Kesän vaihtuessa syksyyn kävi niin, että jouduin luopumaan kännykästäni. Pääsin opiskelemaan ja siirryin opintovapaalle työpaikaltani; samalla menetin oikeuteni työpuhelimeen, joka oli myös vapaa-aikapuhelimeni.
Luopumisen hetkellä kävin mielessäni läpi listaa kaikesta siitä, mitä kännykkää palauttaessa tuli ottaa huomioon: kuvien poisto, viestien poisto, tileistä uloskirjautuminen, kaiken tiedon varmuuskopiointi jonnekin pilvipalvelujen syövereihin. Siinäkö kaikki?
Lähetettyäni viimeiset viestit eetteriin painoin virtanappia ja vedin sormellani puolikkaan ristinmerkin ruudun yli.
Merkittävä pala arkeani jäi pöydälle, päällään post-it:
Tässä lepää Leo Pahdan puhelin.
Monipolvinen suku kännyköitä oli asunut housujeni oikeanpuoleisissa taskuissa Matti Vanhasen ensimmäisen hallituksen alkumetreistä asti. Nyt olin tuntevinani, miten painopisteeni hieman notkahti taskun tyhjyyden johdosta.
Kulttuurifilosofi Marshall McLuhan tokaisi aikanaan, että käyttämämme laitteet hehkulampuista kännyköihin määrittävät toimintaamme ja että meidän tulisi keskittyä informaatiovirran sijaan tutkimaan ennemminkin niiden vaikutusta meihin.
Olen samaa mieltä. Olin pitkään kokenut kännykkäni tehneen minut älyllisesti laiskemmaksi – liian usein löysin itseni pakenemasta omasta ympäristöstäni ja liikuttelemasta sormenpäätäni ylös alas pitkin ikuista digivirtaa.
Kävelinkin ulos työpaikaltani kuin vain mies kahleista vapautuneena kävelee. Nukuin tuon yön makeasti ja heräsin aamulla levänneenä, sans alarme.
Olin pitkään kokenut kännykkäni tehneen minut älyllisesti laiskemmaksi.
Niin, kukaan ei nyt totisesti saisi minua kiinni, ellen itse haluaisi.
Ensimmäisten päivien riemu herätti ajatuksen: Entä jos olisinkin hieman pidempään tavoittamattomissa?
Tämä johti siihen, että alun perin viikon pituiseksi suunnittelemani kausi kännykättömyyttä kestikin yhteensä kuukauden päivät. Ja miten raikasta se olikaan!
Kun pystyy sopimaan tuttaviensa kanssa tapaamisia niin, että kummankin on luotettava – ja kas, molemmat ovat taas kykeneväisiä saapumaan yhdessä määritettyyn paikkaan, ennalta sovittuun aikaan.
Kun on kirjoitettava itselleen paperille ohjeet löytääkseen Itä-Helsingissä järjestettävälle keikalle: kuinka sitä onkaan vapaa kulkemaan ympäristössään, lisäämään jatkuvasti yksityiskohtia omaan päänsisäiseen street view’hynsä.
Kun ei ole tavoitettavissa, ja keksii uusia tapoja lähettää ja vastaanottaa merkkisignaaleja. Ystävät ovat tulossa vierailulle, eikä summeria ole: Pikkukivien ropina ikkunalasia vasten on äänistä kauneimpia ja kolle-giaalisimpia.
Tavoittamattomuus tarkoittaa ajan virtaan astumista. Päivän kulkua alati muuttuvina aistihavaintoina, taivaalla liikkuvina pilvinä, jotka hohtavat hopean sävyissä tuulenpuuskien pöyhiessä niitä.
Ystävät ovat tulossa vierailulle, eikä summeria ole: Pikkukivien ropina ikkunalasia vasten on äänistä kauneimpia ja kolle-giaalisimpia.
Hiljalleen huomaa yhden jos toisenkin ihmisen, jotka tarkkailevat omien maailmojensa sijaan juuri meidän jakamaamme tilaa.
Sitä alkaa huomata pieniä tarinan kulkuja ympärillään. Kahvilan lasiovesta astuu sisään pariskunta, ilmiselvästi tuore sellainen, tai sitten onnekas. He jutustelevat keskenään, tilaavat juomansa ja istuvat lähelleni pöytään.
Nainen ristii jalkansa ja nojaa pöytään – mies myös. Hitaasti äänenpainot laskevat ja katseet likistyvät toisiaan vasten.
Mies naputtaa jalkaansa aika ajoin maahan, painottaakseen omassa päässään muodostuvia sanoja jo edeltä.
Ja siinä minä olen, samassa paikassa heidän kanssaan, osana heidän onneaan. Mitä auvoa onkaan olla läsnä!
Myöhemmin istun iltaa ystävieni seurassa. Kesken virtaavan keskustelun vastaukset juuttuvat vähitellen matalikkoon.
Yksi, toinen ja kaikki toistensa perässä ovat painaneet katseensa puhelimiinsa, naputtavat totutusti sovelluksensa auki ja rullaavat sormillaan hohtavaa näkymää. Kiillottomat silmät toistavat mikroliikkeitä tulkitessaan lasiruudulla viliseviä symboleja.
Sinä hetkenä, puolivälissä kännykätöntä kuukauttani alan pohtia, kuinka mutkattomasti nykyisin paetaankaan hetkeksi hetkestä. Kuinka emme ystävieni kanssa voi olla henkisesti läsnä tuntia pidempään, välillä edes varttia. Ja kuinka olenkaan nyt ulkopuolella.
Kännykättömyys on vanha maailma, jonka muut ovat hylänneet kasvettuaan kiinni uuteen.
Epäilys herää. Onko kännykästä kieltäytyminen todella minkään väärtiä? Tarjosiko kännykkä sosiaaliseen elämääni sittenkin jotain muutakin kuin pelkkää hybrikseni kehittämää pelkoa älyllisestä laiskuudesta?
Tunnen jääneeni jostain paitsi, poistuneeni kesken leikin, olevani ulalla yhteisestä vitsistä.
Faktaa on se, että vuonna 2017 oli 99 prosenttia suomalaisista käyttänyt viimeisen kolmen kuukauden aikana matkapuhelinta, ja kolmella neljästä sellainen myös oli. Tämän meille osaa kertoa Tilastokeskus.
Huomioon otettavaa tässä on, että matkapuhelimeksi kunnianarvoinen virasto laski kosketusnäytölliset, 3G- tai 4G-yhteydellä varustetut älypuhelimet.
Kännykättömät – tai edes palikkapuhelimiset – eivät ole tilastoinnin väärtejä.
Tunnen jääneeni jostain paitsi, poistuneeni kesken leikin, olevani ulalla yhteisestä vitsistä.
Rutiineissa on oma kauneutensa. Ne keventävät taakkaamme. Kun löydämme jotain toimivaa, on mukavaa luopua jatkuvasta toimintatapojen metsästämisestä ja omistaa rajalliset resurssimme jollekin muulle. Tämä pätee kännykän käyttöön kuten kaikkeen muuhunkin.
Mutta eivätkö rutiinit myös köyhdytä meitä? Kun toistamme samoja liikkeitä ja tyydymme totuttuun, turrumme meitä ympäröivään potentiaalien rikkauteen.
Näin kävi lopulta myös kännykättömyyden kanssa.
Muutoksen hetkellä sitä tosiaan kuvittelee huomaavansa asioita ihan eri tavalla. Mutta pitkään jatkunut vireystila tasoittuu luonnostaan. Totun, ja asetun uusien tapojen luomiin uomiin.
Kädetkään eivät enää taputa taskuja tavanomaisesti: Lompakko, avaimet, kännykkä.
Samalla kokeilun hyvät puolet alkavat liueta mielestä. Kännykästä kokonaan luopuminen tuntuukin kaipuulta menneeseen. Maailmaan, jonka muut ovat jo hylänneet niin kuin ensimmäinen soluasunto hylätään.
Minua pyydetään soittamaan puhelu. Ei ole kännykkää.
Minua pyydetään googlaamaan jotain kielen päällä ollutta faktaa. En voi.
Lisäisitkö minut Facebookissa? Ei ole kännykkää.
Nämä hetket toistuvat maailmassa, jossa kännykkä taskussa on oletettu fakta.
Viimein, ehdotettuani jälleen kerran jotain uutta tapaa hoitaa joku askare, joka sujuisi kännykän avulla sekunnissa, koen sosiaalisen elopainoni kasvaneen liiaksi.
Uuden vapauden mukanaan tuomat ongelmat kasautuvat: Pankkitilini on kännykän ruudun korkuisen suojamuurin takana tavoittamattomissa.
Liiketoiminnallisista ja lainsäädännöllisistä syistä pankki on kokenut tarpeelliseksi poistaa analogiset kirjautumistunnukset kokonaan käytöstä. Rahani ovat turvassa, sillä pankkiiri kauaskatseisuudessaan on estänyt niiden haaskaamisen myös minulta.
Voiko teknologian edistykseltä suojautua? Atlantin takaa löytyy ainakin yksi esimerkki yhteisöstä, joka on löytänyt omat käytäntönsä tähän: amissit. Yhdysvaltalaisen esseistin ja ympäristöaktivistin Wendell Berryn sanoin amissit ovat kiinnostuneempia tavoittamaan oikeat mittasuhteet elämälle kuin etsimään jatkuvasti uusia teknologisia innovaatioita.
Nämä oikeat mittasuhteet rakentuvat ensisijaisesti kiinnostuksesta oman lähiympäristön hyvinvointia kohtaan. Naapureita arvostetaan ja autetaan, maanviljelijöinä hyväksytään luonnon realiteetit. Kaikki toiminta perustuu sääntöoppaaseen, Ordnungiin, jonka kivijalkana on yhteisön pitäminen terveenä ja sellaisten asioiden välttäminen, jotka voivat sitä heikentää.
Berry menee jopa niin pitkälle, että pitää amisseja ainoana onnistuneena yhteisönä Yhdysvalloissa. Kieltäytymisensä ja ehdottomuutensa ansiosta he ovat myös aina olleet helppoja pilkanteon kohteita.
Amissien kaiken kattavaan yhteisöllisyyteen verrattuna kännyköiden mahdollistama yhteydenpito on hataraa. Jatkuva mahdollisuus yhteydenottoon niin ystäviemme kuin yritystenkin toimesta kiinnittää meidät näkymättömällä kahleella kulutusyhteiskuntaan. Katoaminen on koko ajan vaikeampaa, vaikka se on luonnollinen osa elämänkiertoa.
Mutta mitä muutakaan ovat päivämme kuin esille nousemista ja katoamista, syntymistä ja kuolemaa ja istuttamista ja maasta repimistä? Tämän teknologia peittää – jopa niin taidokkaasti, että häkellymme, jos törmäämme vaivihkaa viestitulvan alta esille pistävään katoavaisuuteen: huonokuntoiseen vanhukseen, kuolleeseen lintuun tai yhtäkkiseen talviaikaan. Kadotammeko puhelimen ruutuun upotessamme jotain perustavaa siitä, mitä on elää?
Luonnon rytmissä liikkuvan maailman ehdoilla eläminen on joka tapauksessa historiaa, samoin kuin auton renkaiden kirskuntakaan ei tule katoamaan niin pitkään kuin on katuja.
Mitä muutakaan ovat päivämme kuin esille nousemista ja katoamista, syntymistä ja kuolemaa ja istuttamista ja maasta repimistä? Tämän teknologia peittää.
Ei minustakaan ole lopulta amissiksi. Kaikesta huolimatta päädyn vain neljän lyhyen viikon jälkeen kaivamaan isoisäni perintöarkun pohjalta esiin vanhan puhelimen, jonka olin sinne aikoja sitten haudannut. Muutama vuosi teknologian edistysmarssia ja kaupunkitilan täyttäviä kännykkämainoksia on johtanut siihen, että luuri tuntuu nyt käsissäni auttamattoman vanhalta.
Sujautan latauspiuhan sisään. Olen taas online.
Ensimmäisten kännykättömien päivien keveät askeleet jakoivat jotain samaa tupakkalakon kanssa. Ne olivat kontrasti totuttuun, mahdollisuus tehdä uusia havaintoja uudessa mielentilassa.
Tutun tavan murtaminen herätti tunteen vapaasta tahdosta. Se sai katseeni kirkastumaan ja aivoni virittymään kireälle kuin viulunkieli auttaakseen minua kaikin voimin pysymään valitsemallani tiellä – ja samalla toivoen kipeästi paluuta vanhaan.
Lopulta havahduin siihen, että jonkinlaisen uuden kirkkauden tavoittamisen sijaan olinkin nyt vain vailla osallisuutta moderniin elämään. Silti jokin hyvin hienovarainen tyytyväisyyden vivahde tuntui haihtuvan puhelimen palattua.
Sopeutuminen kännykkään kävi nopeasti. Katson ratikkareitit kävellessäni pysäkille, soitan ystävälleni kertoakseni myöhästyväni muutaman minuutin. En ajattele siitä sen ihmeempiä vaan totun, kuten on tapana tottua.
Samalla jään auttamatta pohtimaan, millaista elämä on ollut ennen kuin kutsuimme kännykät taskuihimme asumaan.
Oliko se vapautta?
