Lama on vihdoin loppumassa. Mansikkamargaritoja lasketaan pöydille, jotka on kasattu toisten pöytien päälle. Makumuistot heräävät seurueissa.
”Broidihan ne bileet aloitti…”
”Minkä ikäsii te olitte?”
”Kakskymppisii.”
”Olin vähän nuorempi.”
On kesäkuu, ja ravintola-asiakkaat ovat jo paljon vanhempia. He kuluttavat viimeistä lauantaita Cantina Westissä, Helsingin entisessä juhlakeskipisteessä. Sunnuntaina koko mauton kerrostuma Helsingin yöelämää myydään huutokaupassa.
Kuten irtokalteriovi, sammunut meksikolaisnukke ja kolmipyöräinen taaperoprätkä.
Tarjoilijoilla on päässä sombrerot ja kasvoilla luurankomeikit kuin meksikolaisena kuolleiden päivänä, jolloin juhlistetaan vainajia.
Keski-ikäänsä tottuneet asiakkaat syövät siististi liian isoja hampurilaisia. Meksikolainen ruoka on tehnyt jälleen paluuta Helsingin ravintoloihin, mutta mennyt eri raidetta kuin Suomen ensimmäisessä texmex-ravintolassa. Kovin moni ei enää koe suureksi nautinnoksi mättää Radio Cityn tahtiin. Meksikokrääsää tehokkaampi ravintoloiden sisustusesine on nykyään napolilainen pizzauuni, jonka lämpö tuplaa annoshinnat.
Suunnittelija Sakke Järvenpään mestariteos Cantina West laajenee useisiin tasoihin, looseihin ja käytäviin. Entinen yllätyksellisyys tarkoittaa nykyään esteellisyyttä, joten sokkelot puretaan uutta ravintolaa varten. Osa huoneista on päättäjäisissä puolillaan ihmisiä, jotkut ovat täysin tyhjiä.
Tahti oli toinen vuonna 1990, kun tämä Suomen ensimmäinen texmex-ravintola avattiin ja paikkaan piti jonottaa kymmeniä metrejä. Nyt kulunut viiva lattiassa johdattaa tyhjiä rappusia pääjuhlapaikalle.
Yläbaari ja keikkalava ovat ulkotila sisätilassa. Lavastemainen kattorakennelma pyrkii luomaan mielikuvan pienen latinokaupungin plazasta. Teema ei jatku pääsalin puolelle. Kun ravintola teki viimeisen uudistuksen pari vuotta sitten, beigeksi rapatusta pääsalista siivottiin pois suuret texmex-kankaat.
Pääsalin sivuhuoneessa istuu hymyilevien miesten joukko kokouspöydän molemmin puolin.
”Mikä huone tää on?”
”Sellainen rankaisuhuone, kun kiroilee tai pissailee, ni joutuu tänne.”
Asiallisessa kokoustilassa on tapahtunut joskus jotain hauskaa.
Salissa punaiseksi ruskettunut mies nuokkuu kohti pöytäänsä. Poke taputtaa olalle ja tiedustelee vointia, mutta ei taluta ulos.
Cantina West on vielä hetken paikka, jossa sammumiseen vievää ryyppäämistä ymmärretään. Sen katoaminen on kuin Suomen teini-ikäisen kännikuvan polttaminen.
Vuonna 1990 Helsingissä jätettiin 864 konkurssihakemusta. Laman iskiessä keskiluokalla ei ollutkaan enää varaa esittää pörssimenestyjää. Muskeliveneet vietiin realisointikeskukseen ja bisnesmuotiliikkeiden tyhjiin liiketiloihin avattiin ravintoloita, joiden houkutin oli törkeä rahvaanomaisuus.
Vielä kuumina 1980-luvun vuosina Kasarmikatu 23:n kiinteistössä herkuteltiin Vuoden ravintolaksi valitussa Celinessä. Lamassa ranskalainen fine dining vaihtui Cantina Westin chilisiin fajitaksiin.
Texmex oli vaihtoehto gourmet-ravintoloille, joissa jokaiselle annokselle oli oma ruokailuvälineensä. Texmex-annoksia pystyi syömään käsin koko pöytä.
Rahamurheet huuhdottiin margaritoilla, kun lomamatka pitikin suunnata kaukaisen etelän sijaan lähikortteliin. Cocktailien valmistamiseen ennen tarjoilua jäähilekoneessa saatiin Alkolta lupa ja syntyi hittihumalluttaja Frozen Margarita.
Huuman hetkinä Sakke Järvenpää suunnitteli Arabialle kellertävän Cantina West -astia-sarjan, jossa aavikkoelukka availee suuta kaktuksen vieressä.
Helsingin Sanomat kirjoitti muuttuvasta ulkoilukulttuurista heinäkuussa 1991:
”Ravintolassa vaelletaan pöydästä toiseen ja juodaan pullon suusta. Terassilla heitetään paita pois ja otetaan aurinkoa. Laman ja rahapulan aikana valitaan saluuna, jossa ei tarvitse jättää takkia narikkaan ja jossa jäävesi ei maksa mitään.
Ykköspaikat ovat niitä, joihin ei mennä ykköset yllä.”
Huolettomasti roiskitut seinät, tavarapaljous ja rönttöisyys tulkittiin ”uusjunttiudeksi” ja samalla aidoksi suomalaisuudeksi. Kansallista aitoutta haettiin maaseudun perinteestä – ehkä koska suuresta muutosta ei ollut kuin pari vuosikymmentä. Juppiajalla lanseerattu city ei ollutkaan suomalaista.
Cantina Westin aloittamat texmexin aallot ovat vielä viime vuosina levinneet ympäri Suomen Amarilloissa, Santa Féissä, Pancho Villoissa ja monissa muissa chilisissä yrittäjissä.
Laman näyttävin uusjunttiuden temppeli Zetor rakennettiin Kaivopihalle, ”uuden keskiluokan olohuoneen” eli Café Metropolin tilalle vuonna 1991. Samalla haudattiin ajatusta Helsingistä säkenöivänä suurkaupunkina.
”Mutta ei me mitään uusnatseja olla, vaan mahdollisimman suvaitsevaisia, aitoja ja rempseitä. Täällä on Suomen kansan kadotettu muisti”, Zetorin ravintolanjohtaja Sari Nurmi sanoi Hesarille.
Zetoriin kannattaa edelleen astua, jos haluaa unohtaa olevansa Helsingin ytimessä. Elannon ravintolan piti olla väliaikainen, mutta logossa ovat heiluneet siniristiliput kohta kolme vuosikymmentä.
Keskiviikkona viiden maissa iso baari on täysin tyhjä, mutta peremmällä salin puolella ruokailijat nauttivat Traktorimiehen pihvejä, joista saa S-bonuksia. Kaivopihan päivänvalo on estetty mummonmökkiteippauksilla, eikä mikään muistuta paikan ympäristöstä. Zetor on puhdas rakennelma ja täydellinen kulissi.
Hämärässä tilassa soi Annika Eklund: ”Missä on, missä on mun Strömsö?”
Jokaisella vilkaisulla huomaa yksityiskohtia, jotka ovat kuin kieroutuneesta Strömsöstä. Puusukset sojottavat pirtinpöytien takana hirsissä. Vieressä on muovimurateilla koristeltu kirnu. Täyskokoinen muovilehmä seisoo kylvökoneen päällä.
Sakke Järvenpään suunnittelema tila tuo mieleen Niksi-Pirkan neuvon: kannattaa laittaa uusia kodinkoneita näytille, että on edes jotain juteltavaa vieraiden kanssa. Zetorissa voi aina jutella esineistä.
Ravintola houkuttelee edelleen ihmisiä ryyppäämään läpällä. Paikka tosin on parodia maalaisromantiikasta, joten ironinen vierailu ei ole mahdollista.
Kyltissä traktorin vieressä lukee: ”Tällä Zetorilla vedettiin Pekka Vennamo suosta Hirvireissulla syksyllä -74.”
Synnyinaikanaan paikka flirttaili vennamolaisen SMP-Suomen kanssa. Nyt sellaisesta on tullut perussuomalaista. Lama-aika kylvi juhlarintamalla siemenet nykyiselle nakkimukikansallismielisyydelle.
Knucklebone Oscar soittaa skittaa lanteelta tekokaktusten edessä. Cantina Westin keikkanurkan rakenteet ympärillä on rakennettu ronskista hirrestä.
”Gotta feel right down tonight”, hän huutaa.
Tai jotain vastaavia englannin perussanoja peräkkäin.
Hän vääntelehtii päässään tummat lasit, vaikka ollaan sisätiloissa ja aurinko on laskenut. Yleisössä muutama liikuttaa lannetta ja joku kirkuu.
Tällaiset ”jenkkibändit” olivat Cantina Westille yhtä tärkeä houkutin kuin mieto salsa.
Paikan menestys teki Sakke Järvenpäästä joka paikan rockintajan. Kymmenien baarien ja ravintoloiden lisäksi hän suunnitteli kaksi rockbaaria Silja Linen laivoille ja Villi länsi -alueen keravalaiseen huvipuisto Fanfaariin.
Mannerheimintien funkis-Kesoilista tuli lokakuussa 1994 Suomen ensimmäinen rock´n´roll McDonald´s. Hampurilaisravintola lupasi palvelun olevan ”ronskia”, 1950-luvun rock-hengessä. Järvenpää sai päättää jukeboksin biisitkin.
Menestys pohjasi lahtelaiseen huumori-rockiin. Sakke Järvenpää kävi neljä vuotta koulua Lahden taideteollisessa oppilaitoksessa, mutta koki ulkopuolisuutta ”pikkutaiteilijoiden” keskellä. Prätkämies löysi samanhenkisiä esiintyjiä rokuista ja perusti Sleepy Sleepersin vuonna 1974. Pahamaineinen bändi aiheutti kohua kirjoittamalla huumorilauluja kakasta ja Karjalasta. Bändi täytti keikkalavat mallinukeilla, vessanpöntöillä ja mauttomuuksilla. Primus motorit Järvenpää ja Mato Valtonen ujuttautuivat Kaurismäkien mustiin komedioihin ja vinoilivat kaikille Pullakuskit-radiolähetyksissään.
Suomi oli matkalla universaaliutta ylistävään Euroopan unioniin, jossa parhaiten kansakuntia on yhdistänyt iloinen roska, euro-trash – kuten euroviisut tai eurodance.
Suomen näkyvimpään eurotrashiin otettiin ainekset Yhdysvalloista. Ajan kansainvälisesti menestynein bändi Leningrad Cowboys piti majapaikkaansa Cantina Westissä – missäpä muuallakaan, sillä tämäkin yhtye oli Järvenpään ja Valtosen luomus. Bändi yhdisti amerikkalaishuumoriinsa puna-armeijan kuoron ja Säkkijärven polkan. Kylmän sodan tosikkomaisista vastapareista tehty, pitkitetty vitsi houkutteli massoja bailukeikoille ympäri maailmaa. Senaatintori täyttyi Leningrad Cowboysin keikalla kesällä 1993. Seuraavana vuonna he pääsivät Music Televisionin gaalalavalle megatähtien kanssa.
Samaan aikaan ravintoloita nousi paraatipaikoille. Järvenpään suunnittelema, southwest-ruokia myynyt rockravintola Colorado perustettiin vuonna 1995 Senaatintorin laidalle. Junttiamerikka rakennettiin Herman Geselliuksen päätyönä pidettyyn Wuorion liikepalatsiin Unionkadulle. Colorado tuli tunnetuksi hittituotantofirma Solar Filmsin palaverien sikailusta.
Ravintoloiden tapa yhdistellä kansainvälistä kulttuuria oli samankaltainen kuin Solarin tapa tehdä historiallisia elokuvia häjyistä ja Rööperin rikollisista – hauskaa läjään ja kansa jonoon.
Baareja taas rakennettiin samalla periaatteella kuin Leningrad Cowboysin kampauksia ja buutseja eli pitkiksi. Hartwall Areenan baaritiskin mitaksi kerrotaan eri lähteissä välillä 29 tai 40 metriä. Sedu Koskinen harmitteli jäävänsä tästä ennätyksestä rakennuttaessaan Operaan melkein yhtä pitkää baaritiskiä.
Areenan omistaja Hjallis Harkimo kehuskeli, että baarin nurkkaan rakennettava 30 metriä korkea takkakin on ”varmaan maailman suurin”.
Handelsgillet on Suomen vanhin herraklubi. Suomenruotsalainen herrklubb on edistänyt elinkeinoelämää 162 vuotta.
Klubia on pyöritetty vuodesta 1926 Kasarmikatu 23:n punatiilisessä jugendtalossa, jonka sisäänkäynti sai osumaa Helsingin pommituksissa. Sotarähjäisyys miellytti Cantina Westin perustajia, kun he vuokrasivat osaa rakennuksesta.
Viime vuonna Handelsgilletiä vaadittiin avaamaan jäsenyytensä naisille, mutta ei se avannut. Ruotsinkielisillä nettisivuillaan klubin kerrotaan järjestävän tilaisuuksia joskus myös naisille. Miehet saavat edistää harrastuksiaan kuten:
”Biljardia, bridgeä, liiketoimintaa, pörssiosaamista, filateliaa, kalastusta, golfia, historiaa, jazzia, ruoanlaittoa, viininmaistelua ja viskin maistelua.”
Tequilasta ja rockn´rollista ei ole mainintaa, mutta Cantina West on ollut sopiva vuokralainen.
Meksikossa sanalla cantina viitataan baariin, joka on erityisesti maaseudulla tarkoitettu miesten kokoontumispaikaksi. Tarjolla on alkoholia, pieniä ruokia ja pelejä. Cantinaan – toisin kuin clubiin tai salon de bailariin – on kunniallisen naisen astuminen katsottu häpeälliseksi.
Naisia kyllä tarvittiin. Cantina Westissä tequilaa tarjoilivat loppuun asti ”slammer-tytöt”. Ne olivat kiltimpi versio laman tulokkaista, topless-tarjoilijoista.
Baari ei kuitenkaan olisi menestynyt, jos se ei olisi houkutellut myös naisia kuluttamaan. Drinkkilasikattoja on rikottu viime vuosikymmeninä, kun ravintoloiden aiemmin holhoamat naiset ovat ottaneet alkoholin kokonaiskulutuksesta yhä suuremman huikan.
Emansipaatiota ei tarvitse enää tehdä viinalla. Cantina Westin alkuperäinen kantisväki juo samaan tahtiin viisikymppisenä, mutta uusi baareihin tulevien sukupolvien väki himmailee. Kokonaiskulutus ei ole pienentynyt, mutta kerralla kulutettujen alkoholiannosten määrä on vähentynyt, myös miehillä.
Tequilaa ei huudeta enää ihan tuosta vaan.
Kun unelma globaalista yhteisöstä on kriisissä, uinutaan ravintoloissa nostalgiaan. Paikkojen arvo on niiden ”aidossa” perinteessä. Roskalla kuorrutetut texmex-paikat saavat lähtöpassit; ennen sotia valmistuneita rakennuksia taas konservoidaan uskollisesti. Ekbergin kahvilaa halutaan vimmatusti suojella, vaikka kokonaissisustusten suojelu ei ole Suomessa edes mahdollista, eikä yksityis-yrittäjiä voi vaatia museonpitäjiksi.
Perinteiden vaaliminen ei ole aina tuntunut näin toivotulta. Tsaarinaikainen rakennus on saattanut monille edustaa ummehtunutta ja suljettua Suomea. Tätä ahdistusta lievittämään ilmestyi Cantina West.
1990-luvun alussa asiakas haluttiin irrottaa portsarin ja valtion otteesta. Moni 1990-luvun ravintoloitsija otti vaikutteita eteläisen Euroopan baareista, joissa voi liikkua vapaasti, eikä viinilasiaan tarvitse piilotella. Tämä viileä, virkeä ja rasittava kerros Helsinkiä on pian kadonnut. Kaurismäkien Eerikinkadun kulttuurikompleksi – tyylikäs versio Leningrad Cowboysin ajoista – uudelleenaukeaa Moskova-teemabaareineen Vallilan konepajalle keväällä 2020. Ydinkeskustan laman jälkeisestä tyylibaariaallosta ovat jäljellä lähinnä Bar No 9 ja Maxill, joihin mennään syömään. ”Trendibaarit” ovat siirtyneet Kallioon, jossa menestystä haetaan nykyään ”rehellisellä” keittiöllä ja kuratoidulla viinilistalla.
Epätyylibaareja, kuten Sakke Järvenpään tavaraluomuksia on vielä muutamia pystyssä, mutta nyt niiden ainutlaatuisuuden arvostus taitaa olla alhaisimmillaan. Maailmanvalloitus on vaihtunut taloussivujen raporteiksi. Vuonna 2013 Kauppalehti uutisoi Leningrad Cowboys Ltd:n vaikeuksista. Sleepy Sleepersin kiertue jouduttiin typistämään huonon lipunmyynnin takia pariin keikkaan vuonna 2015, kertoi Ilta-Sanomat. Alkuvuonna 2019 Iltalehti uutisoi Järvenpään pitkästä ulosottorekisteristä, velallisen epärehellisyydestä saadusta tuomiosta ja merenrantatalon pakkohuutokaupasta.
Järvenpään suunnittelema Hartwall Areenan ennätyspitkä baarimaailmakin saa pian uudistuksen.
Pisin laman kaiku keskustaan saattaa jäädä karaokebaareista, jotka vetävät uusia sukupolvia. Niissä tietoinen mauttomuus kohtaa pakollisen itseilmaisun ajan.
Huutokauppaan pääsee, kun seuraa keltaista viivaa ylös. Myyntivuorossa ovat Cantina Westin seiniltä irrotetut seinäkaktukset ledivaloilla.
”Tuleeko niistä tarjousta? Ei tuu. Mennään seuraavaan, ei jäädä tähän kiinni.”
Valkopartainen meklari kimaltelevassa lippiksessä käy kohteita läpi nopeasti, koska edessä on tuntien urakka.
Handelsgilletin salissa on viitisenkymmentä ihmistä, jotka voisivat heilauttaa keltaisia numerolappuja. Niitä pidetään visusti alhaalla.
Jotkut tilaavat viimeistä kertaa juomia tummalta baaritiskiltä. Onhan Sakke Järvenpää tuonut sen paikan sydämeksi ”Jenkkilästä” asti.
Salin takaosa ja seinänvierustat ovat täynnä kamaa, jota tarvitaan vappuna, jouluna tai ei koskaan.
Vanhan alkuperäisasukkaan uudispatsas.
Läjä satuloita.
Isot mansikkakoristeet.
Sol-pullovalaisin.
Paljasrintainen mallinukke, jolla on -sombrero päässä.
Kaksi vihreää koristelokkia, joilla on -sombrerot päässä.
Videotykki menee 20 eurolla. Valkokankaasta ei tarjota mitään. Eikä kahdesta digiboksista tai 55-tuumaisista televisioista.
Eikä kukaan halua 8, 12 tai 20 henkilön puisia pöytiä. Ne ovat ehkä ”rankaisuhuoneesta”.
Kiihko nousee, kun Olvin valotauluja tulee myyntiin. Niiden hinta nousee huimaan 110 euroon. Viiksekäs mies vihreäsankaisissa laseissa haalii itselleen runsaasti cantinawestiä, mutta ihan mihin tahansa hänkään ei lähde.
”Sombrerot, kuusi kympillä.”
”Saako kympin, hei?”
”Saako kuudesta kympin?”
Ei saa.
