tassunliike äärettömän sulava swing
turkki & nyt kirjoitan ja
turkkini on epäjärjestyksessä
koska ilman epäjärjestystä maailmaa
ei ole aistittavissa käsitteet ovat
matematiikka on loputon
mielikuva runous on loputon mielikuva
Juhana Vähäsen (s. 1982) kokeellista runojulkaisua Cantorin pölyä (Savukeidas, 2005) ei välttämättä kannata lukea yksittäisiin säkeisiin jumittuen tai koherenssia etsien. Silti sen kielellisen tsunamin vyörystä löytyy suvantoja, jotka voivat antaa avaimia siihen, miten kokonaisuutta kannattaisi lähestyä.
Ilman epäjärjestystä maailmaa ei ole aistittavissa. Toisaalta: kirjoittamalla merkityksettömiä mutta iskeviä sanajonoja näytä niille olevasi terässä.
Vähäsen esikoisteoksessa huomiota herättää tekijän nuoren iän lisäksi ilmestymisen varhainen ajankohta verrattuna sukupolvensa muihin kokeellisiin runojulkaisuihin.
Puhtaimmat flarf-teokset julkaistiin vasta muutaman vuoden päästä, Silja Järventaustan Patjalla meren yli vuonna 2006, Henriikka Tavin Esim. Esa 2007, ja Harry Salmenniemen Texas, sakset 2010. Vähäsestä onkin muotoutunut mielessäni jonkinlainen suomalaisen kirjallisuuden ja runouden pioneeri: arvostettu, vaan ei tarpeeksi tunnustettu.
Cantorin pölyä edustaa erityisesti kielirunoutta, eli sen keskiössä eivät ole vaikkapa tunteiden tai ilmiöiden kuvailu, metafora tai symbolismi. Runojen polttoaineena toimii kirjoitettu kieli, sen materiaalisuus ja mahdollisuudet. Vähänen räjäyttää sanat ja lauseet sivujen pinnalle ja rytmittää niistä omalakisia kompositioita.
Puhemaiseksi yltyessään tyyli johdattelee kokeellisen runouden pioneerin Ron Sillimanin jäljille (Vähänen ilmoittaa Sillimanin päävaikuttajakseen upeaan pienoisromaaninsa Kakadu, 2007). Toisaalta fragmenttihöykytyksestä tulee mieleen myös David Markson.
Vähäsen runoapparaatti vaatii siis melkoista ilmaisullista työkalupakkia. Helsingin Sanomien aikalaisarviossa kriitikko Janna Kantola tosin ehti toppuutella ehdottamalla nuorelle runoilijalle ”keveämpiä kenkiä, runoratsun suitsien hölläämistä”.
Eikö taiteilijaa tulisi hienon saavutuksen päälle rohkaista vielä huimempaan laukkaan?
Kokoelman kolme ensimmäistä osaa ovat nimeltään Alan Turing, Cantorin pölyä ja Eisensteinin elävä epälooginen kivileijona. Neljäs osa, Horisontti opojaz horisontti, toimii teoksen hengästyttävänä loppunäytöksenä.
Otsikot kalskahtavat ehkä pikkuvanhan älyllisiltä, mutta mielestäni niiden luonne on perusteltu, Vähäsellä sisältö kun on estetiikkaa ja estetiikka sisältöä. Sanaston ja käsitteistön kautta runoilija virittää tunnelman, melankolian taajuuden.
Traaginen Alan Turing lienee useimmille tuttu Imitation Game -elokuvasta. Georg Cantor oli saksalainen matemaatikko, joukko-opin luoja, joka kärsi mielisairaudesta. Neuvostoliittolainen elokuvaohjaaja Sergei Eisenstein tunnetaan taas erityisesti montaasin tutkijana.
Vähäsen kieli eteneekin usein kuin tärähtänyt montaasi tai silputtu kirjahylly: ”silloin alkoi ensin jolloin jonka jälkeen sitten ennen seuraavaksi kun he / laskeutuivat portaita jo kuoleva kerran sitten heidän vuoronsa alkoi ennen kuin / aikana ja sitten ja kuin ensin myöhemmin lähettää viimeisenä niin kuin aina / ennenkin sitten ja sitten se oli ohi”. Paloja puuttuu, kela jää nykimään ja lineaarisuus jauhautuu silkaksi SinäTuubaPaskaksi.
Huumori on yksi Cantorin Pölyn merkitsevimmistä tehokeinoista. Eikä mikään hienostunut pikku naureskelu, vaan silkka pölöily:
”näyteikkunakävelyllä harrastettu sofistikoitunut keskustelu muuttuu tanssiksi / roskien / päällä / haha / coca-colatölkki muuntuu tanssiksi viimeisten ihmisten / päissä / wuuaaahh / levotonta”.
Vähänen on myös hienovarainen ironikko, mikäli ironialla tarkoitetaan kykyä nähdä ylevässä jotakin hassua ja vice versa: ”nerous milloin ja missä oloissa kenties konstellaatiot ympärikääntyneet ja ironia / ääretön ironia.”
Cantorin pölyä kutsuu lukijaansa rikostoveruuteen, ja se, jos mikä, on palkitsevaa nykyisellä litteyden aikakaudella.
***
3 x suositus: Monta askelta aikaansa edellä
The Wall -elokuva (1982)
Pink Floydin rock-oopperasta tehtiin elokuva, joka vei musiikkivideot päätepisteeseensä vain vuosi MTV:n aloittamisen jälkeen. 95 minuuttia pelkkää musiikin ja kuvan liittoa, surrealistisia animaatioita, löyhä narratiivi, joka jää katsojan pääteltäväksi, ei dialogia, ei ainuttakaan konserttipätkää. Kokeellista indietä, jonka tekemisessä kolme suuruudenhullua (Rogers Waters, Alan Parker ja Gerald Scarfe) törmäsi eikä kenelläkään ollut haastattelujen perusteella mukavaa, ehkä vähiten pääosan esittäjällä Bob Geldofilla. Lopputulos on haudanvakava, rohkea, ennakkoluuloton ja ilmeisesti aina ajankohtainen (asiasanat: epätoivo, fasismi). PT
Heathers (1988)
Helvetti on toiset ihmiset. Pätee etenkin
high schoolissa. Veronica Sawyer (Winona Ryder) on yksi koulun suosituimmista tytöistä. Hän alkaa inhota valtapelejä ja tapaa bad boy
J.D.:n (Christian Slater), joka jakaa ulkopuolisuudentunteen. Romanssista ei seuraa uutta reilumpaa maailmaa, vaan toksinen valtapeli,
verta ja ruumiita. ”My teen–angst bullshit has a body count”, kirjoittaa Veronica päi väkirjaansa kuin noiduttuna sinisen värivalon epätodellisessa painostuksessa. Heathersin jälkeen teinielokuvan ei enää tarvinnut olla rakentava tai toiveikas. Huumori julmistui ja ratkaisemattomat ristiriidat tulivat osaksi genreä. ISH
ORGAN2/ASLSP
Saksassa soi taukoamatta, ainakin vuoteen 2640 saakka. Halberstadin kylässä on käynnissä maailman pitkäkestoisin musiikkiteos. Avant-garden pioneerisäveltäjä John Cagen (1912–1992) teoksen ensimmäinen nuotti soitettiin tämän 89-vuotissyntymäpäivän kunniaksi vuonna 2001. Kukin yksittäinen ääni kaikuu kylän vanhassa kirkossa 17 kuukautta kerrallaan. Vuonna 1985 kirjoitetun sävellyksen soitto pianolla kesti alunperin 20–70-minuuttia, mutta Cage itse olisi halunnut eläessään soittaa sen juuri sillä temmolla, jolla se parhaillaan pienessä saksalaiskylässä soi. ”Konsertti” kestää 639 vuotta. As slow as possible. VP
