Kolme miljoonaa euroa.
Suunnilleen sen verran vihreät saa puoluetukea vuositasolla. Kevään vaalivoitto ja viisi uutta kansanedustajanpaikkaa kasvattivat pottia tuntuvasti.
Sen kunniaksi sivistyksen kunnianpalautusta penäävä puolue ilmoitti keskiviikkona lopettavansa journalistisesti itsenäisen puoluelehtensä Vihreän langan rahoittamisen.
Poliittisen talouden tutkija Antti Ronkainen tiivisti Suomen kuvalehden blogissaan osuvasti:
”Vihreästä langasta säästyvä 450 tonnia voidaan käyttää paljon tehokkaammin kulttuurisotiin ja viestintätoimistojen luomiin älämölökampanjoihin eduskuntaryhmien ympärillä.”
Vaikka laatulehtenä tunnetun Vihreän langan lakkautuspäätös on valitettava, se on lopulta vain yksi monien joukossa. Sellaisenaan se tuskin heilauttaa suomalaista mediamaisemaa merkittävästi.
Mutta kun nämä päätökset kasautuvat, alkaa tapahtua kummia.
Eihän journalismilla aikoihin ole helppoa ollut, mutta kulunut vuosi on ollut suomalaismedian kannalta poikkeuksellisen tyly.
Musiikkilehti Rumban printtiversio haudattiin toukokuussa kannattamattomana. Pop- ja rocklehdistöstä jäljellä on enää Soundi – muut on kuopattu jo aiemmin.
Syyskuussa uutisoitiin Bassoradion ”uudistuksesta”, joka käytännössä tarkoittaa sitä, että kanavan yli 50 erikoisohjelmasta lopetetaan noin 40. Toimitusjohtaja Riikka Reunasen mukaan kanavasta halutaan tehdä helpommin ymmärrettävä – siis samalla tapaa helposti pureksittava, hajuton ja mauton kuin 99 prosenttia kaupallisista radioista jo on.
Aalto-yliopiston ylioppilaskunta päätti huhtikuussa laittaa ylioppilaslehti Ainon tauolle vuoden loppuun asti. Journalismin tilalle on ehdotettu viestintää, tilannetta kartoittamaan pestattu viestintätoimisto.
Itä-Suomen ylioppilaslehti Uljas lakkautettiin viime vuonna. Tampereella ylioppilaslehti Aviisi joutui joulukuussa hyllylle, joskin tämänhetkisten tietojen mukaan tilalle kaavaillaan uutta journalistista ylioppilasmediaa.
Fokus Media ilmoitti lokakuussa harkitsevansa Cosmopolitanin ja Ellen lakkauttamista. Vaikka näiden lehtien journalistisesta tasosta voi olla montaa mieltä, etenkin Cosmopolitanista on kasvanut vuosien varrella instituutio. Ajatus sen kuoppaamisesta osoittaa, millaisissa vaikeuksissa alalla ollaan.
Jokainen lakkautuspäätös on signaali maailmasta, jossa voittajia ovat ahneus ja ignoranssi, häviäjiä moniäänisyys ja sivistys. Sitä kohti ravaamme kiihtyvällä vauhdilla.
Totuudenjälkeisessä ajassa moniäänistä mediaa tarvitaan yhä kipeämmin. Se on kansalaisen etu, kuten Vihreän langan päätoimittaja Riikka Suominen keskiviikkona kirjoitti.
Lisäksi median moninaisuuteen liittyy valtavasti kulttuurista ja historiallista pääomaa, jota ei voi euroissa mitata.
Pienmediat ovat esimerkiksi toimineet kasvualustoina journalisteille, joiden tekemiset päätyvät myöhemmin koko kansan huulille. Rumbasta ovat ponnistaneet muun muassa Arto Nyberg ja Perttu Häkkinen, Vihreästä langasta Pekka Haavisto ja Elina Grundström.
Sitä saattaisi vaikka kuvitella, että tämän tason yhteiskunnallisten vaikuttajien kouliminen olisi jo itsessään yksi hyvä syy rahoittaa pienmedioita. Valitettavasti tätä yhtälöä ei kuitenkaan voi excelöidä, ja niinpä tyydymme leikkaamaan sieltä, mistä helposti lähtee.
Samalla ala näivettyy sisältä käsin: lahjakkuudet hakeutuvat muualle, paikkoihin joissa ei tarvitse ajautua burnoutiin pohtiessaan, kuinka pitkään oma työsuhde saa tällä kertaa jatkua.
Eiköhän mekin vielä viestintätoimistoon päädytä on monen nuoren toimittajan vakiovitsi. Se lausutaan näennäisen ironisesti, mutta alla kytee pelko. Mitä jos journalismilla ei ihan oikeasti kohta enää elä?
Sitä paitsi hypoteettinen tulevaisuus viestinnän spinnaajana näyttää ruusuiselta: leveämpi leipä, näpsäkät luontaisedut (freesi aamiaisbuffa omalla toimistolla!), enemmän kutsuja kokkareille, vähemmän tappouhkauksia. Ei ihme, että moni lahjakas toimittaja päätyy hyppäämään aidan toiselle puolelle.
Mutta jos niin käy liian monta kertaa, kaikki kärsivät.
”Vihreä lanka ei ole enää ollut lukijoille tarpeellinen ja kustannusten arvoinen”, kirjoitti Helsingin Sanomien toimituspäällikkö Esa Mäkinen keskiviikkona. Kaikkien lehtien olemassaolon edellytys on se, että ne ovat lukijoilleen aidosti tarpeellisia, Mäkinen argumentoi.
Se on tietenkin totta. Holtittoman avokätisesti mediaan tuhlailevat mesenaatit kuitenkin huolettavat minua huomattavasti vähemmän kuin tahot, jotka nopeiden säästöjen toivossa leikkaavat journalismista aina tilaisuuden tullen.
”Foliohatun ei tarvitse olla kovin syvällä päässä tajutakseen, että mitä kevyemmäksi organisaatio tai instituutio on heikennetty, sitä helpompi se on pyyhkiä pois niin kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan”, kirjoitti toimittaja Tuija Siltamäki viimeisen Aviisin pääkirjoituksessa joulukuussa 2018.
Niinpä. Printti-Rumba alkoi viimeisinä vuosinaan kadota kioskien hyllyiltä vaivihkaa; yleinen konsensus lehden tekijöiden keskuudessa oli, ettei lehteä kustantanut Pop Media ollut kovin kiinnostunut tuotteensa tulevaisuudesta. Lehti oli helppo kuopata, kun sen oli annettu ensin puolihuolimattomasti kadota lähes näkymättömiin.
Jään mielenkiinnolla odottamaan, millaisia kehityskulkuja näemme tulevaisuudessa. Miten näppärää olisikaan, jos esimerkiksi Bassoradion saisi myytyä hyvään hintaan vaikkapa Sanomalle! Siinä voisivat mediamogulit heittää underground-menneisyydellä ja suomalaisen kulttuurikentän rikastamisella vesilintua, laittaa soittolistan soimaan ja vihellellä matkalla pankkiin.
Ylioppilaslehdeltäkin on toisinaan kaivattu vähemmän pitkiä juttuja ja enemmän ”meemejä ja lifehackeja” (lainaus Jodelista). Tällainen sisältö saattaisi osaa yleisöstä miellyttää, mutta journalismia se ei olisi.
Mitä useampi journalistinen julkaisu vaimenee – joko muuttumalla meemitehtaaksi tai hiljenemällä lopullisesti – sitä enemmän annamme tilaa viherpestylle influenssaukselle, populismille ja fake newsille.
Siksi kannattaisi miettiä, kumpaa haluamme mieluummin kirkastaa: asiakkaan ydinviestiä vai lukijan ymmärrystä maailmasta.
