Alkaa olla jo luontevaa aloittaa niin, että eilen kun olin terapiassa. Mutta eilen kun olin terapiassa, ei ollut luontevaa tapaa aloittaa.
Istun tuolilla, jonka värin tiedän unohtavani. Ennen ensimmäistäkään lausetta tuntuu siltä kuin yrittäisi föönata kuivaksi ainoaa puhdasta paitaa, mutta se on aina vain liian märkä. Pitäisi olla jo menossa, matkalla johonkin elintärkeään suoritukseen, puhelin tietää ja helisee lähtömerkkiä. Siinä sitä haukkoo henkeä koska ei pysty ja mahassa on kimppu tai möykky tai jokin kipeä samea väri. Vaikeat asiat – joilla on kaiketi nimet ja ratkaisut – ovat lietsoneet toisiaan ja sekoittuneet.
Ojennan kuvitteellisen käden ja hytkytän möykkyä kuin reittä. Tai vielä kovempaa, niin miten hieroja hytkyttää molemmilla käsillä koko selkää. Saa vain maata mahallaan ja hikoilla märäksi pellavaiset liinat, jotka on aseteltu hoitopöydän pyöreän reiän laidoille, siihen missä kasvoja pidetään.
Hengitän kunnolla, niin miten hengittäisin kun olen yksin. Sisään maltilla ja ulos isosti, rennosti.
Jotta puheissa olisi punainen lanka, pitäisi tietää kuka on. Kiusallinen kysyms. Teen kyllä minkä kerkeän, ja tekeminen kai enteilee olemista. Teen töitä eri työnantajille, mikä sekä mahdollistaa että estää kirjallisuustieteen gradun kirjoittamisen, hoidan läheisteni lemmikkejä ja lapsia, käyn joskus treffeillä jonkun vieläkin sekavamman kanssa, vuodan joka kuukausi lisääntymisen mahdollisuutta. En silti ole työntekijä, maisteri, koiranomistaja, kumppani tai äiti. Olen kiireistä väliainetta.
Kotonani on jälkiä minusta. Kämppä on pienehkö suorakulmio kantakaupungin laidalla. Siellä on kaikki se inhimillinen tarpeisto mitä voi kuvitella, mutta sanotaan että runkopatjasänky, vaalea lattia josta päivänvalo uuttaa puun syyt esiin, Arabian 24h-kuppi ja loputon kirjapino kuin sateenkaari, jonka näkymättömään päähän luen tietäni. Eteneminen on hidasta, kun pino on niin leveäkin, kaikki värit koko ajan. Auki lepattavat Woolf, Dickinson, Ahmatova ja kumpikin Brontë.
Mieli on koti. Viihtyisä se on siistinä, kun päällimmäisenä on tyhjä A4-paperiarkki. Läpikuultava, mutta kuitenkin. Sen nurkkaan luonnostelen rauhoittavia ja turhanpäiväisiä asioita. Viherkasvin, jonka nimi on ensin pitkään suippo ja lopuksi pyöreä: kilpipiilea. Nimi on synkassa kasvin muodon kanssa. On yksi tanakka varsi, josta yksittäiset pyöreät lehdet kasvavat varsiensa päässä. Vielä rullalla olevat pienet lehdet nousevat keskeltä. Suurempien lehtien ruodit ovat leveästi kaarella. Monta rentoa tikku-ukkoa X-asennossa toisiinsa sulautuneina.
Kun keskittyy tuollaiseen, ahdistus hellittää hieman. Möykky alkaa tarkentua isoksi umpisolmuksi, joksikin johon sisältyy löystymisen mahdollisuus. Hiljalleen voi alkaa tunkea kynää, sormea tai avainta sen reunamille. Jossain vaiheessa joku mutka antaa periksi.
Takaisin siis, valkoinen paperi kuin lattia, yksi matala kasvi ja pyöreät lehdet. Luonnostelen sohvan. En mitään karismaattista, jolla on menneisyys ja tarina, jonkun kotirouvan takapuolen painauma, vaan sellaisen jolla ei ole mitään asiaa. Sohvalle torkkumaan isokorvainen ja pitkäjalkainen, karheaturkkinen löytökoira. Sen stressitasot laskivat, kun uudessa kodissa joka ikinen päivä tuli ruokaa, joka päivä pääsi ulos ilman että ihminen katosi näkyvistä.
Se ihminen on nyt koiran kyljessä ja vain selaa puhelintaan ja pitää seuraa, koiralle ja minulle. Peitän karvalankamatolla kuulaan lattian, josta valo sinkoilee, ajatukset hätäi levät sinne tänne. Mattoon valo pysähtyy ja muuttuu lämmöksi. Kellahdan makuulle sen päälle.
Nyt kun istun tässä, maton karva kutittaa niskaa. Lämpö leviää selkään, mahaan, raajoihin. Takaraivoa pitkin, pään luun läpi. Niin tapahtuu, koska minä uskon mielikuvaani kuin johonkin hyvästä lähteestä luettuun tietoon. Pakotan itseni uppoutumaan siihen kärsivällisesti, tunnustelemaan sitä eri aisteilla kuin jonkun briljantin ajattelijan suusta tulevaa faktaa, kultaa. Karheaturkkinen koira, todellako! Onko karva samanlaista kuin karkeakarvaisella mäyräkoiralla, entä onko alla pehmeä pohjavilla?
Olen valmis katsomaan terapeuttiani silmiin. Niiden vihreät värikalvot ovat reunoiltaan tasaisemmat kuin kilpipiilean lehdet, näen sen vaikka välissä on pieni pöytä ja nenäliinalaatikko. Enhän minä oikeasti näe niin kauas, näen koska arvelen, että ne ovat. Värikalvon keskellä on musta pupilli.
Silmä on hyvin samanlainen kuin se kuva, jonka tutkijat ovat onnistuneet ottamaan avaruudessa päivystävästä mustasta aukosta. ”Mustan aukon muotokuva”, niin siitä uutisoitiin. Tutkijat olivat täpinöissään, ja ykkösmediat kohosivat tunteen mukana. Minuakin hymyilytti, tosin lähinnä tuo otsikko. Mustan aukon muotokuva. Liikuttavaa kekseliäisyyttä, vilpittömyyttä, ylpeyttäkin. Joku innokas kirjallisuustieteen opiskelija olisi voinut otsikoida sillä kandidaatintutkielmansa, jossa analysoidaan Paperi T:n ensimmäisen soololevyn lyriikoita.
En minä pahalla, päinvastoin. Juuri tuo vilpitön toivo minulta oli päässyt loppumaan. Energia, jolla pakotetaan mahdoton mahdolliseksi, näkyviin. Kompuroin jättiläispuun juurien lomassa ja puristun solmuina. Silloin unohtaa helposti, että tämä ei ole ainoa tapa elää.
Terapeutti odottaa näyttämättä odottavalta. Mona Lisa. Silmiin on vaikea katsoa yhtä aikaa, joten katson vain toiseen. Kilpipiilean lehti, jossa on mustuainen, pieni musta aukko. Se vastaanottaa kaiken mikä minusta irtoaa, hyvän ja pahan. Minä otan vauhtia ja Mona Lisa auttaa minua, hän on aina sama. Ajattelen avaruustutkijan intoa kosmisen mörön äärellä. Ajattelen sitä joka lausui, että musta aukko on reitti, joka johtaa ulos tästä maailmankaikkeudesta, ja avaan suuni.
