Skene elää ja voi hyvin

Rock on kuollut. Kauan eläköön rock, jälleen kerran.

T:Teksti:

K:Kuvat: Hilla Kurki

Suomirockin nykytila tiivistyy lauantaihin 8. helmikuuta 2020.

Tuolloin Emma-gaalassa Vuoden rock -palkinnon voitti Apulannan Make Nu Metal Great Again -levy. Se ei ole edes kokopitkä albumi, vaan ep, jolla on kolme uutta kappaletta.

Rock on kadonnut valtavirrasta, tapettu, murhattu seitsemään kertaan.

Kaksi viikkoa myöhemmin, lauantaina 22.2. Helsingin yllä riehuu myrsky. Ikkunat helisevät ja katulamput heiluvat vaijereissa. Tuuli puskee merta rantaan niin, että Kauppatorilla vesi on vain senttien päässä katutulvasta. Vanhankaupunginkoski tulvii vanhalle voimalaitokselle. Arabianranta on muuttunut lammeksi. Kerrankin voi sanoa, että sade piiskaa katuja.

Pasilassa piiskataan sen sijaan kitaroita myrskyyn. Kello on 20 ja alkamassa ovat jamit. Treenihuoneella ovat ensin paikalla Vesa Korhonen, 22, ja Jaakko Klemettilä, 26. Vesa soittaa bändeissä Puoli yhdeksän uutiset, Beggars ja Paha mormoni. Jaakon bändit ovat Puoli yhdeksän uutiset, Rest in piss ja Isnäs. Kaikki undergroundia, mainittu korkeintaan pari kertaa Soundissa. Puoli yhdeksän uutiset on kuitenkin pienessä nosteessa, sillä se on buukattu ensi kesän LPRHC-festivaalille.

Soundcheck. Vesalla on jaloissaan viisi yhteenliitettyä pedaalia.

”Tätä enemmän signaalia tuskin saa säröytymään.”

Lyhyt kokeilu, vielä ilman kuulosuojaimia.

”Ei vittu tää soundi!” Vesa sanoo ja on vähällä purskahtaa nauramaan.

Jaakko siirtyy rumpuihin. Keltaiset peltorit päähän ja menoksi. Myös Vesa suojaa kuulonsa. Kaksikko soittaa muutaman minuutin.

”Soi ihan vitun hyvin, mitä vittua!” Vesa huutaa.

”Se oli sellaista aika perusheroiinirockiloittelua.”

Hieman ennen puolta yhdeksää paikalle saapuvat Antti Alkio, 22 (The MES, Bangalbooze ja Beggars) sekä Aapeli Salminen, 24 (Henrik!, Puoli yhdeksän uutiset, Juuso–Aapeli & The Show, Beggars ja Paha mormoni).

Antti ottaa esille oman erillisen pedaalilautansa. Kumpikin panee nopeasti tulpat korviin ja tarttuu soittimeen, vaihdellen bassosta kitaraan. Noin minuutti soittamista, kun Vesa nostaa kädet ristiin päänsä päälle.

”Sähkö haisee!”

”Tässä on aika hyvä lajike, AK-48. Huomaa, miten hipit eivät ole käyneet inttiä, kun lajike nimetään aseen mukaan ja se saadaan väärin.”

Virta pois vahvistimesta, josta haju tuli. Mikään ei ole ilmiliekeissä, ei hätää.

”Pikku tauko hei, mä tulin just duunista”, Aapeli sanoo.

Vesaa pyydetään käärimään ”jointteri”, ja Vesa tekee työtä käskettyä.

”Tässä on aika hyvä lajike, AK-48. Huomaa, miten hipit eivät ole käyneet inttiä, kun lajike nimetään aseen mukaan ja se saadaan väärin”, Vesa sanoo.

Tai sitten nimi on ironiaa, mutta jos hippejä voi haukkua, tilaisuus täytyy käyttää.

Kesken jointterin käärinnän paikalle saapuu Mitri Maarajärvi, 24 (Henrik!, Nuoruus ja Beggars). Lähes välittömästi repusta huulille nousee pullo skumppaa.

”Ei mulla ole varaa tähänkään, mutta sain tämän duunista.”

(Pongrácz Méthode Cap Classique Rosé Brut, 16,49 euroa per pullo Alkossa.)

”Me kaikki melkein käydään töissä, ja ne jotka ei, nostaa tukia. Valtio ei nujerra vapaata rokkaria”, Aapeli sanoo.

Hörppy.

”Nyt soitetaan vain klasaria ja jazzia”, Mitri sanoo.

”Jointteri is rolled”, Vesa vastaa.

Se käydään polttamassa ulkona, koska jokin roti on oltava myös punkissa.

Kun jengi palaa sisälle, sammutetaan treenihuoneen valot. Jäljelle jää vain ”tunnelmavalaistus” eli pätkä ledinauhaa ja yksi nurkkaan osoittava spottivalo. 

”Tässä valossa vaatteet vain häviää pikkuhiljaa”, Antti sanoo.

”Mihin Aapelin free the dick movement jäi”, Vesa kysyy.

”Kokeilin olla paita päällä ja muuten munasillaan. Se oli vähän ällöö”, Aapeli sanoo.

”Kaikki tässä maassa on jo nähneet Aapelin pippelin eli sikäli ei haittaa”, Antti sanoo.

Takaisin asiaan, Aapeli pyytää ja siirtyy toisen rumpusetin taakse. ”Nyt soitetaan doomia.”

”Doomia A:sta”, Jaakko sanoo.

”Ei kun E:stä”, Mitri vastaa basson takaa.

Seuraa 15 minuutin jamisessio, joka kuulostaa aidosti hyvältä. Breikeissä on ideaa, rummut täydentävät toisiaan, kitaristit sekoilevat rytmiosaston päällä. Ei se tosin doomia ollut vaan pikemminkin hieman The White Stripesin 2000-luvun alun garagerockin kaltaista menoa, ainakin hetkittäin. Mutta mitä väliä?

”Miksei me äänitetty tätä?” Antti kysyy.

”Helvetin hyvät jamit! Lopun surffihomma lähti tosi hyvin liikkeelle”, Jaakko sanoo ja jää keskustelemaan rummuista Aapelin kanssa.

”Mä lähinnä seurasin mitä sä teit ja soitin itse vain filli, filli, filli, filli, filli. Rikoin käteni”, Aapeli sanoo.

Vesa vertaa juuri soitettua settiä brittiläiseen synth-punkbändi Powerplantiin, mutta Aapelin mielestä he soittivat ainakin välillä Spacemen 3:n kaltaista psykedeliaa.

Tupakkatauolle mennessä ollaan yhtä mieltä siitä, että Swans on vitun kova bändi.

Antti ja Mitri jäävät treenihuoneen lattialle juomaan. Puhe kääntyy musiikilla elantonsa ansaitsemiseen.

”Rokkihommilla tienaa niin hyvin, että täällä ollaan”, Antti sanoo.

”On pakko juoda ilmaista skumppaa, kun ei ole rahaa tehdä kiljua”, Mitri komppaa.

Kysyin jamien aluksi, mitä Vesa aikoo olla isona. 

”Fyysikointi on hyvä varasuunnitelma, jos miusta ei tule rokkistaraa”, Vesa vastasi ja nauroi päälle hervottomasti. Hän opiskelee fysiikkaa Helsingin yliopistolla.

Seuraavaksi Antti aikoo soittaa mini-Korgia eli pientä syntetisaattoria.

”Pane se suoraan kiinni PA:han.”

Vesa tekee jälleen työtä käskettyä.

”Aika juustoinen soundi”, Vesa sanoo.

”Sopii kuvioon”, Antti vastaa.

Mitri vaihtaa rumpuihin, Aapeli aikoo soittaa kitaraa ja laulaa.

“Tämä biisi menee sittten D:stä”, Aapeli sanoo.

“D niin kuin Nasa”, Mitri vastaa.

Kaikki nuoret haluu kaupungille / mä haluun olla erilainen

Ei maailman nerokkainta laululyriikkaa, mutta mikin tuottama ääni on asetettu niin suurelle kaiulle, että kyseessä on enemmän efekti ja semioottinen tiedostamaton energia kuin symbolisen kielen esitys.

Kun noin kymmenen minuutin improvisointi loppuu, on jälleen tupakkatauon aika.

Tauon aikana treenihuone täyttyy entisestään, kun Jaakko saa puhelun ja paikalle teleporttaavat Essi ja Sini (sukunimistä ei tietoa).

32 neliötä, yhdeksän ihmistä, kahdet rummut, 11 vahvistinta ja painovoimainen ilmanvaihto. Hiilidioksidin määrä nousee nopeasti. 

Sini hyppää koskettimiin. Jamit koostuvat nyt siis kahdesta kitarasta, bassosta, syntikasta ja kaksista rummuista.

Seuraa 17 minuuttia garagerockia, jonka aikana Antin pipo pysyy päässä, mutta Jaakon paita saa mennä, sen verran rummuissa joutuu tekemään töitä. Toisissa rummuissa Mitrin ilmekään ei värähdä. 

”Garagerock-kiintiö ei ole täynnä enää”, Antti sanoo välittömästi soittamisen loputtua. Vihdoin, vuonna 2020, 2000-luvun alun ylisoitto on unohdettu.

”17 minuuttia? Aina nämä venyvät, kun kaikkien on oltava samalla aaltopituudella ja kuunneltava muutoksia tosi tarkkaan. Joskus ollaan tiivistetty kymmenen minuutin jamista neljän minuutin biisi.”

”Aina kun vetää kaljaa ja budia niin kaikki muuttuu Captain Beefheartiksi”, Aapeli sanoo.

Tauko. Rahaan palataan jälleen, kuten useimmilla tauoilla. Rahasta kuitenkin puhutaan lähinnä jonain, jota on pakko olla, jotta mitään voisi tehdä.

Ajan henki on rahan renki. Todella moni nuori haluaa vain olla kuuluisa ja menestynyt. Helpoin tapa saavuttaa menestys on kerätä sosiaalisessa mediassa niin paljon seuraajia, että offline-elämän esittämisestä online tulee palkkatyö.  Z-sukupolvi seuraa influenssereita ja haluaa pukeutua Gucciin. Brändit, ulkonäkö ja good life, healthy lifestyle.

Tämä on kärjistys. Aina on myös vaihtoehtoinen meininki. Rock on ajettu pois valokeilasta, mutta elää voi näinkin: DIY:nä. Mitään illuusioita rockilla elannon saavuttamisesta ei ole – paitsi ehkä kännissä, budissa ja läpällä.

”Fuck underground. Rahalla on merkitystä”, Aapeli sanoo vain hetki sen jälkeen, kun hän on kovaan ääneen kertonut, että sekä hän että Henrik eli Janne Ahtiainen, 23, olisivat valmiita laittamaan omaa rahaa likoon, jotta ”meidän rakkain bändi” Coneheads saataisiin esiintymään Suomeen.

Siitä saataisiin nopeasti omat festivaalit, Aapeli sanoo.

”Hommat isolla”, Vesa vastaa.

”Jossain vaiheessa lätkäistään lipuille hinnat ja tehdään rahaa. Sitten ollaan seuraava Flow”, Aapeli ennustaa ja kertoo, että seuraavaksi otetaan ”illan viimeinen hidas”, jossa hän soittaa bassoa plektralla.

Seuraa mahdollisesti illan nopein kappale.

”Vesa veti niin kovaa sooloa, että oli pakko panna itse vaan kiertämään”, Aapeli sanoo.

Sini kokeilee koskettimia soolona. Varsin vetävä sävelkulku, jota hän toistaa jatkuvasti nopeammin ja nopeammin.

”Nyt tästä tuli Kontula Electronic”, Aapeli sanoo.

”Vitun psykedeelistä”, Vesa komppaa.

”Äänitä tuo ja tee vitusti bänkkii”, Aapeli jatkaa.

”Se on minun unelmani”, Sini vastaa.

“Rock on palannut sinne mistä se on lähtöisinkin, alakulttuuriksi muiden joukkoon.”

Keskustelu yltyy. Kannattaako rockia soittamalla edes olla kirjoilla levy-yhtiössä?

”Kaikki levy-yhtiöt kieltävät omien keikkojen tekemisen eli ei kannata”, kärjistää Jaakko. Kuulemma usean eri kaverin bändit ovat joutuneet tilanteeseen, jossa kaikki keikat on buukattava levy-yhtiön kautta. Tämä ei kuitenkaan ole yleismaailmallinen käytäntö. Opetus: muistakaa aina lukea sopimukset, joihin sitoudutte!

”Mieluummin tekee itse, kun ei tällä musiikilla kukaan muu maksa levytyskuluja. Mitä sillä menestyksellä edes tekee?”, Jaakko sanoo.

Kysytään yhdeltä levy-yhtiöltä. Svart Records on turkulainen itsenäinen levy-yhtiö, joka julkaisee erityisesti äärimetallia ja punkia mutta myös esimerkiksi jazzia. Artisteihin kuuluu muun muassa Mikko Joensuu, Kynnet ja Emma Salokoski & Ilmiliekki Quartet.

Millainen on levynjulkaisun kustannusrakenne?

”Se riippuu aivan täysin minkälaisesta julkaisusta on kyse: onko artistilla radiosoittopotentiaalia, onko se striimausmusaa vai onko se vinyylikamaa. Ja ennen kaikkea onko sillä kansainvälistä potentiaalia. Joskus maksetaan koko tuotanto, toisinaan yhtye maksaa äänityskustannukset, mutta saa vaikkapa paremman rojaltiprosentin. Sopimuksia on pakostakin monenlaisia”, sanoo Svartin Jukka Taskinen.

Siitä Taskinen on samaa mieltä, että rock on kadonnut valtavirrasta, eikä radiosoittopotentiaalia juuri ole.

”Aika vähän radiot ainakaan kansallisella tasolla rockia soittavat. Tai jos soittavat, niin ne biisit on tehty useampi vuosikymmen sitten. Kyllähän rock on palannut sinne mistä se on lähtöisinkin, alakulttuuriksi muiden joukkoon.”

Silti esimerkiksi Svartille lähetetään vuosi vuodelta enemmän demoja, valmiita levyjä ja muuta materiaalia. Päivittäin niitä tulee kymmeniä ympäri maailmaa. 

”Aika iso osa niistä kuunnellaan, mutta toivon ihmisten ymmärtävän, että tällä määrällä kaikista ei ehditä antaa palautetta, saati edes harkita julkaisevamme niitä.”

Jameissa kello lähestyy puolta yötä. Oma soittaminen jää vähemmälle, alkaa levyjen kuuntelu. Vesa laittaa soimaan Powerplantia.

”Väliin voisi panna MEGA-Ertsiä, oikeasti hyvää eikä mitään rokkipaskaa”, Aapeli sanoo.

Mä haluun nähä kun pakitat / Hei mamacita whinaa mun takia

Sitten bassoa, helvetisti bassoa. Sippin on Some Syrup. Police in Helicopter, yhteislaulua.

If you continue to burn up the herbs, we gonna burn down the cane fields!

”Näissä laitteissa riittää poweria 200 ihmisen keikalle”, Jaakko huutaa korvaani äänivyöryn yli.

”Mikään ei ole niin tärkeää kuin uskottava bassotoisto”, Vesa sanoo.

Lisää MEGA-Ertsiä. Kesken Pompota-kappaleen paikalle saapuu vihdoin myös Janne Ahtiainen, suoraan Henrik!:n soolokeikalta Squat Makamikista.

”Raakaa menoa”, Janne sanoo.

DJ Zinc – Casino Royale.

Overmono – Powder Dry.

Kalja alkaa loppua, mutta jamit jatkuvat vielä. Janne siirtyy toisiin rumpuihin. Vesa häärää Volca Nubass -analogisyntetisaattorilla.

”Oh shit here we go again”, Antti sanoo.

Jatkoille voi joka tapauksessa lähteä milloin tahansa Kustaankadun Vivian’siin. Tai jos kello ei ole vielä puolta kahta, Vaasankadun Heinähattuun, skenen kenties tärkeimpään tukikohtaan Helsingissä.

Heinähatusta löydän toisena päivänä Felix Lybeckin, 27. Hänen bändeihinsä ja projekteihinsa kuuluvat Kuuhullu, Bad sauna, Rokkibändi Kalja ja Rad. Lisäksi hän on järjestänyt erilaisia klubeja kymmenen vuoden ajan, ensimmäiset alaikäisenä Porvoossa, ja pyörittää Felix myös pientä levyputiikkia nimeltä Need money for records.

Jututan Felixiä, koska hän on yksi Helsingin nykyisen DIY-rockskenen näkyvimmistä puuhastelijoista.

”Harrastetoimintaahan tämä on. Käyn päivät töissä kokkina, jotta olisi rahaa tehdä musiikkia. Vakityöt lopetin noin vuosi sitten, jotta olisi enemmän aikaa musiikin tekoon.”

Tavoitteena on tehdä musiikkia ja levyjä niin, ettei niistä jää kertaakaan liikaa miinukselle. Unelmana on ”tehdä kaikki itse niin, ettei rahaa tarvitsisi miettiä”.

Mutta vaikka rahaa tarvitsee miettiä, jos kaiken voi tehdä itse, miksi kaikkea ei tekisi itse?

”Alun perin opin tämän skeittareilta, jotka nimenomaan tekivät kaiken itse.”

Eikö uusi punkviritelmä saa keikkoja mistään? Mitä sitten, järjestetään oma klubi, jonne kutsutaan omaa projektia parempia bändejä mutta ainakin päästään soittamaan myös itse!

Tähän omaehtoiseen tekemiseen Felix ja kaikki treenihuoneella tavatut ovat viehättyneet.

”Esimerkiksi levyjen painatus on yksinkertaisesti helvetin siistiä. Heräät aamulla, näet levypinkan ja ajattelet: ai että, tuo on tullut tehtyä!”

Yhä useamman minkään sortin rockia soittavan yhtyeen meininki on täysin omaehtoista, koska 1) rock on kadonnut valtavirrasta, ja 2) verrattuna kymmenen vuoden takaiseen lähes kaikki laulavat nykyisin suomeksi. Rubik, Disco Ensemble ja muut vaihtoehtorockbändit lauloivat englanniksi. Nyt Jukka Nousiainen, Litku Klemetti ja muut laulavat suomeksi.

”Se on tosi siisti juttu! Mutta jos teet suomeksi niin ei ole mitään saumaa elää leveästi ainakaan bändinä”, Felix sanoo.

“Jos ajattelee valtavirtaheviä, niin eihän sitä nössömpää musiikkia ole.”

Kysytään taas Svart Recordsin Jukka Taskiselta. Hänen mielestään muutos johtuu osin siitä, että suuret levy-yhtiöt ovat hylänneet rockin ja varsinkin englanninkielisen rockin Suomessa. Se ajaa ihmiset väistämättä omaehtoisuuden pariin, mutta juuri sitä myös Taskinen fiilistelee.

Ehkä omaehtoisuus tuo rockiin takaisin vaaran, kapinan ja asenteen. Valtavirrassa lilluessa ne katosivat.

”Jos ajattelee valtavirtaheviä, niin eihän sitä nössömpää musiikkia ole. Minulle 80-luvulla musiikinkuunteluun heränneenä lapsena heavy edusti nimenomaan vaaraa.” 

Kaidalla polulla on etunsa: kun kaikki tietävät, ettei musiikilla elä, kompromisseja ei tarvitse tehdä. Tekeminen pysyy hauskana, kun sitä ei tarvitse eikä voi tehdä täysipäiväisesti, Felix sanoo.

Taskinen yhtyy analyysiin.

”Omaehtoisuuden myötä kukaan ei sanele minkälaiset tatuoinnit sinulla pitää olla, tai minkälainen on hyvä biisi tai biisin rakenne. Majorien [eli suurten levy-yhtiöiden] tehtävä on takoa osakkeenomistajalle rahaa ja ’laiskistaa’ musiikki niin, että se kelpaa mahdollisimman suurelle joukolle ihmisiä.”

Vaikka musiikkia ei tekisi bisnes mielessä muuten kuin että omat olisi mukava saada yleensä takaisin, sitä tehdään silti tosissaan.

Svartin Taskinen uskoo, että täysin omaehtoisesta tekemisestä kehittyy vielä tulevaisuudessa ”monta hyvää juttua ja ponnistaa uusia levymerkkejä”.

Mutta bisnes edellä ei yksinkertaisesti voi mennä Suomen kokoisessa maassa. Jokaiselle nichelle ei riitä kuuntelijoita tai ainakaan ostajia.

Eri musiikkilajien suosio nousee ja laskee aina, Svartin Taskinen sanoo.

”Äärimetalli voi hyvin aika laajalla rintamalla, jazzin tietyt genret ja artistit porskuttavat hyvin, suomenkielinen rock yhä elää. Mikään skene ei kotimaisella mittapuulla ole kultakaivosluokkaa, mutta koetetaan pitää fokus laadussa ja hyvissä artisteissa, jotta saadaan laskut maksettua.”

Felix miettii puolestaan vehreämpiä niittyjä Atlantin toisella puolella.

”USA:ssa mahdollisuuksia olisi enemmän, toisaalta myös kilpailua olisi enemmän. Mutta emme asu USA:ssa. Ja tavallaan kompromissittomuus tekee musiikin tekemisestä Suomessa siistimpää”, Felix sanoo.

Mutta eikö kuitenkin olisi nimenomaan siistiä menestyä ja olla rikas?

”Jos se menisi luonnollisesti niin, että menestys tulee, niin miksei! Mutta en halua päätyä pisteeseen, jossa kirjoitan biisiä himassa ja mietin ’vittu, ei lähde, tämä ei ole tarpeeksi banger-biisi, että se soisi radiossa koko ajan’. Mä olen ihan tyytyväinen tähän. Mä olen helvetin hyvä kokki myös.”

”Kunhan on rahaa ostaa pedaaleja, maksaa vuokra, käydä treeneissä ja vähän kiertää, se on ainakin itselleni se juttu. Tuntuu, että tässä piirissä ainakin se on kaikkien meininki”, Felix jatkaa.

Jotakin validaatiota artisti aina tarvitsee, Felix sanoo useamman kerran. 

Tällä hetkellä kaikki vähänkään arvostetumpi rock on Suomessa käytännössä undergroundia. Välillä se piipahtaa kastamassa jalat valtavirrassa ja suurten lehtien sivuilla, mutta muuten se pysyttelee sivujoissa ja kellareissa.

Svartin Taskinen uskoo kuitenkin, että ”melkein jokainen artisti haluaisi saada mahdollisimman suuren positiivisen näkyvyyden ja ei undergroundissa kukaan välttämättä halua tarkoituksellisesti olla koko elämäänsä”.

“En halua päätyä pisteeseen, jossa kirjoitan biisiä himassa ja mietin ’vittu, ei lähde, tämä ei ole tarpeeksi banger-biisi, että se soisi radiossa koko ajan’.”

Felixin mielestä suomiräp oli kymmenen vuotta sitten samassa tilassa missä vaihtoehtoinen DIY-rock on nyt. Saman kymmenen vuoden aikana genret ovat kuitenkin alkaneet toden teolla unohtua.

”Ei ole enää jäljellä mitään siitä, että punkkari ei voisi kuunnella räppiä.”

Felix muistelee isänsä kertoneen, että 1970-luvulla he saattoivat kaveriensa kanssa vetää piuhat irti kaiuttimista, jos klubilla alkoi soida Dancing Queen.

”Nyt kaikki sulautuu yhteen eikä ole tarvetta mielistellä ketään.”

Felixille punk on tyyli, joka iski alun perin kaikkein lujimmin.

”Mutta todellisuudessa on vain kaksi genreä: hyvä ja huono musiikki.”

Vesa Korhonen istuu pöytään. Hänen mielestään nykyiset rocktapahtumat saisivat ottaa oppia konemusiikin puolelta. Hän on itse mukana Entropy ry:n toiminnassa.

”Entropylla on 27 vuoden kokemus järjestää helposti lähestyttäviä tapahtumia niin, että ne ovat rahallisesti +/-0, mutta saadaan mahtavia artisteja ja yleisöä mestoille. Se on win–win nimenomaan kulttuurin edistämisessä ja hauskanpidossa”, Vesa sanoo.

Felix on järjestänyt klubia nimeltä Skene elää ja voi hyvin. Alun perin nimi oli vitsi, mutta nyt Felix on ”aidosti sitä mieltä, että skene elää ja voi hyvin”. Helsingissä voidaan hänen mielestään puhua jopa nousukaudesta.

”Mutta onhan Jyväskylässäkin Luova Records, Tampereella Maria Mattila ja Oulussa Tukikohta.”

Helsingissä on tilaa keikoille ainakin Loosessa, Cactuksessa ja Lepakkomiehessä, vaikka kantakaupungin keikkapaikkatarjonta onkin viime kuukausina heikentynyt merkittävästi.

”En näe, että meitä heitettäisiin Loosesta ulos, vaikka sinne tulisi joillekin päiville isompiakin nimiä.”

Sekä Vesaa että Felixiä hieman huolestuttaa, miten vähän nykyisin järjestetään ikärajattomia keikkoja.

”Miten alkaa tehdä itse, jos ei ole koskaan nähnyt, miten itse tehdään? Tubesta ei saa vinkkejä soundcheckiin”, sanoo Vesa.

”Jos haluat tehdä musiikkia, teet musiikkia! Jos teet sitä sydämestä, luultavasti joku muukin tykkää siitä. Mutta jos livemusiikin kuolema halutaan estää, täytyy asioita päästä näkemään ja kokeilemaan jo ennen kuin on 18”, sanoo Felix.

Maaliskuun ensimmäinen torstai, Lepakkomies Helsinginkadulla. Alkamassa on ”Kärmesrock” eli neljän eri DIY-rockbändin keikkailta. Outsiders, Rokets, Puoli yhdeksän uutiset ja illan päätteeksi The MES. Niin pitkälle on maailman kehityksessä päästy, että keikalle pääsee Mobilepaylla maksamalla.

”Tässä se sielu taas myydään, helvetti”, Vesa sanoo ja allekirjoittaa baarin kanssa sopimuksen, jossa määritellään muun muassa ääniteknikon korvaus.

”Meidän pitää kirjoittaa tänne kaavakkeeseen että LUETTU JA YMMÄRRETTY, se erikseen lukee vieressä, että kirjoittakaa niin. Mille vitun kaljapunkkareille tämä on tehty? No mutta ainakin on pyrokraatia kondiksessa.”

Aapeli etsii takahuoneen seinästä todistetta, että he ovat olleet paikalla Henrik!:n kanssa. Löytyi.

”Se on ortodoksikrusifiksi ja INRI, meidän tägi.”

”Khyl”, Vesa vastaa ja kävelee pois.

Soundcheck. 

”Onko tämä liian kovalla vai liian hiljaisella?” Vesa kysyy ja näppäisee kieliä pari kertaa.

”Ei ainakaan tippaakaan liian hiljaisella”, teknikko vastaa.

Pari biisiä, monitoreiden tarkistus ja valmista. Takahuoneessa Aapeli kehuu laulaja Kalle Keinosen, 26, vetoa.

”Vittu miten hyvät lyriikat siinä ’Kun mua ei haluta’ -biisissä. Räppäät ne nopeammin kuin Henrik!”

”Missä?” Kalle vastaa.

Frank Zappa -analyysia. Onko paras levy Freak Out vai We’re Only in It for the Money?

”Hei oletko nähnyt Parasitea?” Aapeli kysyy minulta. Olen, vastaan ja saan kuulla vertailun Parasiten ja Fritz Langin Metropoliksen välillä.

”Se porraskohtaus sateessa on niin selvä viittaus Metropolikseen kuin voi olla”, Aapeli sanoo ja kertoo, että hänellä ja muutamalla kaverilla on tekeillä oma leffaprojekti.

”Se on satiiri hipeistä ja kuvataan VHS:llä.”

”Meillä on vahva usko, että se on Suomen ensimmäinen todellinen pajarikomedia, stoner comedy.

Vesa hakee pizzaa ennen illan puserrusta. Mikä pizza, kysyn mahdollista juttuun menevää yksityiskohtaa varten.

”Ei mitään käryä, tuli niin kiire että huusin vain randomilla jonkin numeron, olisiko ollut viisi.”

”Miten niin sekava veto, soitin vitun hyvin, haista vittu.”

Muutamaa minuuttia myöhemmin ääniteknikko tulee kysymään, aikooko joku soittaa dj:nä musiikkia keikkojen välissä.

”Ei mitään tietoa”, Vesa vastaa.

Kun Puoli yhdeksän uutiset aloittaa noin kello 23, pakkautuu Lepakkomiehen kellaritunneli ensimmäistä kertaa aivan lavan eteen.

Yhtyeen lavapresenssi on illan vaikuttavin, melkein parodia punkbändistä. Yksi niin cool kitaristi, jonka koko olemus huutaa zero fucks given. Toinen kitaristi, joka heiluu ja todella antautuu kitaralleen. Laulaja, joka elvistelee kaikki mahdolliset rockkukkoilukliseet ensimmäisen minuutin aikana. Basisti, joka sekoilee niin, että muut bändin jäsenet huutavat useamman kerran ”Aapeli soita sitä bassoa, saatana”. Samalla basisti on äänessä joka ainoan biisin välissä.

Mutta se toimii! Onko muulla edes merkitystä? Illan ensimmäinen mosh pit syntyy noin keikan puolivälissä. 

Olla kansallissosialisti, on yksi iso vitsi

Sitten ”Hyvä ihminen, meidän isoin hitti”, Aapeli sanoo.

”Eikä ole”, vastaa laulaja Kalle.

”Olipa sekava veto”, sanoo Kalle kappaleen jälkeen.

”Miten niin sekava veto, soitin vitun hyvin, haista vittu”, Aapeli vastaa.

”Tässä kävi klassisesti eli puhuin vain omasta puolestani”, sanoo Kalle.

”Sä olet Kalle näin lähellä lentää bändistä”, vastaa Aapeli ja jättää sormiensa väliin noin sentin.

Joka tuutista, valmiista muotista kaikki on ennalta suunniteltua 

Joka tuutista, valmiista muotista kaikki on valmiiksi pureskeltua

Kaikki on ennalta suunniteltua

Kaikki on valmiiksi pureskeltua

Vesa soittaa kitaransa rikki. Kielet katkeavat, meno jatkuu.

Viimeisenä soittava The MES saa Lepiksen kellarin käytännössä täyteen. Keikan jälkeen selviää, että paikalla oli 96 maksanutta asiakasta plus noin 20 listalla ollutta. Tästähän saatiin omat takaisin.

The MES on illan ainoa bändi, jolla on mukana myös syntetisaattori. Bändin itsensä mukaan se soittaa ”uuden aallon suomalaista rautalankaa”.

Kun bändi kertoo siirtyvänsä ”surffiterritorioon”, alkaa tapahtua toden teolla. Bysanttilaisskaala toimii aina, ja kun se tuo välittömästi mieleen Misirloun, alkaa pulp fiction.

Syntyy illan suurin mosh pit, jossa kaatuillaan minkä ehditään ja jossa vihdoin myös crowdsurffataan. Useamman kerran.

Lavalla kaikki kielisoittimet heiluvat synkronoidussa liikkeessä.

Seuraava kappale, mosh pit jatkuu. Crowdsurffaus jatkuu.

Vartti niin sanottua full hd -iloittelua.

”Vika biisi sit mennää nukkuu”, Antti huutaa lavalta.

”Ei me mennä nukkuu, mihin me mennään”, yleisöstä vastataan.

”Pajalle!” Antti huutaa takaisin.

Jatkoilla soi Pink Floyd.

Together we stand, divided we fall.

Ja vähän myöhemmin Edith Piaf.

Non, je ne regrette rien raikuu yhteislauluna.

Se on täytetty.