”Koskaan en ole päätynyt mihinkään mitä olisin pitänyt erityisen tyydyttävänä. Mutta en kuitenkaan usko että olisin täysin tuhlannut aikaani yrittäessäni ylittää tätä häilyvää rajaa: minusta tuntuu että tämän yrityksen kautta voin aavistaa jotain epämääräistä, jotain joka saattaisi olla asuttavan määritelmä…” – Georges Perec, Tiloja / Avaruuksia (suom. Ville Keynäs)
Keväällä 2019 istuin pitkät ajat kotona kirjoittamassa gradua. Elettiin toukokuuta, terasseilla ihmiset seurasivat jääkiekon MM-kisoja, kun poistuin asunnostani tapaamaan tuttuja. Paikalla oli samassa naapurustossa asunut ihminen, joka tuli luokseni ja sanoi: ”Niin, se sun kotitalo puretaan.” Vastasin, että on hyvä välillä poistua kotoa, jotta kuulee tällaisetkin uutiset.
Ehdin asua Tampereen Peltolammilla sijaitsevassa Vaahterakuja 3 B 135:ssä viiden vuoden ajan. Samasta kaupunginosasta on kotoisin perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla–aho. Juoksin hänen vanhan ala-asteensa ohi usein bussiin. Peltolammi on huonomaineinen lähiö – Peltsun Saluunassa oli ammuskeltu – mutta kuten niin usein huonomaineisissa lähiöissä, ”Peltsulla” oli tavattoman rauhallista asua.
En olisi aikoinaan halunnut muuttaa ”Peltsulle”, mutta perheeni painostuksesta otin sieltä tarjotun opiskelija-asunnon. Olihan serkkukin asunut pari vuotta samassa naapurustossa, ja hyvin oli mennyt!
Väliaikaiseksi tarkoitetusta asunnosta tuli oikea koti minulle ja kissalleni Manulle. Siksi halusin asua siellä viimeiseen mahdolliseen päivään, vappuaattoon, asti.
Pari viimeistä viikkoa vietin lähes tyhjässä asunnossa, nukuin patjalla ja nautin kaikuvista huoneista. Muissa ikkunoissa verhot vähenivät tasaista tahtia huhtikuun edetessä. Talo autioitui.
Kotitaloni on purettu, enkä ole siitä pahoillani. Tilalla on korkeampi talo. Lisää kaupunkia Peltolammille!
Talon purkaminen vaikutti taivaalliselta merkiltä, että on aika hylätä mukavuudenhalu ja saamattomuus ja muuttaa Helsinkiin, jossa jo aiemmin olin viettänyt suuren osan ajastani. Pääkaupungissa olivat tulevaisuudenhaaveeni, Kansalliskirjasto ja ystävät.
Sitä ennen viettäisin kesän vanhempieni luona Lempäälässä. Olin ollut edellisen kesän helteitä paossa kissan kanssa vanhempieni luona, eikä uuteen yksiöön sulloutuminen kesää vasten houkutellut. Miksei yhteiselo sujuisi nytkin?
Ahdistus iski nopeasti. Aiemmin minulla oli ollut koti, johon paeta, jos täysihoito alkoi ahdistaa. Nyt alistuin itse valitsemaani käytännölliseen kohtaloon.
Asuntohakemusten täyttämistä pystyi siirtämään helpommin kuin kirjoitustöiden deadlineja. Muutto ei mahtunut kalenteriin.
Kun kerroin tuttavilleni asuvani väliaikaisesti vanhempien luona, reaktiot olivat kahdenlaisia. Sain osakseni joko säälivää hämmentyneisyyttä tai kannustavaa käytännöllisyyttä: Minunkin yksi kaveri muutti vanhempiensa luo, kun Helsingissä on niin kallista asua! Siis Etelä-Euroopassahan se on ihan tavallista, että jengi asuu kolmikymppisiksi vanhempiensa luona!
Ja kun valitin jollekulle jälkimmäisestä tavasta reagoida, sain ystävällisiä muistutuksia, miten kätevää on, kun ei tarvitse maksaa ruuas-ta ja vuokrasta.
Kätevää, ehkä. Ahdistavaa, varmasti. Vähentääkseni asian kiusallisuutta kerroin asuinratkaisustani lähes aina, kun joku kysyi kuulumisia. Kerroin perustelutkin kysymättä. Tulkitsin muiden hyväntahtoiset kysymykset asunnon hakemisen tilanteesta kritiikkinä erikoiselle elämänvalinnalleni.
Koko kahdeksan kuukauden aikana vanhempani eivät patistelleet minua muuttamaan pois, valittaneet ahtaudesta kuin vähän vitsaillen, velvoittaneet osallistumaan kotitöihin tai käymään kaupassa. Silti minä vastasin kiukuttelemalla. En edes pahimmassa murrosiässä murahdellut ja tiuskinut samalla tavalla. Joskus vanhempani istuivat hiljaa keittiössä, jotta minä saisin työrauhan – mikä sekin tuntui liioitellulta. Eläkää normaalisti, tämä on teidän kotinne!
Pohjimmiltaan kiukutteluni syy oli itse vanhempien luona asuminen. Minulla ei tuntunut olevan lupaa puhua ahdistuksesta, kun asuin ja söin ilmaiseksi ja kaiken päälle yritin saada vanhempani elämään ehdoillani omassa kodissaan. En osannut osoittaa kiitollisuutta, koska siltä minusta ei tuntunut. Eivätkä vanhempani sitä edes odottaneet.
Vanhempien luo muuttoa edelsi yksi merkittävä käänne. Olin huhtikuussa itsellenikin yllätykseksi ihastunut tyttöön ja hän minuun, minkä kerran samoista bileistä lähtiessä toisillemme tunnustimme. Hän suhtautui tapailuun varauksella mutta suostui treffeille. Kaikesta oli helppoa puhua, ymmärsimme toistemme huumoria ja vaikeita puolia. Kesän mittaan tapailu tihentyi.
Mutta: seurustelu ei oikein olisi sopinut elämäntilanteeseeni. Jouduin kertomaan vanhemmilleni suhteesta jo vajaan kahden kuukauden tapailun jälkeen. En voinut olla kertomattakaan, sillä perhedynamiikkamme oli muovautunut sellaiseksi, että minä, aikuinen ihminen, edelleen selostin menemiseni ja tulemiseni. Miten siinä olet yön poissa? En tiennyt, olinko iältäni kaksikymmentäseitsemän vai seitsemäntoista.
Seurustelun myötä olin kotona entistä vähemmän. Ahdisti ajatella, että vanhempani olivat tavaroideni täyttämässä kodissa: Molemmat nojatuolini jököttivät olohuoneessa vieri vieressä, olohuoneen pöytä ja lattiat olivat täynnä banaanilaatikoita. Ennalleen jäivät vain kulkuväylät ja keinutuoli omalla paikallaan. Senkin takana oli kasseja täynnä kirjoja. Olisin halunnut vuokrata varaston, mutta vanhempani pitivät sitä turhana rahanmenona ja saivat muuttolaatikkoni mahtumaan pieneen omakotitaloon kuin mitkäkin tetrispalikat.
Helsinkiin muuttaminen oli näyttäytynyt ratkaisuna moneen kasautuneeseen ongelmaan: yksinäisyyteen, Tampereen ahdistavuuteen ja pelkoon paikoilleni jämähtämisestä. Kun vietin aikaa tyttöystäväni luona keskustassa, Tampere alkoi jälleen näyttäytyä miellyttävänä. Tuttuihin paikkoihin kiinnittyi uusia merkityksiä. Jos aiemmin kaupunkiin jääminen oli tuntunut muiden painostukselta, nyt se olisi oma päätökseni.
Eräänä marraskuun keskiviikkona selailin vapaita asuntoja Tampereella. Järvensivussa oli kohde vapaana. Hakijoita oli useita. Olin näyttöä edeltävänä aamuna käynyt poistattamassa viisaudenhampaan. En olisi uskonut puhuvani asuntoa itselleni poski turvoksissa, mutta niin kuitenkin kävi.
Muutto koitti tämän vuoden alussa. Joulun minä, vanhempani ja sisko poikaystävänsä kanssa vietimme vanhempieni keittiössä: jouluateria vielä menetteli, lahjojen avaaminen keittiönpöydän ääressä oli jo surkean koomista. Paras joululahja sekä minulle että vanhemmilleni oli lähestyvä poismuuttoni.
Jouluyö jäi viimeiseksi yöksi, jonka nukuin lapsuudenkotini olohuoneen sohvalla. Vietin seuraavat pari päivää tyttöystäväni kotipaikkakunnalla ja loppuloman hänen luonaan. Tulin bussilla omaan muuttooni. Muuttopäivän lopuksi näin tavaroista tyhjennetyn vanhempieni olohuoneen. Se ei näyttänyt tilavalta tai avaralta, vaan normaalilta. Olin vienyt heiltä kodin asettumalla itse taloksi.
Vanhempien luo muuttaminen osui kohtaan, jossa hahmotin elämäni vyöryvänä sarjana tapahtumia, joihin minulla ei ollut kunnon otetta. Kaikki tuntui perustelemattomalta: Miksi olin asunut niin pitkään Peltolammilla? Miksi en ollut muuttanut Helsinkiin tai miksi muuttaisin sinne nyt? Muuttamisen aiheuttama epävarmuus sai minut suhtautumaan välinpitämättömästi myös tulevaan. Voisin yhtä hyvin muuttaa vanhempieni luo – tuskinpa elämäni siitä paljon pahemmaksi muuttuisi.
Toiseen ihmiseen tutustuminen sai minut näkemään, millaisen välinpitämättömyyden vallassa olin päätökseni tehnyt. Ratkaisu oli kaukana käytännöllisestä ja järkevästä. Kun hän kertoi vanhemmilleen minusta ja tilanteestani sen enempää kaunistelematta – olin häntä vanhempi, asuin vanhempieni luona, enkä ollut vielä valmistunut – näin ratkaisuni vielä raadollisemmassa valossa.
En tiedä, mitä opin asumalla kahdeksan kuukautta vanhempieni nurkissa. Ehkä sen, etten halua tehdä niin toiste. Ahdistus on huono opettaja, sillä ahdistuksesta voi vain päästä yli. Tärkeintä oli päästä pois. Voin nyt varmuudella sanoa sen olleen väliaikaista.
Vanhempien luo muuttaminen oli hätäinen yritys löytää jokin tukeva maaperä. En kuitenkaan ollut liikkeellä puhtain sydämin ja rehellisin motiivein. Minä hyödyin toisten hyväntahtoisuudesta, mutta en ottanut vastuuta itsestäni. Ehkä kahdeksassa kuukaudessa huomasin, miten hukassa olin.
Muuttaminen uudelleen omilleen tuskin suojaa tyytymättömyydeltä ja ahdistukselta. Aion kuitenkin nauttia hallinnan tunteesta niin kauan kuin sitä kestää.
