2013 lopulta muuttivat? 

Android-käyttöjärjestelmän suosio vain kasvaa, ja jos on jokin käyttöjärjestelmä, jota ei yksityisyydensuojan suhteen pitäisi missään nimessä käyttää, se on Android. Ei sillä, että muut olisivat kuin marginaalisesti parempia. Facebookin suosio on laskenut ja Whatsappin kasvanut. Ne ovat sama yhtiö.

Ei ole Isoveljeä, on vain valtava määrä Pikkuveljiä, joiden tiedot voidaan tarvittaessa yhdistää. Pikkuveljien määrä kasvaa myös pikkuveljistä suurimman eli älypuhelimen sisällä, ja nyt sinne halutaan ahtaa kansalaisten kokoontumisia seuraava jäljitin.

Kuitenkin juuri älypuhelin on mahdollisesti jo muuttanut ihmisten käyttäytymisen peruuttamattomasti. Älypuhelin on hakkeroinut huomiomme, niin kuin sanotaan. Pelkkä älylaitteen lähellä olo heikentää huomiokykyämme, useampi tutkimus sanoo.

Tunnen sen joka kerta, kun alan lukea mitään pidempää, myös Overthrow’ta. Mitähän Twitterissä tapahtuu, olisikohan Instagramissa jotain. En jaksaisi keskittyä. Mieluummin jotain helpompaa ja nopeampaa tyydytystä. Ei, nyt pakotan itseni jatkamaan. No josko kuitenkin vartti Twitteriä.

Koronatartuntojen jäljitin ei ole tässä psykologisen autonomian konkurssissa enää yhtään mitään.