Tuntuuko välillä siltä, että aivot eivät toimi niin hyvin kuin pitäisi? Se voi johtua liiasta tehostamisesta.
Italialainen filosofi Franco ”Bifo” Beradi kirjoitti kolme vuotta sitten teoksessaan Mahdollinen tulevaisuus ja voimattomuuden aika siitä, kuinka teknologiavetoinen finanssikapitalismi pyrkii aina vain kovempaan tehokkuuteen ja rationalismiin. Kirjassa Berardi etsii teitä ulos aikaa leimaavasta vaihtoehdottomuudesta.
60-luvulla Berardi oli mukana automaatiota kannattavissa poliittisissa kamppailuissa. Automaation piti vapauttaa ihmiset työstä, antaa enemmän aikaa. Toisin kävi: teknologinen edistys kytki ihmisen tuotantoon yhä syvemmin. Työvoima joutuu kilpailemaan maailmanlaajuisilla markkinoilla. Kilpailukykyä parannetaan tehokkuudella: tekemällä enemmän töitä pienemmillä resursseilla.
Merkit kiertävät kiihtyvää tahtia semiosfäärissä. Ajatus sinkoilee levottomasti kiihokkeesta toiseen, projektista seuraavaan. Kognitiiviset prosessit nopeutuvat, ja ajasta tulee intensiivistä.
Berardi varoittaa, että kiihtymisen seurauksena ihmismielen kapasiteetin rajat tulevat vastaan. Kun teollisessa kapitalismissa väsyi keho, nyt väsyvät aivot. Nykyajalle ratkaiseviksi kokemuksiksi muodostuvat Berardin analyysissä keskittymishäiriöt, voimattomuus, turhautuminen, tulevaisuudettomuus ja yhteiskunnallisen mielikuvituksen puute, jopa kyvvyttömyys hengittää saastuneella planeetalla. Populistinen möläyttely on kieltäytymistä ymmärtämästä teknokraattista yhteiskuntaa ja toimimasta sen ehdoilla.
Berardin vertauskuva voimattomuudesta ja hengityskyvyttömyydestä tuntuu uudella tavalla ajankohtaiselta. Tukahduttava keuhkotautiepidemia piinaa verkottunutta planeettaa, eivätkä äärimmilleen tehostetut terveydenhuoltojärjestelmät pysy sen tahdissa tai edes saa siitä kunnolla selkoa.
International Journal of Public Health -lehdessä huhtikuussa julkaistu artikkeli varoittaa leikkauspolitiikan terveysvaaroista. Sen mukaan pandemia tuottaa lähitulevaisuudessa kohonnutta kuolleisuutta, kun nyt keskitytään COVID19-taudin hoitamiseen, eikä perusterveydenhuoltoon jää resursseja.
***
Teknologia sentään on kehittynyt siihen pisteeseen, että työ ja tuotanto voidaan siirtää osittain koteihin. Tuotantoprosessit tehostuvat entisestään.
Poikkeustila ei ole paljoa muuttanut elämääni. Toisinaan olo on jopa rennompi, kun en enää myöhästele paikoista. Saan työt nopeammin tehdyksi. Muutakaan tekemistä ei ole. Huomaan, että elämä oli jo valmiiksi aika teknologiavetoista ja eristynyttä. Fear of missing outista tulee joy of missing out. On helppo olla vahingossa jopa sober curious.
Samaan aikaan ennennäkemättömät valvonnan mahdollisuudet muuttuvat poikkeustilassa toteuttamiskelpoisiksi. Moni menettää työnsä, ja suuri osa ihmisistä joutuu yhä riskeeraamaan terveytensä työpaikallaan. Elämänpiiri supistuu kodin ja ruokakaupan väliin. Tätäkö pitäisi fiilistellä jonain ihmisen ja teknologian yhteenliittoutuman riemuvoittona?
***
Poikkeusajan alkuvaiheessa sosiaalisessa mediassa leviteltiin kauhukertomuksia boomereista, jotka eivät suostu pysyttelemään kotona, vaikka ovat riskiryhmää.
Minun on helppo tottua muuttuviin oloihin, koska aikuistuin vuoden 2008 finanssikriisin jälkimainingeissa, teknologian kehittyessä nopeasti. En ole edes yrittänyt kuvitella elämää viiden vuoden päähän, koska maailma voi näyttää silloin täysin erilaiselta.
Vanhusten on millenniaaleja vaikeampi sopeutua muuttuviin sääntöihin sekä uusiin teknologioihin.
Kun tein kävelyretken mummoni kanssa, vaikutti siltä, ettei hän halunnut käsittää, miksen voi tulla kylään. Tunnelma oli lievästi vaivaantunut. Tajusin, ettei minun kannata spleinata syitä siitä, miksi kaduilla värjöttely tuntuu vastuulliselta. Harva varmaan ilakoi tuumatessaan ehkä viettävänsä viimeiset vuodet maailmassa, jossa normaalit vapaudet on viety, ja jäljellä olevista läheisistä on pysyteltävä kaukana.
Kaikkialla maailmassa väestö ikääntyy, mutta vanhukset on siirretty kulttuurissa sivuun samalla, kun nuoret pitkittävät teknologisten lifehackien avulla nuoruuttaan niin kauan kuin voivat. Berardi ihmettelee, miksei ikääntymisen kulttuurisia vaikutuksia ajatella. Kulttuurimme värjöttelee nuoren energian loisteessa kuin Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa -novellissa. Siinä päähenkilö ihastuu hurmoksellisesti nuoreen poikaan, eikä tunteen vallassa huomaa omaa rappiotaan ja sairaalloisuuttaan.
Jos pandemia ja sen eri aallot jatkuvat pitkään, elämä muuttuu mahdottomaksi pääoman vaatimalle nuorekkaan tehokkuuden paradigmalle. Pandemia pakottaa kohtaamaan ja ajattelemaan sairautta, vanhuutta, haurautta ja kuolemaa. Ne ovat epämiellyttäviä asioita, jotka ratkaisukeskeinen, dynaamisuutta ihannoiva yhteiskunta on tottunut siirtämään sivuun.
Ihmiset huomaavat olevansa voimattomia. Ruokakaupan käytävällä tai bussissa jokainen raskas henkäisy tai yskäisy kuulostaa pommilta. Taudille altistumista ei voi juuri itse hallita, paitsi noudattamalla niin hysteeristä varovaisuutta, että se uhkaa tukahduttaa koko elämän, tasoittaa siitä kaiken yllättävyyden. Ihminen joutuu myöntämään, ettei tiedä kaikkea eikä voi optimoida kohtaloaan.
Berardi löytää Mahdollisessa Tulevaisuudessa vastarinnan ja uudenlaisen elämäntyylin potentiaalia, hieman yllättäen, vanhojen ihmisten ”aistikkaasta hitaudesta”. Hän pitää hitautta vastakkaisena Piilaakson teknokraattiselle virtaviivaisuudelle. Se, että on elänyt kauan, ei tarkoita, etteikö maailmaan voisi suhtautua uteliaisuudella.
Berardin mukaan voimattomuus ja heikkous toimivat lopulta pakoreitteinä. Ne pakottavat löytämään uuden, hitaamman elämänrytmin ja puhetapoja, jotka eivät sovi yhteen kapitalistisen kilpailueetoksen kanssa. Tulevaisuuden ei tarvitse olla barbaari vahvimpien järjestelmä, vaan maailma voi antaa myös heikkoudelle ja hitaudelle tilaa.
