Olipa kerran tyypillinen perjantai Helsingissä.
Minut oli kutsuttu erään ajatushautomon avajaisiin. Meitä oli noin sata, kaikki 25–45-vuotiaita, kaikki luovan luokan edustajia, kaikki tyytyväisiä itseensä ja ajatuksiinsa. Hautomo oli julkaissut raportin, jossa se ehdotti ilmastokriisin ratkaisuksi toivon politiikkaa ja halauksia. Ihmiset ottivat yhteiskuvia ja hakkasivat käsiään yhteen. Se kaikki oli niin vastenmielistä katsottavaa, että olin jo paneelikeskustelun alkaessa melko kovassa humalassa, enkä ehkä siksi huomannut ajoissa eksääni, joka lähestyi yhdeksän euron erikoisolut toisessa ja erittäin pieni vegaaninen ruoka toisessa kädessä. Hänellä on nykyään tasapainoinen parisuhde ja loppututkinto, minulla on mielialalääkitys ja yllättävän sitkeä finni oikeassa pakarassa enkä siksi ollut järin innoissani edessä siintävästä dialogista. Pakenin vessaan, jossa poliittisen läpimurtonsa kynnyksellä oleva ääliö toisteli viestintätoimiston opettamaa näkemystä viikon kohusta. Konservatiivi oli esittänyt konservatiivisen mielipiteen ja se oli liberaaleista väärin. Kopissa tarkistin sietämättömien tuttavien Instagram-storyt ja uuden tyttöystävän uusimman profiilikuvan. Olin tyytyväinen huomatessani, että hän saattoi hyvinkin olla seitsemän kiloa lihavampi kuin edellisessä kuvassa.
Kävin pihalla tupakalla ja kuuntelin, kun ajatushautomon harjoittelija reflektoi ilmastoahdistuksen aiheuttamaa henkistä kasvuaan. Hän ei ollut vielä valmis luopumaan lentämisestä, mutta riemuitsi siitä, että ”Stadista” saa vihdoin ”diisenttii vegaanist bursaa”. Olin jo tilaamassa taksia, mutta muistin viime hetkellä, ettei minulla ole siihen varaa, koska Helsinki jää meren alle ja minun täytyy asuntosäästää itseni kuiville. Kotimatkalla pysähdyin alakerran baariin ja yritin juoda itseni hengiltä. Valitettavasti epäonnistuin jälleen.
Lauantaina yksinäisyyteni kävi tuskallisen konkreettiseksi. Selasin tunnin Tinderiä ja mietin, onko seksin harrastaminen sittenkään sen arvoista, että joutuu viettämään aikaa tuntemattoman ihmisen kanssa. Katsoin neljä jaksoa Sinkkuelämää ja lähdin baariin. Joimme sen verran, että alkoi tehdä mieli tehdä jotain, muttemme päässeet toiminnan kohteesta yksimielisyyteen. Väittelimme kadulla baarien aukioloajoista, sisäänpääsymaksuista ja täyttöasteista, kunnes puolet seurueesta oli kyllästynyt ja lähtenyt kotiin. Lopulta olimme liian myöhään liian täydessä baarissa. Juttelin harmittoman oloisen miehen kanssa. Hän oli hiljattain muuttanut ”burniksen” saatuaan Helsinkiin ja vaikka hän tavallaan pitikin kaupungin mahdollisuuksista, hän kaipasi kotipaikkakunnalleen, jossa ihmisillä ei ole aina niin kiire. Olisin varmaankin ”saanut” häneltä, mutta ajatus vieraasta ihmisestä aamulla asunnossani alkoi tuntua inhottavalta.
Kotona tunsin helpotusta. Lämmitin mikrossa thaikuution ja katsoin kaksi jaksoa Sinkkuelämää. Charlotte meni naimisiin. Tajusin, ettei minusta tule ikinä yhtä onnellista kuin keskinkertaisesti käsikirjoitetusta fiktiivisestä hahmosta. Itkin ja menin nukkumaan.
Sunnuntai sujui tavalliseen tapaan. Hain artesaanipitsan ja tutkin turpoamistani.
Loppupäivän mietin, tulisinko vielä hyvännäköiseksi, jos laihduttaisin ja alkaisin elää terveellisesti, vai pitäisikö sittenkin ryypätä ja tupakoida vielä enemmän, jotta tämä kärsimys loppuisi mahdollisimman pian.
