”Middle finger to capitalism!” ilakoi työkaverini, kun ilmoitin ottavani loparit konsulttifirmasta ja ryhtyväni opiskelemaan taiteen tutkimusta ja filosofiaa. Huojennuin. Minua oli pelottanut, että bisneshenkiset kollegat näkisivät minut luovuttajana. Että ylös tai ulos, niinhän se on, tyttö ei kestänyt painetta.
Kyse oli kuitenkin omasta valinnasta.
Olin päätynyt liike-elämään kolme vuotta aiemmin. Vaikka olin sitä ennen valmistunut viestinnän ja mediatutkimuksen kandiksi, minusta tuntui, että akatemian mahdollisuudet vastata maailmanlopun kriiseihin olivat pienet – onhan systeemi elitistinen ja etäällä todellisuudesta.
Konsulttina taas voisin ujuttautua maailmaa pyörittävien firmojen sisäpiiriin ja muuttaa niitä sisältäpäin, ajattelin.
Kulttuurin analysointiin liittyvä osaamiseni osui kuin nakutettu niin kutsuttuja viheliäisiä ongelmia ratkovan liikkeenjohdon konsultointifirman tarpeisiin. Osasin esimerkiksi sanoa, että ihmiset eivät osta sokerilimua, koska se ei sovi hyvinvoinnin ideaaleihin.
Osasin myös sanoa, että ei hätää, tuodaan markkinoille luonnollisesti makeutettu versio niille, jotka kuitenkin repsahtavat, ja täyskieltäytyjille jotain muuta sihisevää, joka vastaa tarpeeseen – kombuchaa?
Vastuullisuuteen liittyvän etnografian ja semioottisen analyysin tuloksena taas saattoi syntyä pakkausuudistus, jossa ruskea väri ja huokoisempi materiaali muistuttivat kierrätettyä paperia. Jos tuotteeseen lisättäisiin luomumustikkaa, kylkeen voisi iskeä kuluttajia houkuttavan sertifikaatin. Toisaalta halvemmaksi tulisi, jos mielikuva vastuullisuudesta luotaisiin sopivalla copy-tekstillä. Tuoretta mustikkaa suomalaisista metsistä – ei luomua, mutta läheltä!
Opin, että bisneksen näkökulmasta vastuullisuus on megatrendi, jolla voi myydä tuotteita. Taloussivuja välttelevänä humanistina en ollut tätä aiemmin sisäistänyt. Liiketoiminnan tarkoitus on tuottaa voittoa, ei palvella kuluttajaa tai ympäristöä. Samanlaista kujanjuoksua se on metodiin katsomatta, kun talous perustuu kasvulle.
Kartoitimme kyllä tarpeita ja kipupisteitä, sitä mitä asiat kuluttajille merkitsivät. Sitten keksimme uusia tapoja myydä tuotteita.
Eräänä perjantaina istuin toimistolla woltatun sushin äärellä, hörpin valkkaria ja nakuttelin powerpointtia. Jouduin jättämään bileet väliin, sillä taas yksi uudelleenbrändäys oli ajettava loppuun tiukalla aikataululla.
Ylitöissä istuessani tajusin, että tuotin parhaillaan sitä Marxin teorioimaa lisäarvoa, jolle kapitalistinen markkinalogiikka perustuu. Nykyään kylkiäisinä vain tulivat firman piikkiin tilattu ruoka ja uusi iPhone. Saakeli. Miten tässä näin kävi?
Olin ajatellut, että humanistina minun on otettava tilaa, tai muuten joku euron kuvat silmissä operoiva bisnestyyppi vie paikkani. Tuona perjantai-iltana havahduin siihen, että vaikka firman tarkoitus oli tuoda pehmeitä ihmistieteiden ajattelutapoja bisnesmaailmaan, päivittäisessä työssä ihmistieteistä jäivät jäljelle vain sieluttomat raamit. Seurasi millenniaaleille tuttu, epämääräinen mutta jatkuva ahdistus ja uupuminen.
Kesti monta vuotta ymmärtää, että taustalla oli työssäni kokemani arvoristiriita. Epäilin itseäni, sillä periaatteellisuuteni näytti markkinalogiikan silmissä lähinnä naiivilta.
Tein kuitenkin valintani. Olen mieluummin töissä baarissa kuin muutan osaamiseni kulutusta kasvattaviksi tuotteiksi ja viesteiksi. En tiedä, pelastuuko maailma – mutta ainakaan se ei filosofian opiskelun ja hyvien baarikeskustelujen myötä huonommaksi muutu.
