Lapsuuteni loppui videoon, jonka keskikokoiset pojat näyttivät yläasteen atk-tunnilla. Mädäntyneellä internet-sivustolla esiintyi hevonen ja omituisista harrastuksista nauttiva aikuinen mies. En kerro enempää. Tajusin siis jo ennen teini-ikää, että maailman sairaudet on kerätty internetiksi kutsuttuun paikkaan. Hämmentävää tai ei, rukoilin koko ihmiskunnan kanssa yhtä aikaa, että jonain päivänä yhteydet olisivat nopeita.
Lopulta sekin päivä koitti. Kehitin pikkuhiljaa tämän omituisen tavan elää, annoin kroonistua ja lopulta puhjeta täyteen kukkaan. Nyt olen kaiken ja kaikkien saatavilla koko ajan. Hyvästelen illalla laitteen, jota tervehdin aamulla ensimmäisenä. Samalla laitteella lähetän sähköpostia, katson pornoa, otan valokuvia koko maailmasta, tilaan ruokaa, twittuilen ja maksan laskuni. Lähmin puhelintani ties kuinka monta kertaa päivässä turhaan. En vihaa internetiä, sosiaalista mediaa tai teknologiaa ylipäätään, vaan itseäni niiden käyttäjänä.
Nykyihminen penetroidaan sosiaalisen median jäseneksi ennen kuin hänellä on nimeä. Ei riitä, että hän on vastoin tahtoaan joutunut ihmisen kuolevaiseen kuoreen, kenties kastetaan kirkkoon ja hänen hentoon kupoliinsa survotaan ”I love dad/mum” -pipo ja varpaasta julkaistaan kuva epämääräiselle joukolle. Ikään kuin maailmaan syntyminen olisi rikos, jonka tuomio muutetaan lainvoimaiseksi digitaalisesti.
Moraalittoman ja hurmoksellisen 20-luvun haluan viettää eri tavalla. Haluan nähdä hevosia laitumilla. En kuitenkaan aio ryömiä maakellariin sokeripurnukoiden ja joditablettien kanssa, vielä. Sen sijaan ryhdyn tekemään työtä, jotta pääsisin eroon turmelevasta elämäntyylistäni. Se pitää sisällään myös sitä, että kierin maakuopassa lanttujen kanssa ja juoksen ilman rihman kiertämää omilla mailla. Koska vain se on aitoa ja merkityksellistä elämää.
Halveksin tästä henkäyksestä lähtien kuolemaa, pukeutumista ja internetissä roikkumista! En enää aio tuhlata määrittelemätöntä aikaani siihen, että väännän tuiki tuntemattomien kanssa intersektionaalisesta feminismistä ja siitä, onko ilmastonmuutos oikea asia. Kirjoitan kabareen, viljelen vihanneksia ja koetan olla julkisesti häpäisemättä ketään paitsi itseäni.
Ei ole sellaista viikkoa, ettenkö harkitsisi digitaalista itsemurhaa. On päiviä, jolloin haluaisin vaihtaa nimeni, upottaa puhelimeni viattomaan suohon ja muuttaa tönöön.
Läppärin heittäminen ikkunasta, Instagram-tilin poistaminen tai Facebook-seinän tyhjentäminen eivät kuitenkaan saa hengiltä kaikkia niitä datahippusia, joita olen levittänyt binääritodellisuuteen. Pitäisi luddiittina moukaroida joka ikinen datakeskus, joita riittää loputtomiin. Ruumiini palaa kyllä upeasti krematoriossa, mutta jos internet on edelleen olemassa viidenkymmenen vuoden päästä, joku löytää kyllä halutessaan digitaalisen luolamaalaukseni: kuvakaappauksia vanhoista Tinder-profiileistani, humalaisia avautumisia ja ties mitä sössötystä. Jos maailmasta löytyisi nappi, jolla saisin tyhjennettyä kaiken, painaisin sitä välittömästi.
Olen matkalla aikuisuuteen antanut pikkuhiljaa tiedonmurusia elämästäni yrityksille, joiden liiketoiminnallinen moraali on tämän yhteisen matkan aikana muuttunut täydellisesti. Nyt en enää tiedä, miten elää ja olla vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Vieläkö on villihevosia? Joskus herään keskellä yötä, litimärkänä, kauhuissani ja ensimmäiseksi tarkistan puhelimestani, että internet on edelleen olemassa.
