Umpikuja

230 vuotta sitten Pariisissa tehtiin vallankumous, joka oli niin suuri, että se määritteli sanan ”revoluutio” uudestaan. Ranska ei ole toipunut tapahtumista vieläkään, ja kaduilla kytee jälleen.

T:Teksti:

K:Kuvat: Antti Kekki

”Tarkoitatko uutta vai vanhaa vallankumousta?”

Hämmennyn enkä saa muotoiltua vastausta. Uusi tuttavuus, hetkeä aiemmin nimellä Wi-Fi esittäytynyt nuori mies – Wi-Fi englanniksi siksi, että se on helpompi lausua kuin melko samalta kuulostava oikea etunimi – kertoo, että Ranskassa on käynnissä uusi vallankumous. 

Olemme aivan Pariisin ydinkeskustassa, Seinen rantakadulla sijaitsevan Les Nautes -baarin suurella terassilla. Terassi levittäytyy hyvän matkaa kadulle, joka vielä muutama vuosi sitten oli autoliikenteen käytössä. Nyt autot on karkotettu. Tilalla on keväisestä yöstä nauttivia kaupunkilaisia ja turisteja. 

Toiset juovat olutta, toiset potkivat jalkapalloa yhdessä alaikäisten kanssa. Baarin vessoihin on lähes puolen tunnin jono. Sisällä suhteellinen kosteus on sata prosenttia ja tanssilattia niin täynnä, että tiskiltä haettua olutta ei saa läikyttämättä ulos. DJ soittaa muun muassa Michael Grayn The Weekendin ja Münich Machinen Get on the Funk Trainin, jotka kuuluvat ulos asti. 

Terassilla puhe on kääntynyt keltaliiveihin ja viisi kuukautta jatkuneisiin mielenosoituksiin. Paria viikkoa aiemmin, maaliskuun puolessavälissä, jokalauantainen mielenosoitus muuttui Champs-Élysées-valtakadulla poikkeuksellisen väkivaltaiseksi. Väki- ja ilkivaltaa on muutenkin ollut enemmän kuin vuosikymmeniin.

”Siinä saattaa kestää kauan, mutta vallankumous tulee”, Wi-Fi sanoo. Hänen mukaansa kukaan ei tiedä, millaiseksi tuleva järjestelmä rakentuu, mutta vanhan on mentävä, ja jos se vaatii vähän väkivaltaa, niin… 

Mutta eikö presidentti Emmanuel Macron ole vastannut ainakin joihinkin mielenosoittajien vaatimuksiin, kysyn. Eivätkö protestit ole pienentyneet sitten marraskuun? 

Kyllä, mutta ei tyytymättömyys ole kadonnut mihinkään, vastaa Wi-Fi. Hänen mielestään Macron on ”grand homme”, suurmies, mutta ei hän ratkaisu ole. Macron puolustaa järjestelmää, jonka tuotos hän on, Wi-Fi sanoo. Entinen pankkiiri ei voi sille mitään.

Tämä on varsin sympaattinen arvio Macronista ainakin jos keltaliiveistä puhutaan. Jos liikkeestä on valokuvien ja videoiden perusteella saanut yhden varman käsityksen, se on Macron-viha. Mielenosoittajien sloganeista ehkä tärkein on ollut ”Macron démission !” eli vaatimus Macronin erosta. 

Eivät mielenosoittajat muistakaan poliitikoista pidä. ”Macron, Le Pen, Mélenchon, dégagez tous !” ovat mielenosoittajat huutaneet. Eroon kaikista kolmesta, kiitos. Macron ei siis käy, mutta ei kelpaa myöskään äärioikeistolainen Marine Le Pen eikä äärivasemmistolainen Jean-Luc Mélenchon

He edustavat kaikki järjestelmää, ja järjestelmästä on päästävä eroon.

Wi-Fi ottaa pöydässä puheeksi vapauden, veljeyden ja tasa-arvon ja kuulostaa vahvasti Christophe Guilluylta, maantieteilijältä, joka monen ranskalaisviestimen mukaan ”ennusti” keltaliivien protestit.
Guilluy kirjoitti vuonna 2016 kirjassaan Le Crépuscule de la France d’en haut (Yläluokkaisen Ranskan illankoitto, englanninnos ilmestyi tämän vuoden alussa) seuraavasti: 

”Pitäisi olla ilmiselvää, että Ranska ei ole se veljeyden maa, joka se teeskentelee olevansa; mutta todellisuudella ei ole enää väliä. Uusi porvaristo on vapaa kaikista muista kollektiivisista riippuvuuksista paitsi oman klubinsa jäsenyydestä. Se surffaa mielellään markkinoiden nousevilla aalloilla, lujittaa luokka-asemaansa, kaappaa globalisaation taloudelliset hyödyt ja rakentaa kiinteistöomistusten salkkua, joka kilpailee pian vanhan porvariston omistusten kanssa.” 

Viime vuonna vain hetkeä ennen keltaliivien mielenosoitusten alkamista Guilluy julkaisi uuden kirjan nimeltä No Society.

Guilluy on koko 2010-luvun kehittänyt yhtä suurta argumenttia: että maahanmuuttajien ja heidän toisen polven jälkeläistensä muodostama työväki on korvannut ”kantaväestön” työväenluokan isojen kaupunkien lähiöissä ja että vanhat työväen kaupunginosat ovat gentrifikoituneet ”bobojen” eli boheemien porvarien eli hipsterien temmellyskentäksi, joihin on pääsy vain yhteiskunnan ylemmillä luokilla, joita uusi hyväksikäytetty ja alipalkattu työväki palvelee. 

Eliitti on Guilluyn mukaan vähitellen saanut vanhan työväenluokan katoamaan julkisesta keskustelusta ja vakiinnuttanut täten valta-asemansa kaupungeissa, joissa suurin osa arvonlisästä tuotetaan. Kaupungit näyttävät avoimilta mutta ovat tosiasiassa suljettuja keskuslinnoituksia, suljettuja muilta kuin ylemmiltä luokilta. Toisin kuin keskiajalla, varsinaisia muureja ei tarvita, näkymätön rahamuuri riittää.

”Revoluutio” tarkoitti restauraatiota, paluuta vanhaan ja uljaaseen monarkiaan ja asioiden ikiaikaiseen, oikeaan järjestykseen.

Samalla vanha työväenluokka on siroteltu La France périphériqueen, maaseudun pikkukaupunkeihin ja kyliin, joissa mahdollisuudet parantaa omaa elämää ovat mitättömät. Ne myös huononevat jatkuvasti, kun ”amerikasaatio” etenee. Vanhat kaupunkikeskustat autioituvat, kun hypermarkettielämäntapa ottaa lopullisen niskalenkin kliseisestä mutta vielä pari vuosikymmentä sitten olemassa olleesta La France profondesta

No society” on viittaus Britannian pääministerin Margaret Thatcherin vuoden 1987 kommenttiin ”there is no such thing as society”, mutta Guilluy tarkoittaa sillä myös sitä, että luokkataistelu on kadonnut kaupunkikuvasta ja -elämästä. Näin ylemmät luokat voivat vakuutella itselleen, että kaikki on hyvin, tout va bien. He ovat eristäneet itsensä eri mieltä olevista.

Vallankumous on tulossa, varoittaa myös Guilluy. ”Olemassa oleva järjestys ei lopulta hajoa minkään ratkaisevan tapahtuman takia, vaan työväenluokan yhteiskunnallisen ja kulttuurisen kytköksen hitaan katkeamisen seurauksena.” 

Tai niin kuin Wi-Fi asian muotoili: onhan meillä vapautta siinä mielessä, että saamme liikkua miten haluamme. Ja on meillä tasa-arvoakin, mutta kumma kyllä jotkut ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Ja veljeys, no, se on ollut kolmesta aina kaikkein vaikein. 

“Fluctuat nec mergitur” on Pariisin kaupungin motto ja tarkoittaa vapaasti suomennettuna “horjuu muttei uppoa”.

Liberté, égalité, fraternité. Sananippu on Pariisissa kaikkialla, kun pitää silmiään vähänkin auki. Koulujen sisäänkäyntien päällä, oikeustalolla maailman kenties kauneimman goottilaiskappelin Sainte-Chapellen vieressä, lähes kaikkien valtion ja kaupungin virastorakennusten fasadeissa. 

Sama sanarimpsu on myös kahvilassa saamieni vaihtorahojen, euron ja kahden euron kolikoiden kruunapuolella. Siellä täällä liehuu aina trikolori, Ranskan lippu, ja useimmiten vieressä myös EU:n sinikeltalippu.

Symboleita ei Pariisissa pääse karkuun. Koko monumentaalikeskusta on koreilevassa mahtipontisuudessaan symboli, joka huutaa: täällä tapahtui jotain tärkeää! 

Vapaus, veljeys, tasa-arvo – tai kuolema!

Siinä pompöösit rakennukset ovat oikeassa. Pariisissa tapahtui yksi kirjoitetun historian vaikutusvaltaisimmista hullutuksista. Vuonna 1789 alkanut Suuri vallankumous oli niin merkittävä, että se antoi sanalle ”revoluutio” sen nykyisen vallankumousmerkityksen, kirjoittaa poliittinen filosofi Hannah Arendt kirjassaan On Revolution.

Ennen Ranskan vallankumousta ”revoluutio” esiintyi kyllä esimerkiksi Englannin Mainiossa vallankumouksessa (Glorious Revolution) vuonna 1688 ja sitä ennen Englannin sisällissodan jälkeen vuonna 1660, mutta näissä tapauksissa ”revoluutio” tarkoitti restauraatiota, paluuta vanhaan ja uljaaseen monarkiaan ja asioiden ikiaikaiseen, oikeaan järjestykseen. 

”Mikään ei voisi olla kauempana sanan ’revoluutio’ alkuperäisestä merkityksestä kuin idea, josta kaikilla vallankumouksellisilla on ollut pakkomielle ja jonka vallassa he ovat olleet, nimittäin se, että he ovat toimijoita kehityskulussa, joka tuhoaa vanhan järjestyksen ja johtaa uuden maailman syntyyn”, Arendt kirjoittaa. 

Pariisissa on yksi paikka, jossa ”revoluution” vanha ja uusi merkitys näkyvät yhtä aikaa. Se on Panthéon, alun perin kirkoksi vallankumouksen alkuvaiheessa 1790 valmistunut uusklassistinen rakennus Latinalaiskorttelissa Pariisin viidennessä kaupunginosassa. Fasadissa on otettu mallia Rooman Pantheonista. 24 korinttilaisen pylvään päällä noin 30 metrin korkeudella lepäävässä päätykolmiossa on motto: Aux grands hommes, la patrie reconnaissante, Suurmiehille, kiitollinen isänmaa. 

Panthéon on sekulaari mausoleumi pienelle joukolle Ranskan kansalaisia, joiden valtio on katsonut tehneen elämällään niin suurta kunniaa Ranskalle, että valtio kiittää antamalla heille viimeisen leposijan rakennuksesta, jonka 83 metriin nouseva kupoli näkyy kukkulaltaan koko pääkaupungin yli. Päätykolmion teksti ei enää pidä paikkaansa, sillä mausoleumiin on haudattu 72 miehen lisäksi sentään viisi naista, muun muassa fyysikko Marie Curie ja poliitikko Simone Veil

Sisältä Panthéon on juuri niin täynnä suuria patsaita, pylväitä ja tyhjää tilaa kuin vallankumouksen ideaalien symboliksi muutetun rakennuksen voi kuvitella olevan. Keskellä rakennusta heiluu kuitenkin ”revoluution” alkuperäinen merkitys. 

Vuonna 1851 fyysikko Léon Foucault rakensi Panthéonin kupolin alle heilurin, jolla hän esitti yksinkertaisen ja suoran todisteen maapallon pyörimisliikkeestä (revoluutio) akselinsa ympäri. 67 metriä pitkän vaijerin päässä heiluneen messinkipäällysteisen lyijypallon heiluntaliike siirtyi suhteessa Panthéonin lattiaan hieman yli 11 astetta tunnissa ja teki kokonaisen ympyrän alle 32 tunnissa (jos Foucault’n heiluri sijoitettaisiin pohjois- tai etelänavalle, se tekisi ympyrän 24 tunnissa). 

Panthéonissa heiluu nykyisin alkuperäisen Foucault’n heilurin kopio. Tai heiluisi, ellei se olisi juuri vierailuviikollani remontissa. Täytyy tyytyä heilurin historiaa selittäviin infotauluihin. 

Heilurin ja kaiken muun komeuden alapuolella on krypta, kuuluisuuksien nekropolis. Kaksi ensimmäisenä vastaantulevaa asukkia ovat vallankumouksen kannalta kenties tärkeimmät: 1700-luvulla yhtä aikaa eläneet ja kuolleet kirjailijafilosofit Voltaire ja Jean-Jacques Rousseau

”Runoilija, historioitsija, filosofi; avarsi ihmismieltä ja opetti, että sen pitäisi olla vapaa”, lukee Voltairen sarkofagin kyljessä. 

”Tässä lepää luonnon ja totuuden mies”, lukee Rousseaun sarkofagissa. 

Rousseau oli itseään vanhemman Voltairen suuri fani, mutta Voltaire ei suuremmin Rousseaun kirjoista välittänyt. 

Etujoukkopolitiikan (vanguardism) siemenet on näin kylvetty. Etujoukko puhuu kaikkien puolesta, kun se lähtee muuttamaan yhteiskuntaa vallankumouksella. Muut eivät vain vielä tiedä sitä! 

Rousseaun kirjoituksia ei kuitenkaan unohdettu, vaikka Voltaire arveli joidenkin kohdalla niin käyvän hyvin nopeasti. Rousseau kuoli 11 vuotta ennen Bastiljin valtausta ja sittemmin vallankumouksen alkuna nähtyjä tapahtumia, mutta hänen ajatuksensa vaikuttivat ratkaisevasti vallankumouksen kulkuun ainakin filosofi Charles Taylorin mukaan. 

Osin Rousseaun ajatusten takia Ranskan vallankumous muuttui niin veriseksi ja osoittautui niin mahdottomaksi saada jonkinlaiseen järjelliseen lopetukseen, toisin kuin Amerikan vallankumous. Ja osin Rousseaun ajatusten takia nimenomaan Ranskan vallankumouksesta tuli de facto standardi kaikille tuleville vallankumouksille. 

Ranskassa ei 1700-luvun lopulla ollut yhtään laajasti jaettua käsitystä siitä, mitä populaari suvereniteetti institutionaalisesti tarkoittaa, kirjoittaa Taylor kirjassaan Modern Social Imaginaries. Koulutetun väestön, porvariston ja aristokratian keskuudessa ajatus tasa-arvoisesta kansalaisuudesta oli saanut vankan jalansijan, mutta heidänkään kesken ei ollut yhteisymmärrystä siitä, miten se toteutetaan – puhumattakaan alemmista luokista, joilla ei ollut mitään ideaa siitä, mitä ”kansanvalta” voisi tarkoittaa. 

Tässä ilmapiirissä erilaiset käsitykset kansanvallasta kilpailivat, ja niiden joukossa oli myös Rousseaun radikaali käsitys ”yleistahdosta”, kirjoittaa Taylor. 

Rousseaun ajatuksissa itserakkaus (amour de soi) ja sympatia (pitié) muita kohtaan yhdistyvät rationaalisessa ja hyveellisessä ihmisessä yhteisen hyvän kannattamiseksi, ja kun tämä tapahtuu poliittisen yhteisön kaikissa jäsenissä, saadaan yleistahto. 

Itserakkaus ja rakkaus muita kohtaan ovat siis täydellisen hyveellisessä ihmisessä sama asia. Mutta miten selittää ihmisten itsekkäät motiivit, jos itserakkaus on myös rakkautta ihmiskuntaan? Rousseaun mukaan meissä vaikuttaa itserakkauden lisäksi ylpeys (amour propre), ja ne eroavat toisistaan yhtä selvästi kuin hyvä eroaa pahasta. Valinta hyveen ja paheen välillä on Rousseaulle valinta vapauden ja orjuuden välillä. 

Rousseau ei kannattanut edustuksellista parlamentaarista demokratiaa. Yleistahto täytyy muodostaa läpinäkyvästi, ja tuo yleistahto edustaa kaikkia. Tämä ajatus johti osaltaan vallankumouksen sekopäisimmiltä näyttäneisiin osiin kuten Järjen kulttiin, jossa tasavalta yritettiin tuoda näkyväksi festivaaleilla. 

Mutta mitä jos yleistahto on olemassa vain siellä, missä on todellista hyveellisyyttä, missä itserakkaus ja rakkaus muita kohtaan yhdistyvät? Mitä tällöin voidaan sanoa tilanteesta, jossa suurin osa ihmisistä on edelleen ”korruptoituneita”, jossa vain harva on todella hyveellinen, kysyy Taylor. 

Vastaus on lähes vääjäämättä, että tuo todella hyveellinen vähemmistö edustaa aitoa yleistahtoa, siis sitä, jonka kaikki allekirjoittaisivat, jos olisivat hyveellisiä. Entä mitä vähemmistön pitäisi tehdä tällä tiedolla? Antaa korruptoituneen enemmistön hallita esimerkiksi vanhojen säätypäivien sääntöjen mukaan? Miksi ihmeessä, jos teorian mukaan todellista tasavaltaa ei ole olemassa ennen kuin kaikkien tahto yhdistyy yleistahdossa? 

Etujoukkopolitiikan (vanguardism) siemenet on näin kylvetty. Etujoukko puhuu kaikkien puolesta, kun se lähtee muuttamaan yhteiskuntaa vallankumouksella. Muut eivät vain vielä tiedä sitä! 

Näin syntyivät jakobiinit ja vuosisataa myöhemmin bolševikit ja vuosien 1792–94 terrori ja myöhempien aikojen terrorit ja näin Ranskan vallankumous vaikutti kaikkiin sen jälkeisiin isompiin vallankumouksiin. Vallankumous syö aina lapsensa, opittiin Pariisissa ensimmäistä kertaa. 

Kävelen ulos Panthéonista alkavaan Pariisin iltaan. Vasemmalla puolella on viidennen kaupunginosan pormestarin toimisto. Sen oven yläpuolella lukee jälleen ”liberté, égalité, fraternité”. 

Oikealla on Sorbonnen yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan päärakennus. Sen edustalla on noin sadan ihmisen ilmastomielenosoitus. Julkisivussa jälleen samat kolme sanaa. 

Vähemmän tunnettua on, että ”liberté, égalité, fraternité” oli alun perin kuin sotahuuto, ja se loppui sanoihin ”ou la mort”, tai kuolema. Terrorin jälkeen loppuosasta luovuttiin. 

Vuonna 1958 sanakolmikko lisättiin Ranskan perustuslakiin. 1789–1958, 169 vuotta. Ei ole täysin älytöntä väittää, että niin kauan vallankumous kesti – tai että se jatkuu edelleen. Révolution en permanence ei ole Marxin ja Engelsin vaan anarkismin isänä pidetyn Pierre-Joseph Proudhonin keksimä käsite ja viittaa siihen, että ehkä vallankumouksia ei ole kuin yksi, sanoo Arendt. 

Parinsadan metrin päässä Panthéonista on Ranskan kuuluisin grande école, École normale supérieure. Sieltä valmistuu yhteiskunnan todennäköisin uusi kerma. Aivan oppilaitoksen viereiseen muuriin on kirjoitettu tussilla ”Quand la loi est injuste, la désobéissance est un devoir”. Kun laki on epäoikeudenmukainen, tottelemattomuus on velvollisuus. 

Uusi vallankumous. Voiko sellainen tulla? Kysyn asiaa epätasa-arvoa ja verotusta tutkivalta sosiologilta Alexis Spirelta, joka työskentelee tutkimusjohtajana Centre national de la recherche scientifiquessa Pariisissa. Hän naurahtaa kysymykselle. 

”En ole varma, että vallankumous saisi missään vaiheessa enemmistöä taakseen. Sitä kannattaa hyvin pieni vähemmistö”, Spire sanoo mutta myöntää, että sosiologin on aina vaikea ennustaa tulevaisuutta. 

Keltaliivien mielenosoitukset ovat myös vain varjo siitä, mitä ne olivat liikkeen alussa viime marraskuussa. Tuolloin mielenosoittajia oli jopa 300 000, nyt heitä on ollut lauantaisin vain noin 20 000. 

”Nykyiset mielenosoittajat ovat hyvin eri porukkaa kuin alussa. He ovat yhä väkivaltaisempia ja tulevat pysymään väkivaltaisina, koska heidän vaateisiinsa ei ole poliittisia vastauksia”, Spire sanoo. 

Keltaliivien mielenosoitukset lähtivät liikkeelle dieselveron nostamisesta. Nosto tehtiin vuoden 2018 alussa päästövähennysten nimissä (joka oli protestien sytykkeenä toimineen verkkoadressin mukaan ”täysin kunnioitettava tavoite”, sitä ei vain saa tehdä niin, että pienituloiset ja auton käyttöön pakotetut kärsivät). Tämän vuoden alkuun suunniteltiin uutta korotusta, joka peruttiin. 

Melkein heti protestit laajentuivat koskemaan aivan muita asioita kuin dieselveroa. Ilmiselvin tulkinta mielenosoittajista on, että he vaativat tulla nähdyiksi päätöksenteossa. Keltaliivit, siis nimenomaan ne päälle puetut liivit, ovat näkyvin osa tätä performanssia. Jokaisessa autossa täytyy Ranskan lain mukaan olla huomioliivit kaiken varalta. Huomioikaa meidät kurjat ja köyhät autonomistajat! 

Symboleista on kyse, tietenkin, sanoo Spire, mutta mielenosoittajilla oli myös poliittisia vaatimuksia, joista oli laaja yhteisymmärrys. 

”Elintarvikkeiden arvonlisävero nollaan on hyvin selvä poliittinen vaatimus. Sen lisäksi oli laaja yhteisymmärrys kyllä/ei-kansanäänestysten järjestämisestä vähintään joissain aiheissa. Poliitikkojen ei haluta antaa päättää kaikesta. Kolmas vaatimus oli varallisuusveron palautus.” 

Kansanäänestyksiä ja veronalennuksia ranskalaiset saattavatkin vielä saada. Huhtikuun lopussa Macron ilmoitti, että aikomuksena on ainakin keventää tuloveroja (tosin alemmat tuloluokat eivät edes maksa tuloveroa) ja helpottaa kansanäänestysten järjestämistä. Macronin ja hallituksen oli pakko reagoida, koska mielipidekyselyt osoittivat, että keltaliiveillä oli kansalaisten enemmistön sympatiat takanaan marraskuussa. 

Varallisuusvero sen sijaan olisi sekin lähinnä symboli. Valtio keräisi sillä Spiren mukaan noin neljä miljardia euroa vuodessa. Samalla sosiaaliturvan budjetti on noin 350 miljardia euroa vuodessa. 

Symbolit ovat kuitenkin voimakkaita, myöntää Spire. 

”Ihmiset ovat hyvin vihaisia Macronille, koska hänen väitetään käyttäneen 500 000 euroa Élysée-palatsin sisustuksen uusimiseen. Eihän sillä ole kansallisesti mitään merkitystä, mutta se on symboli, jonka kaikki ymmärtävät, ja siksi se on tärkeää.” 

Macron onkin keltaliivien suurin inhokki, eikä hänen kannatuksensa muutenkaan hyvällä tolalla ole. Toisaalta sama inho pätee myös muiden kärkipoliitikkojen kohdalla. 

”Ranskalaiset ovat olleet vuoden 2008 jälkeen enemmän tai vähemmän vakuuttuneita, että poliittisen vallan, bisneseliitin ja pankkien kesken on tietynlainen liitto. Macron on uravalintojensa takia tämän liiton symboli, koska hänet palkattiin ensin pankkimaailmaan, josta hän erosi aloittaakseen poliitikkona”, Spire sanoo. 

Keltaliivien mielenosoitusten erikoisuus on Spiren mukaan ollut juuri vaaleilla valittuihin poliitikkoihin keskittyminen. Protesteja ei ole esimerkiksi suunnattu yritysjohtajia vastaan. Samalla julkista sektoria halutaan puolustaa ja esimerkiksi hallituksen suunnitelmaa yksityistää Pariisin lentokenttäviranomainen vastustetaan kiihkeästi. 

Spiren veikkaus on, että ihmiset ovat päätelleet, ettei kansainvälistä kilpailua käyviltä firmoilta voi vaatia palkankorotuksia. Jos ostovoimaa halutaan kasvattaa, ainoa tie ovat veronalennukset. Siksi keltaliivit keskittyvät veroihin ja poliitikkoihin. 

“Suuri enemmistö veronmaksajista aliarvioi niiden julkisten palvelujen määrän, joista he hyötyvät päivittäin.” – Alexis Spire

Toinen syy veroihin keskittymisessä on, että niitä maksetaan todella paljon. Jos verokertymä suhteutetaan bruttokansantuotteeseen, suhdeluku on Ranskassa 46,2 prosenttia (Suomessa 43,3 prosenttia, per OECD). Samalla ihmiset eivät kuitenkaan ymmärrä, millä tavoin valtio heitä avustaa. 

”Kun selitän, että hyvinvointivaltiolla on erittäin suuri rooli Ranskan suhteellisen matalassa epätasa-arvossa, ihmiset eivät usko minua”, Spire sanoo. 

Spire kutsuu ilmiötä käsitteellä l’état souterrain (maanalainen valtio, lainattu politiikantutkijalta Suzanne Mettleriltä ja käsitteestä submerged state) viime vuonna julkaistussa kirjassaan Résistances à l’impôt, attachement à l’Etat

”Käsite tarkoittaa sitä, että veroilla toteutetaan paljon asioita, joista ihmisillä ei ole hajuakaan. Että ylivoimainen valtaosa veroista ja veroluonteisista maksuista käytetään sosiaaliturvaan, terveydenhuoltoon ja eläkkeisiin.” 

Tietämättömyys ei koske vain alempia tuloluokkia. 

”Suuri enemmistö veronmaksajista aliarvioi niiden julkisten palvelujen määrän, joista he hyötyvät päivittäin. Se koskee niin perhe- kuin muita tukia mutta myös palveluita, kuten kulttuuripolitiikkaa ja koulutusta.” 

Hyvänä esimerkkinä toimii sairaalakäynti, Spire sanoo. Jos jokin operaatio maksaa potilaalle 50 euroa, sen todellinen kustannus on todennäköisesti useita tuhansia euroja. 

”Mutta kun maksat 50 euroa, vakuutut, että se on oikea hinta.” 

Entä eliittien ja ”France périphériquen” välinen railo, josta Christophe Guilluy on kirjoittanut koko 2010-luvun? Kaupungit vs. maaseutu? Spire ei ole vakuuttunut. Hänen mielestään Guilluy näkee kehityksen liian yksiulotteisesti.

”Sosiaaliset suhteet ovat monimutkaisempia ja edellyttäisivät analyysia, joka ottaa huomioon muut ulottuvuudet, erityisesti etäisyyden valtiosta.” 

Kaikista ongelmista huolimatta Ranskassa on toimiva hyvinvointivaltio samalla kun se on etnisesti monimuotoinen (tarkkoja tietoja ei ole, sillä väestönlaskennassa on laitonta kysyä etnisyydestä ja uskonnosta). Se näyttää hieman vapisevaa keskisormea niille, jotka uskovat, että vahvasti redistributiivinen hyvinvointivaltio voi toimia vain etnisessä monokulttuurissa. 

Spiren mielestä sekin kertoo jotain, että keltaliivien (jotka olivat lähinnä valkoihoisia, koska maaseudulla valkoihoiset ovat ylivoimaisessa enemmistössä) protesteissa maahanmuuttovastaisuus jäi täysin marginaaliin. 

”Valkoihoiset voisivat olla maahanmuuttajia ja maahanmuuttoa vastaan. Niin ei käynyt, vaan tärkeimmät vaateet koskivat veroja, ostovoimaa ja poliittisia oikeuksia.” 

Kesä on tulossa. Alexis Spiren mukaan on mahdollista, että keltaliivien protestit saavat pontta lämpimästä säästä. 

”Tällaisessa protestissa ei ole koskaan kyse pelkästään politiikasta. Se on myös liike, jonka jäsenet nauttivat yhdessäolosta, jotka saattaisivat muuten olla yksinäisiä. Kesällä politiikasta puhuminen kadulla on todellinen nautinto.” 

Syyt osoittaa mieltä eivät ainakaan heti katoa, tekivät Macron ja hallitus mitä tahansa. 

Maalis–huhtikuun vaihteessa Pariisissa paistaa aurinko pilvettömältä taivaalta ja kadulla on 20 astetta lämmintä. Montmartrella 18. kaupunginosassa vastaan kävelee yksi mielenosoittaja t-paidassa. Hän on nostanut keltaliivinsä teleskooppivavan päähän. Liivin yhteydessä on kyltti, jossa lukee jotain siitä, mitä tehdä, kun poliisi alkaa pamputtaa. Tarkemmin en ehdi tekstiä lukea ennen kuin ohitamme toisemme. 

Parin sekunnin päästä katson taakseni. Hän on kadonnut kulman taakse, kuin haamu.