Pukumies nousee sähköpotkulaudan päälle. Varovainen vilkaisu menopelin hallintayksikköön. Pian pukumies kiitää katua. Mukulakivet saavat kulkemisen näyttämään tuskaiselta. Miehen kasvoilta ei säteile vapaus, vaan hätä. Katse on tyhjä.
Aluksi skuutteja joukolla vastustettiin, sitten paikalle tulivat liberaalit kaupunkivihreät, jotka vastasivat kritiikkiin ratkaisukeskeisyydellä. Niitä pysäköidään miten sattuu – valmistaja voisi ensi kesäksi tuoda telakoita! Jalankulkija pelkää akillesjänteidensä puolesta – siirretään skuutit ajoradalle ja lasketaan nopeusrajoituksia, tästäkin syystä! Skuuteista voi tehdä kestävämpiä! – Siinäpä ajankuva: kestävämpää romua.
Ylioppilaslehden syyskuussa julkaisema artikkeli edustaa samaa ratkaisukeskeisyyttä itse keksittyihin ongelmiin: ”Sähköpotkulaudoilla ja kaupunkipyörillä ajetaan tyypillisesti juuri ’viimeiset metrit’ esimerkiksi bussipysäkin ja kodin välillä.” Kun menopelejä sanotaan epäelitistisiksi, puhutellaan kansanosaa, jolla on varaa maksaa kävelymatkan taittamisesta. Köyhä kuluttaa kengänpohjiaan ja liikkuu ekologisemmin kuin lelullaan kiitävä ilmastonystävä. Mikään ei poista tyhjää katsetta skuuttikuskin kasvoilta. Se muistuttaa: sähköpotkulauta on turha.
Skuuttikausi oli jo päättymässä, kun SVT julkaisi osuvimman puheenvuoron. Videolla katu täyttyy lastenpyöristä, pomppukepeistä ja puujaloista – älykkään liikkumisen uudet trendit. Mies astuu kadulle Applen earpodit korvista sojottaen ja potkii kengupalloja pois tieltä. Seassa lojuu pari skuuttia.
Walden-järven rannalla Henry David Thoreau kirjoittaa: ”Keksintömme ovat kauniita leluja, jotka vetävät huomiomme pois vakavista asioista” (suom. Mikko Kilpi). Vuosi on 1854. Skuutteja ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa kauniiksi. Leluja ne kuitenkin ovat. Ongelma ei ole pysäköinti tai muovijäte meressä, vaan liberalismin lapsekkuus. Uusi lelu harhauttaa liberaalin pois vakavista asioista. Pian leluista tulee välttämättömyyksiä.
Havainto ei ole uusi mutta paikallaan: kapitalismi tuottaa uusia tarpeita, ei täytä vanhoja. Ruokaa ei ole tarpeen woltata. Kuski polkee sushia tilaajan kotiin, tilaaja polkee kuskin oikeuksia. Jonkun pitäisi jotain tehdä – mieluiten niin, että ruokaa saa jatkossakin kotiovelle. Liberaali joutuu myöntymään jokaiseen uuteen lupaukseen kasvavasta vapaudesta.
Jaan liberaalien kaupunkilaisten kanssa suuret taistelut, kuten ilmastonmuutoksen pysäyttämisen. Katson kuitenkin kauhulla sitä uhrausten määrää, joka elämäntavan puolustamiseksi tehdään: perhe ei osta tavaraa, mutta syö sunnuntaibrunssilla viikonlopun edestä.
Sietämättömimpiä ovat liberaalit ihmiset, joissa ei ole lainkaan konservatiivisuutta. He haalivat vapaudentunnetta uusien keksintöjen muodossa siihen pisteeseen, että maanpäältä loppuu tila elää.
Liberaali-ajattelija Heikki Pursiaisen twiitti tiivistää ärsyyntymiseni syyn:
”Enpä ole kuullut monta kammottavampaa ajatusta kuin ’sotatalouteen’ siirtyminen ilmastonmuutoksen vuoksi. Se tarkoittaisi luopumista kaikesta siitä, mitä yritämme ilmastonmuutokselta pelastaa. Vapaudesta, vauraudesta, liberaalista demokratiasta.”
Vauraus saa mennä, liberaali demokratia myös, jos tilalle vain olisi jotain parempaa. Ilmastonmuutokselta tulee pelastaa meistä kaukana elävät lähimmäiset, joita nälkä ja sodat jo koettelevat. Samoin haluan pelastaa eri eliölajit – en söpöyden, vaan luonnon monimuotoisuuden säilymisen tähden.
Vapaudesta haluan eroon ensimmäiseksi. Vapaus näyttää olevan ainoa liberalismista jäljelle jäänyt arvo. Muut myydään tarvittaessa. Sen todistaa jokainen liberaali hallitus valtaan päästessään: yritystuista ei leikata, teollisuuden kanssa näprätään tiekarttoja puoli vuotta.
”Minä sanon että teidän vapautenne on kadun asfalttia vaan”, laulaa Joose Keskitalo, minulle rakkain konservatiivi.
Ja asfalttiin kohta mätkähdämme potkulautojemme päältä. Saarnaan samaan sävyyn:
”Ettekö tiedä mihin olemme menossa?
Sanovat: vapauteen!”
Keskitalon esikoisalbumi Luoja auta on tutkielma vapauden pahuudesta. Laivassa kapteeni kahlitaan laivaansa, jotta hän ei sortuisi seireenien houkutuksiin. Enkö saisi kertoo miehestä, jolle vapaus on syömistä, juomista ja huomenna kuolemista. ”Paksu on lompakko, lohtu on laiha” – siis Pursiaisen puolustamat arvot. Kosmonautti tiivistää modernin ihmisen osan, jossa vapaus on ymmärretty väärin rajoittamattomuudeksi:
”Vapaus kun kahlitsi minut vai minäkö kahlitsin vapauden?”
Vapaus on illuusiota. Siitä osalliseksi pääsevä ei suostu luopumaan saavuttamastaan. G. K. Chesterton kirjoittaa Oikeassa opissa – vuosi on 1908 ja ajatus aina vain ajankohtaisempi – maailman olevan yhtä aikaa hauras ja kestävä. Hän vertaa maailmaa lasiin, joka kestää satoja vuosia, jos sitä ei riko. Chestertonille ihmiselon ilo ei ole vapaudessa tehdä, vaan jättää tekemättä: ”onni riippuu siitä, että ei tee jotakin, mitä voisi milloin vain tehdä ja mistä ei useinkaan oikein tiedä, miksi niin ei saisi tehdä” (suom. Antti Nylén).
Konservatiivi on joko kirosana tai kurja kansanosa. Antti Värtö osoittaa ennakkoluulot todeksi Vihreän langan esseessään Vuoteni konservatiivina (9.3.2018). Hän kertoo ymmärtäneensä, ”kuinka paljon nykyinen vastakkainasettelu [konservatiivien ja liberaalien välillä] perustuu tietämättömyydelle”. Sitä Värtö paikkaa julistamalla omaa tietämättömyyttään.
Värtö yhdistää konservatiiveihin kerrassaan kummallisia piirteitä: tasa-arvoisen avioliittolain vastustaminen, maahanmuuttokriittisyys, tuntemattomien luona kyläily. Värtö toistaa väärää väitettä, että konservatiivi haluaisi säilyttää maailman nykytilassa. Ei halua – maailma on jo pilalla. Chesterton, jota Värtökin vuotensa aikana lukee, sanoo saman kauniisti ja kirkkaasti: ”Pystyykö tavallinen ihminen vihaamaan maailmaa riittävästi muuttaakseen sitä; pystyykö hän rakastamaan sitä riittävästi katsoakseen sen muuttamisen arvoiseksi?”
Olen iloinen, että Värtö lakkasi olemasta ”puhdasoppinen liberaali” – sitä suositan muillekin. Mutta mikä on liberaalin puhdas oppi, kun mitään oppia ei ole? Värtö ei lähesty konservatiiviutta välttämättömästi määrittävien tekijöiden, vaan siihen sattumanvaraisesti liittyvien piirteiden omaksumisen kautta. Hän tuskin riemuitsisi, jos konservatiivi kasvattaisi pörröisen parran ja joisi sour aleja vuoden päivät ja kertoisi oppineensa ymmärtämään liberaaleja. Tosin liberalismin ydin näyttää olevan elämäntavassa.
Värtö toistelee samaa tyhjyyttään kumisevaa retoriikkaa kuin jokainen liberaali arvopoliitikko, joka ei erota arvoja tunteista ja tykkäämisestä: ”Eivät lojaalisuus, traditiot tai pyhyys ole huonoja arvoja. Ne ovat arvokkaita asioita, joita ilman menettäisimme ison viipaleen inhimillisestä kokemuksesta.” Jos ihmisellä on arvoja, hän tietää niiden olevan jotain suurempaa kuin ”arvokas asia” tai ”viipale inhimillisestä kokemuksesta”. Yksilö kokemuksineen ei ole kaiken mitta, vaikka se voi liberaalista kuulostaa mahdottomalta.
Arvoista ei tingitä, vaan niihin peilataan kaikkea toimintaa, etenkin omaa. Timo Soinia tai Päivi Räsästä ei ole tarpeen arvostella siksi, että he ovat konservatiiveja, vaan koska heidän politiikkansa on kaukana kristillisistä arvoista. Jos ”kaikki elämä on pyhää”, ei pyhyyden pitäisi koskea vain sikiötä, vaan myös Välimereen hukkuvaa pakolaista.
Ihminen voi kannattaa ihmisoikeuksia paremmin toteuttavaa translakia, olla kristitty ja vastustaa ilmastonmuutosta. Konservatiivi reagoi muutokseen huolella ja pelolla – eikö se ole tässä ajassa tervettä, kun kaikki käy vain hullummaksi? Ennen oli paremmin, sillä ennen oli vähemmän: lihansyöntiä, muovijätettä, lentoliikennettä.
Puhun mieluummin luopumisen kuin ratkaisujen puolesta. Jos luopumisen sijaan vaadimme aina jotain hyvitykseksi, emme pääse kasvun ja kulutuksen ikeestä. Luopuminen on mahdollista. Suomessa on 297 kuntaa, joissa tullaan toimeen ilman wolttausta. Ilman sähköpotkulautoja liikutaan vielä useammassa niemennokassa.
On palattava perusasioihin. On otettava Walden kauniiseen käteen ja luettava: vaatteita tarvitaan ruumiinlämmön tallessa pitämiseen – niiden ei tarvitse olla Samujin konkurssipesästä. Syöminen pitää hengissä – Mikko Kärnä (kesk) itse pyytämänsä hirvipaistin äärellä ansaitsee arvostukseni ennen vihreää, joka kyselee suosituksia Tallinnan vegaanisista fine dining -paikoista. Kärnä ei ole identiteettipolitiikassa viaton mutta sentään kylläinen.
Voisin oitis koota listan asioista, joista tulisi luopua ensimmäisenä: skuuteista, lihasta, brunsseista, Berliinin-matkoista ja älykelloista. Listan voisi aloittaa varmasti omistakin mielipaheistani. Siksi synti sopii ilmastonmuutoksesta puhumiseen. Olemme kaikki syyllisiä ja pelastusta vailla – tosin ilmastonmuutoksen osalta meillä on pelastuksen avaimet käsissämme. Pienikin synti on synti, vaikka skuutti kuluttaa autoa ja maata pitkin tehty Italian-matka lentämistä vähemmän. Synnin vaikutus ei näy, ja silti synti rikkoo suhdetta itseen, lähimmäiseen ja Jumalaan.
Jumalan tilalle voi vaihtaa biodiversiteetin. Teologisesti niillä ei ole juuri eroa. Kumpaakaan ei inhimillinen järki käsitä.
