Le vent se lève !… Il faut tenter de vivre ! – Paul Valéry
Kun rajoitukset alkoivat, puhuttiin kaikkialla sosiaalisesta etäisyydestä. Vastareaktiossa ei kestänyt kauaa: mikä ihmeen sosiaalinen etäisyys, onhan meillä internet, sosiaalinen media ja videopuhelut, elämme sosiaalisinta aikaa ihmiskunnan historiassa! Kyseessä on fyysinen, ei sosiaalinen etäisyys. Näin sanoi myös Maailman terveysjärjestön WHO:n epidemiologi Maria Van Kerkhove maaliskuun 20. päivä.
”Muutamme sanomaamme fyysiseksi etäisyydeksi, ja teemme niin tarkoituksella, koska haluamme ihmisten yhä pysyvän yhteyksissä.”
Sosiaalinen etäisyys tuli kuitenkin salamana puheisiimme jostain, varmaankin selkärangasta, eikä sen käyttöä ole juuri saatu suitsittua varsinkaan englanninkielisessä mediassa. Se kertoo jotain olennaista ei vain tavastamme elää vaan ylipäätään ihmisestä.
Kun rajoitukset alkoivat, Instagram täyttyi tarinoista, joissa ihmiset etäkaljoittelivat, -sitsasivat ja -hengailivat. Tämähän on aika hauskaa! Ei lainkaan paha! Kyllä näin voi kavereita nähdä!
Mitä pidempään rajoitukset ovat kestäneet, sitä vähemmän tarinoita on näkynyt. Ehkä siksi, että etäsitä, etätätä on jo tavanomaista. Ehkä kuitenkin siksi, että etäkaljoittelu näyttää siltä, että alkoholia on juotava, vaikka mikä olisi. Vaikka pöydän ympärillä ei olisi ketään, ja pöydällä vain musta ruutu, olut on saatava.
Etäjuopottelua on tehty maailman sivu, kun humalassa on hankittu uskallus soittaa puhelimella pitkästä aikaa toisella paikkakunnalla majailevalle ystävälle perjantai-iltana kello 23. Siinä ei ole mitään väärää, mutta siinä ei ole myöskään mitään uutta.
Maailman ensimmäinen puhelu soitettiin 144 vuotta sitten, 10. maaliskuuta 1876. Alexander Graham Bell pyysi siinä avustajaansa Thomas Watsonia saapumaan paikalle, koska tarvitsee häntä.
”Mr. Watson, come here I want you.”
Siinä se on: kaikessa teknologian kautta tapahtuvassa viestinnässä on lopulta kyse kiihkeästä halusta koskettaa jotakuta, jota ei voi juuri silloin koskettaa. Viestintävälineet ovat korvikkeita.
Sodankylän elokuvajuhlat ilmoitti huhtikuun puolessavälissä, että kesän 2020 festivaali järjestetään etänä. Toisin sanoen kattaus elokuvia tulee tarjolle verkkoon, josta niitä voi striimata olohuoneeseen. Seurasi kollektiivinen pettymys, kun festivaalin vakiokävijät ymmärsivät, että Sodis ei ole Sodis ilman Lapin yöttömän yön pitkää valoa – ja muita ihmisiä.
Internet on useimmiten huono korvike.
Pääsiäisen alla kollegani Iida Sofia Hirvonen muistutti etäkokouksessa, että nyt on piinaviikko. Kuulin pätkivän yhteyden yli ensin, että viinaviikko. Ei kun piinaviikko, Iida Sofia toisti. Siis viinaviikko, huhhuh, vastasin.
Ei ihan Samuel Beckettiä, muttei kovin kaukanakaan. Mitä enemmän asiat muuttuvat, sitä enemmän ne pysyvät samoina. Videopuheluissakaan viestien perillemenosta ei koskaan voi olla varma. Lasikulmio syö puheen, muuttaa sen ykkösiksi ja nolliksi ja yhteyden toisella puolella ykköset ja nollat muuttuvat jälleen ääniaalloiksi. Monologit pauhaavat kyberavaruuteen. Onko dialogia edes olemassa? Missä?
Kun yhteys pätkii ja piina kuulostaa viinalta, viestien alla aukeavat kuilut tulevat näkyviksi.
Dorothy Parker kirjoitti vuonna 1930 novellin nimeltä A Telephone Call. Novellin kertoja pitää raivoisan monologin Jumalalle, jolta toivoo tasan yhtä asiaa: soittaisipa miesystävä niin kuin oli luvannut aiemmassa puhelussa, vaikka on jo pari tuntia myöhässä.
”Jos en ajattele asiaa, ehkä puhelin soi. Joskus se tekee niin.”
Vaikka puhelun odotus on muuttunut viestin odottamiseksi, kaikin muin tavoin novelli kuvaa nykydeittailukulttuuria: sitä kokemusta, kun löytää Tinderistä satojen yritysten joukosta yhden todella mukavan tyypin, ja muutaman deitin jälkeen tämä ei enää vastaa viesteihin. Ghostaus on noin sata vuotta vanha temppu.
”Ehkä hän on tulossa tänne ilmoittamatta. Ehkä hän on nyt matkalla. Ehkä hänelle on käynyt jotain. Ei, ei hänelle voisi koskaan käydä mitään, en voisi kuvitellakaan sellaista. En koskaan ajattele, että hän olisi jäänyt auton alle. En koskaan näe häntä makaamassa liikkumattomana ja kuolleena. Toivon, että hän olisi kuollut. Mikä kamala toive. Mikä ihana toive.”
Ei, on hölmöä toivoa ihmisten olevan kuolleita vain koska he eivät soita juuri sillä minuutilla kuin lupasivat, kertoja ymmärtää. Ehkä kello on etuajassa! Ehkä hän joutui jäämään töihin. Ehkä, ehkä, ehkä.
Mies ei soita, ja novellin nimi viittaa siihen, että ehkä todellinen puhelu oli nimenomaan kertojan tajunnanvirtamonologi Jumalalle. Tässä mielessä novelli kertoo itse asiassa aivan muusta kuin deittailusta. Kertoja soitti puhelun, jossa pyysi vastaukseksi toista puhelua. Mutta Jumala on tunnetusti hiljaa. Hän ei vastannut edes Jeesukselle kaikkein polttavimmalla hetkellä, ristiinnaulittuna. ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?”
Yhteys toiseen on uskon varassa.
Modernin ajan paras viestintäteoreetikko Franz Kafka muotoili asian seuraavasti:
Nyt olen ollut jo näin kauan kirjoittamatta Teille, rouva Milena, ja tänäänkin kirjoitan vain erään sattuman johdosta. Oikeastaan minun ei tarvitsisi pyytää kirjoittamattomuuttani anteeksi, Tehän tiedätte kuinka minä vihaan kirjeitä. Kaikki minun elämäni onnettomuudet – joita en halua valitella, vaan esittää vain yleisen opettavaisen toteamuksen – johtuvat, jos niin halutaan, kirjeistä tai mahdollisuudesta kirjoittaa kirjeitä. Ihmiset ovat tuskin koskaan pettäneet minua, mutta kirjeet aina – eivätkä suinkaan muiden, vaan omat kirjeeni. Tässä minun tapauksessani on kysymys erikoisesta onnettomuudesta, josta en halua puhua tämän enempää, mutta samalla myös yleisestä onnettomuudesta. Kirjeiden kirjoittamisen helppo mahdollisuus on pakostakin – pelkästään teoreettisesti katsoen – saanut maailmassa aikaan kauhistuttavaa hämmennystä sieluissa. Sehän on seurustelua aaveiden kanssa eikä suinkaan vain vastaanottajan aaveen, vaan myös kirjoittajan oman aaveen kanssa, joka kehittyy kirjeessä sitä kirjoittavan käden alla tai peräti kirjeiden sarjassa, jossa kirjeet vahvistavat toisiaan ja voivat vedota toisiinsa todistajina. Kuinka kummassa on voitu päätyä ajatukseen, että ihmiset voivat seurustella toistensa kanssa kirjeitse! Voidaan ajatella kaukana olevaa ihmistä ja lähellä oleva ihminen voidaan tavoittaa, kaikki muu käy yli ihmisvoimien. Mutta kirjeiden kirjoittaminen merkitsee itsensä paljastamista aaveille, jotka odottavat sitä ahneesti. Kirjoitetut suudelmat eivät pääse perille, vaan aaveet juovat ne matkalla. Juuri tämän runsaan ravinnon voimasta ne lisääntyvät niin tavattomasti. Ihmiskunta vaistoaa tämän ja taistelee sitä vastaan; eliminoidakseen mahdollisimman tehokkaasti tämän ihmisten väliin tunkeutuneen aavemaisuuden ja saadakseen aikaan luonnollisen seurustelun, sielujen rauhan, ihmiskunta on keksinyt rautatiet, autot, lentokoneet, mutta niistä ei enää ole mitään apua, ne ovat ilmeisesti keksintöjä, jotka on tehty romahduksen jo tapahtuessa, vastapuoli on niin paljon rauhallisempi ja voimakkaampi, se on postin jälkeen keksinyt lennättimen, puhelimen, radiosähkötyksen. Aaveet eivät näänny nälkään, mutta me tuhoudumme.
Kriitikko Walter Benjamin sanoi, että on kaksi tapaa lukea Kafkaa väärin: luonnollinen ja yliluonnollinen. Kafka tasapainoilee noiden kahden välissä luisumatta koskaan täysin kummallekaan puolelle. Kafkan tarinoissa viestien viimesijainen lähde on aina piilossa, ja pysyy piilossa. Onko kaikki vain omaa monologia, näennäiset vastaukset omia heijastumia, vai onko jossain sittenkin joku muu?
Useimmiten aaveita ei tarvitse pohtia. Mutta kun yhteys pätkii ja piina kuulostaa viinalta, käsi menee vahingossa mikin päälle ja olennainen virke jää kuulematta, viestien alla aukeavat kuilut tulevat näkyviksi. Koneiston reistailun takaa pilkottaa maailman perustavanlaatuinen outous.
Millähän mielellä 96 vuotta sitten kuollut Kafka katsoisi nykymaailmaa ja kaikkialla eksponentiaalisesti lisääntyviä aaveita? Hän ei koskaan ehtinyt nähdä televisiota, Youtubea eikä Twitchiä. Sosiaalinen media koostuu lähinnä viesteistä, jotka eivät koskaan saavuta tarkoitettua vastaanottajaansa. Aaveille on rakennettu loputon buffet-pöytä.
”Voidaan ajatella kaukana olevaa ihmistä ja lähellä oleva ihminen voidaan tavoittaa, kaikki muu käy yli ihmisvoimien.” – Franz Kafka
John Oliver, Samantha Bee, Stephen Colbert ja kumppanit ovat kaikki siirtyneet tekemään ohjelmiaan ilman yleisöä. Oliverilla on ollut taustanaan valkoinen seinä, Bee on tehnyt ohjelmaansa ryteiköstä ja Colbert kotoaan.
14. huhtikuuta Colbert aloitti sanomalla, että ”onpa mukava nähdä teidät, tai siis en voi nähdä teitä, haluaisin nähdä teidät, kaipaan teitä. Tiedän, että te pääsette näkemään minut, mutta tämä [sormet silmistä kameraan ja takaisin] on yksisuuntainen katu. Ja… minä todella pidän yleisöstäni. Minä todella pidän yhteydestämme. Pidän vuorovaikutuksestamme, pidän sen energiasta”.
Kaukokatsojana minäkin pidän studioyleisön ja talk show -juontajan vuorovaikutuksesta. Vitseistä jää puuttumaan jotain olennaista, kun ne kerrotaan vain kameralle. Studioyleisön naurusta tietää, onko vitsi todella onnistunut vai ei, ja erityisesti naurun vaimeus sparraa koomikkoa usein improvisointiin ja odottamattomiin hetkiin. Ne rikkovat käsikirjoituksen, johon on yleensä kirjoitettu mukaan vakiomäärä yleisön naurua – siksi yleisöä pyydetään nauramaan lampun mukaan.
Naurulamppu kehitettiin noin sata vuotta sitten, kun radiokanavat alkoivat lähettää puheohjelmia. Kuinka saavuttaa yhteys yleisöön, joka ei ole paikan päällä? Kuinka koskettaa etänä? Kuinka saada katsoja tuntemaan itsensä yksilöksi eikä vain valtavan massan osaksi?
Yksi vastaus oli tapahtumiin reagoiva studioyleisö, joka edustaa suurempaa broadcast-yleisöä. (Tämä selittää, miksi tyhjille katsomoille pelattavat jalkapallo-ottelut ovat katastrofi. Tämä selittää myös, miksi suomalaisten ottelut näyttävät tavallisesti niin aavemaisilta keskieurooppalaisiin sarjoihin verrattuna.)
Toinen oli käsikirjoitus, joka on korostetun jutteleva. Vieraiden kanssa on oltava kuin takkatulen tai pubipöydän äärellä. Kolmas oli juontaja, jonka kanssa lähtisi mieluusti kaljalle. Nopeasti havaittiin, että erityisesti koomikot pärjäävät tämän ehdon kanssa. He tietävät, kuinka koskettaa yleisöä.
Mutta koomikotkin menevät solmuun, kun yleisön edustajia ei ole paikalla. Dialogi mikrofonin kanssa onnistuu vain vatsastapuhujilta. Muille jäävät aaveet.
Samalla suuri yleisö jää ymmälle. Henkilökohtaisesti kiinnostukseni esimerkiksi John Oliverin show’ta kohtaan on romahtanut, kun vitsit kaikuvat tyhjyyteen.
Kun yleisöä ei ole, Colbertin päätös tehdä show kotoaan on kuin suoraan jostain muinaisesta radio-ohjelman ohjekirjasta. ”Radio on kodin jatke”, Journal of Home Economics kirjoitti vuonna 1931.
Ystävyys- ja rakkaussuhteita on alettu kuvaamaan viestintävälineiden kielellä. Saada yhteys. Virittäytyä tunnelmaan. Olla samalla taajuudella. Good vibes only.
Radion ei tarvitsisi olla sitä, eikä television. Mutta me teemme teknologiasta kaltaistamme – ja samalla suodatamme teknologiset ratkaisut takaisin elämiimme. Lennättimen, puhelimen ja radion jälkeen ystävyys- ja rakkaussuhteita on alettu kuvaamaan näiden keksintöjen kielellä. Saada yhteys. Virittäytyä tunnelmaan. Olla samalla taajuudella. Good vibes only. Aivan kuin ihmisten väliset suhteet olisivat vain viestinnän ongelmia tai onnistumisia.
Yliopistonlehtori Jonna Koponen ja puheviestinnän professori Pekka Isotalus kysyivät maaliskuun lopussa Aamulehdessä, miten tekniikan välityksellä luodaan henkistä läheisyyttä. Kysymys on ainakin sata vuotta vanha.
”Tietokoneen välityksellä tapahtuva vuorovaikutus tarkoittaa tunnetta siitä, että on kontaktissa aidon ihmisen kanssa”, Koponen ja Isotalus kirjoittavat.
”Kun keskustelemme teknisten laitteiden välityksellä, erilaiset tekniset ratkaisut rajaavat mahdollisuuksiamme havainnoida, tulkita ja ymmärtää etenkin sanatonta viestintää. Tällöin esimerkiksi tunteiden ja ironian ymmärtäminen vaikeutuu. Meidän onkin osattava selittää – ja myös hillitä – tunteitamme tällaisessa vuorovaikutuksessa.”
Jälleen toistuu käytännössä vaatimus päästä samalle taajuudelle. Etäyhteydessä se on kirjoittajien mukaan vaikeampaa kuin kasvokkain, ja siihen pitäisi kiinnittää huomiota.
Kunpa vain tulisimme täydellisesti ymmärretyiksi. Tämä on ollut viestintäteoreetikkojen ikiaikainen unelma. Platon haukkui Faidros-dialogissaan kirjoitukset lyttyyn, koska ne leviävät minne sattuvat ja ne voidaan ymmärtää väärin, kun kirjoittaja ei voi olla niitä puolustamassa. Parasta on kommunikoida enkelten tavoin, suoraan mielestä mieleen niin että tiedämme toisen ajatukset vailla esteitä ja väärinkäsityksiä.
Todennäköisesti ensimmäinen kunnollinen muotoilu enkelimäisen viestinnän ihanteesta on selvinnyt nykyaikaan asti siksi, että Platon kirjoitti sen ylös. Platon oli niin taitava kirjailija, että tilanteen ironia saattaa hyvin olla tahallista.
Kafka oli oikeassa, Musk väärässä. Yllätys, että Elon Musk on väärässä.
Kirkkoisä Augustinus sen sijaan otti enkeli-ihanteen tosissaan. Hänelle ruumis ja merkki olivat yhtä. Merkki kantaa merkitystä, jolla vain on merkitystä. Ruumis kantaa sielua, jolla vain on merkitystä.
Augustinukselle ja muille uusplatonisteille viestinnästä/vuorovaikutuksesta tuli taito ohittaa ruumiit, tomumajat, jotka estävät sielujen yhteenkietoutumisen.
Enkeli-ihanne elää. Viimeisimpänä Elon Musk haluaa luoda Neuralink-järjestelmän, jonka avulla viestintä onnistuu mielestä mieleen.
Mutta sähköisen median aikakaudella on käynyt selväksi, että viestintä on kaikkialla harhailevien aaveiden ja henkien massan läpi pääsemistä, halua koskettaa toista. Voiko striimatulla etäkeikalla sanoa olleen yleisö, vaikka kukaan ei ollut paikan päällä? Jollain tasolla ehkä, mutta koko konsepti tuntuu automaattisesti vaillinaiselta. Haluamme olla paikan päällä, tapaamassa ystäviämme, olla hieman varpaillamme: mitähän seuraavaksi tapahtuu, ilmassa on sähköä ja vaaraa, basso menee luihin ja ytimiin, sydän hakkaa, humala kasvaa.
Kafka oli oikeassa, Musk väärässä. Yllätys, että Elon Musk on väärässä. Mutta myös Augustinus oli väärässä. Minuus syntyy maailman käsittelystä, ja siitä, miten maailma käsittelee sinua. Merkki ei ole vain merkki, sillä merkkijärjestelmää ei olisi ilman toimintaamme maailmassa. Jopa kaikkein universaaleimmat merkit, logiikan ja matematiikan operaattorit, ovat syntyneet tavastamme käsitellä ympäröivää maailmaa, sanoo filosofi Mark Johnson.
Haluamme, että ruumiit ja merkit menevät sekaisin. Silloin ne koskettavat toisiaan. Kun Stephen Colbertin vitsi ei mene perille, kun studioyleisö pysyy hiljaa ja Colbert on pakotettu improvisoimaan, viestinnän voi sanoa epäonnistuneen. Mutta kun improvisoinnin tuloksena on kaksi kertaa voimakkaampi naurunremakka kuin edellisen vitsin jälkeen, viestinnän epäonnistuminen onkin viestinnän onnistumista.
Kun Iida Sofian pätkivästä piinasta tuli viina, teknisen yhteyden huonous loi autenttisen yhteyden. Aivan kuin olisi kasvokkain ollut!
Ystäväni luuli aikoinaan Larry Davidin Curb Your Enthusiasm -sarjaa jonkin sortin epätavalliseksi draamaksi, koska kukaan ei naura Larryn edesottamuksille. Tämä väärinymmärrys on itsessään hulvaton – ja maailma himpun verran parempi sen vuoksi.
Kuten Søren Kierkegaard sanoi: satunnainen on aivan yhtä välttämätöntä kuin välttämätön.
Kierkegaardin rakkauselämä ei oikein sujunut. Hänen kihlauksensa Regine Olsenin kanssa päättyi noin vuoden jälkeen vuonna 1841. Eräässä myöhemmin lähettämättömässä kirjeessä Kierkegaard kiitti Olsenia siitä, että tämä ei koskaan ymmärtänyt häntä. ”Opin siitä kaiken”, Kierkegaard kirjoitti.
Wim Wendersin elokuvassa Berliinin taivaan alla (1987) Bruno Ganzin näyttelemästä Damiel-enkelistä tulee ihminen. Elokuvan alussa Jumala on karkottanut joukon enkeleitä kamalimpaan mahdolliseen paikkaan, Berliiniin vuonna 1945.
Enkelit ovat ainoita, jotka voivat liikkua jaetussa kaupungissa vapaasti. Muurilla ja piikkilangalla ei ole heille merkitystä. Samalla enkelit voivat vain seurata sivusta Berliinin tapahtumia seuraavat noin 40 vuotta. He eivät voi aistia mitään, eivät värejä, makuja, tuoksuja, kipua, nautintoa. Tällä on etunsa, mutta…
”Olisi aika mukavaa tulla kotiin pitkän päivän jälkeen ja ruokkia kissa niin kuin Philip Marlowe. Potea kuumetta. Saada sormenpäät mustiksi sanomalehden musteesta. Innostua ei vain mielestä vaan vihdoin myös ateriasta. Niskan kaaresta. Korvasta. Valehdella! Silmät päästään! Tuntea kävellessä luidensa liikkuvan. Vihdoin arvata sen sijaan että aina tietää”, Ganzin Damiel unelmoi.
Myöhemmin Damiel tapaa trapetsitaiteilija Marionin (Solveig Dommartin), joka on myös yksinäinen. Damiel haluaa rakastua. Niinpä hän päättää luopua siivistään. Elokuva saa värit.
Damiel herää muurin juurelta. Hänen vanha haarniskansa putoaa taivaalta ja tekee pienen vekin päälakeen. Kosketus takaraivoon saa sormenpäät punaisiksi verestä. Nuolaisu. Verellä on maku!
Damiel etsii Marionia kaupungilta turhaan kunnes he osuvat sattumalta samalle Nick Caven keikalle.
From her to eternity
From her to eternity
From her to eternity
”Nyt tiedän, mitä yksikään enkeli ei tiedä.”
Facebookin Messenger on etymologialtaan enkeli. Muinaiskreikan ἄγγελος (angelos) tarkoittaa viestinviejää. Tuo enkeli kantaa joka päivä miljoonia viestejä, joiden sisältö on olennaisesti sama kuin ensimmäisen puhelun: tule tänne, tarvitsen sinua.
Kirjallisuutta:
Johnson, Mark: The Meaning of the Body – Aesthetics of Human Understanding
Kafka, Franz: Kirjeitä Milenalle
Kierkegaard, Søren: Viettelijän päiväkirja
Peters, John Durham: Speaking into the Air: A History of the Idea of Communication
