Utopia biopankissa

Kaiken maailman dosentti -palstalla esitellään tieteentekijöitä.

T:Teksti:

K:Kuvat: Aino Salo

Kuka? Anne Pitkäranta, 63 

Titteli: LT, erikoislääkäri, tutkimusjohtaja 

Laitos: Helsingin yliopistollinen sairaala 

Työnkuva: tutkimusjohtaja, opetusjohtaja 

Tätä et tiennyt: On tehnyt tutkimustyötä Luandassa, Angolassa  

”Biopankit ovat tutkijoiden aarrearkku”, sanoo Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin (Hus) tutkimusjohtaja Anne Pitkäranta.  

Pitkärannalla on vahva ymmärrys lääketieteen tutkimuksen uusista tuulista. Hän on ohjannut parikymmentä väitöskirjaa, toiminut Helsingin yliopiston varadekaanina ja on korva-, nenä- ja kurkkutautien professori. 

Mitä tutkimusjohtajan pestiin kuuluu? 

”On helpompi sanoa mitä siihen ei kuulu”, Pitkäranta naureskelee. 

Hän on vastuussa kaiken Husissa tehtävän kliinisen tutkimuksen hallinnoimisesta; tutkijoita on viitisen sataa ja julkaisuja vuodessa yli 3000. Pyrkimys ihmisten elämän parantamiseen on vienyt Pitkärannan mennessään vapaa-ajallakin.  

”Harrastuksenikin ovat liittyneet johonkin Duodecimin lehden toimittamiseen.”  

Sekä tutkimusta että potilaiden hoitoa on tehty pitkään samalla kaavalla. Nyt biopankkien eli biologisten näytteiden varastojen odotetaan mylläävän perinteistä terveydenhoitojärjestelmää.  

Pitkäranta antaa esimerkin. Jos lääkäri päättää alkaa tutkia kielisyöpää, hänellä saattaa mennä kymmenen vuotta näytteiden keräämiseen. Näytteet varastoidaan omaan pakastimeen, ja ne lentävät käytön jälkeen roskiin. 

Biopankkien toiminta taas perustuu siihen, että tietoa kerätään myös tuleviin tutkimushankkeisiin. Suomessa on tällä hetkellä 10 biopankkia, joiden toimintaa valvoo Valvira.  

Käytännön potilastyöstä halutaan ennakoivampaa, sillä nykyään sairauksia hoidetaan vasta silloin, kun ihminen ilmestyy vastaanotolle kertomaan oireistaan. 

Tulevaisuuden visioissa ihmisille räätälöidään yksilöllistä hoitoa geenitietoon perustuen. Suomalaisen FINGEN-hankkeen tavoitteena on kerätä puolen miljoonan suomalaisen genomitiedot biopankkeihin. Kun genomitieto yhdistetään kansallisissa terveysrekistereissä olevaan terveystietoon, voidaan tutkia vaikkapa sitä, onko ihmisellä alttius sairastua sepelvaltimotautiin.  

”Biopankki itsessään ei ole se juttu. Se juttu on se, että biopankkitieto pystytään yhdistämään muuhun terveystietoon ja rekisteridataan.” 

Tuntematon myös pelottaa. Kuka pääsee käsiksi terveystietoihini? Pitkäranta muistuttaa, että biopankkitietoa voidaan lain mukaan käyttää vain tutkimukseen, eikä se koskaan sisällä tunnistettavia henkilötietoja.  

Yleisessä keskustelussa menevät helposti sekaisin tarkasti lailla säännellyt biopankit ja erilaiset geenitestejä myyvät kaupalliset toimijat, jotka lupaavat tietoa esimerkiksi sukujuurista.  

”Se on tietosuojanäkökulmasta huomattavasti riskialttiimpaa kuin valvotut ja säädellyt biopankit.” 

Biopankki on kuitenkin vielä vauvaiässä, ja suurimmat utopiat terveydenhoitojärjestelmän mullistuksista kohdistuvat tulevaisuuteen. Tarvitaan biopankkipositiivisuutta, lisää näytteitä ja lainsäädännön kehittämistä, Pitkäranta sanoo. 

”Muutama vuosi sitten väännettiin hirveästi siitä, onko biopankkitoiminta eettistä. Kohta alkaa olla epäeettistä, että tutkijat keräävät näytteitä omiin pakastimiinsa.”