Tänä talvena olen ollut väsynyt. Olen valvonut liian myöhään, maannut sängyssä läppärin kelmeässä valossa ja elämöinyt. Ujuttanut kirjoja tietokoneen alle, ettei se kuumenisi. Kaksi kertaa se on tippunut lattialle, kun olen ollut niin fiiliksissä.
Olen haistanut Etelä-Kiinan meren suolan ja tuntenut hiekkakirppujen pistelyn jalkapohjissani. Kärsinyt nälän kaivertamasta kuopasta mahassa ja tuskaillut, kun hikinen ote kirpoaa puutolpasta.
Olen istunut heimoneuvostossa, kuunnellut Jeff Probstin ohjailevia kysymyksiä ja kilpailijoiden paljastavia vastauksia ja pähkäillyt, voiko mihinkään luottaa. Purrut kynteni ja kynsinauhani rikki. Ja sitten ihaillut kerta toisensa jälkeen, kuinka mestaripelaajat ovat kääntäneet kaiken päälaelleen onnistuneella blindsidella tai power shiftillä.
Olen klikannut next episode, vaikka silmäni ovat jo lurpanneet.
Rakastan jalkapalloa ja Counter-Strikea, joissa pelitavat vaihtuvat vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen ja joiden taktiset ulottuvuudet ovat loputtomat. Rakastan tarkkailla pelaajien ryhmittymistä ja arvailla strategiaa. Fanittaa jalkapalloseura Tottenham Hotspuria ja hurrata suomalaisen CS:GO-joukkue ENCE:n turnausvoitoille.
Mutta peli, jolle olen menettänyt täysin sydämeni, on Survivor. Aikamme kaunein ja monipuolisin peli.
Aina se ei sitä ollut.
Ruotsalaiseen Robinsoniin (1997–) perustunut Survivor käynnistyi Yhdysvalloissa 31. toukokuuta 2000 ja Suomessa MTV3:lla vuotta myöhemmin nimellä Selviytyjät.
Ohjelma etenee pääpiirteittäin näin.
Joukko tavallisia ihmisiä jaetaan heimoihin keskelle villiä luontoa. Tasaisin väliajoin heimot kilpailevat keskenään palkinnoista ja koskemattomuudesta. Heimo, joka ei saa koskemattomuutta, äänestää pois yhden jäsenistään.
Puolivälissä heimot yhdistetään ja Survivor muuttuu joukkuekilpailusta yksilökilvaksi. 39 päivän jälkeen finaalikolmikko tai -kaksikko asetetaan raadin eteen. Raadin muodostavat pelistä viimeisenä pudonneet 7–9 kilpailijaa. He äänestävät, kuka finalisteista saa miljoonan dollarin pääpotin.
Alkuun Survivor keskittyi nimensä mukaisesti selviytymiseen. Helteeseen, eristäytyneisyyteen ja niukkuuteen. Ohjelma tarjosi kilpailijoille säkit riisiä ja machete-veitsen. Palkintohaasteista saattoi voittaa kalastusvälineitä tai pressun. Kurjuus, askeesi ja fyysinen kuritus muodostivat Survivorin perustan.
Survivor oli kaikesta luopumisen romantiikkaa. Unpluggingia, digi-detoxia ja off the grid -nostalgisointia. Robinson Crusoe -larppia. Survivalismipornoa. Kakkoskaudella liikuttiin jo vaarallisilla vesillä, kun hiukset alkoivat lähteä Elisabethin päästä ja elintoiminnot sammua.
Sarjaa mainostettiin spektaakkelina, jossa saarelle haaksirikkoutuneet taistelevat henkiinjäämisestään ja viimeisenä seisova vie mukanaan kirstullisen riihikuivaa. Markkinoinnissa korostui darvinistinen luonnonvalintaretoriikka, survival of the fittest, sekä ajatus luontoa ja sen voimia vastaan taistelevista urheista amerikkalaisista.
Vieraita kulttuureja eksotisoitiin häikäilemättä ensimmäisestä kaudesta lähtien. Selviytyjät jaettiin heimoihin, koskemattomuussymbolit muistuttivat epämääräisiä vieraskulttuurisia artefakteja ja välillä kisaajat sutivat kasvoilleen sotamaskit ikään kuin kanavoidakseen jotain alueelle ominaista.
Tältä varhaisimmat šakkipelit varmaan näyttivät.
Myöhemmillä kausilla paikallisia alkuperäiskansoja ”kunnioitettiin” tutustumalla heidän ”ikiaikaisiin tapoihinsa” ja osallistumalla heidän ”seremonioihinsa”, mutta rivien välissä kyse oli länsimaisen sivistyksen rinnastamisesta alempiin, alkukantaisiin kulttuureihin. Kirjassaan Reality Bites Back (2010) Jennifer Pozner nostaa tikunnokkaan erityisesti Keniaan sijoittuneen kolmoskauden, jolla paikalliset samburut esitettiin mykkinä villeinä, jotka uhraavat lehmiä ja juovat niiden veret.
Seikkailun ja indianajonestelun lisäksi Survivorin tekijät lupasivat katsojille sosiaalisen kokeen, jossa kilpailijat unohtavat kameroiden läsnäolon ja paljastavat kaikelle kansalle todelliset luontonsa. Kuka menettää hermonsa? Kuka sekoaa? Ketkä päätyvät sänkyyn?
Hype puri, ja Survivorista tuli ennennäkemätön tv-sensaatio. Elettiin aikaa ennen realityhirmuja Temptation Island, Bachelor, Joe Millionaire ja The Amazing Race. Big Brotheria oli tehty yksi kausi Alankomaissa ja Robinsonia muutama Ruotsissa. Yhdysvalloissa pyöri MTV:n The Real World, eräänlainen BB:n esiaste, jota harva otti vakavasti.
Alkuun selviytyjät eivät oikeastaan edes pelanneet. Haasteet olivat lyhyitä ja yksinkertaisia. Valtaosa ohjelma-ajasta syötiin riisiä, vitsailtiin nuotion äärellä ja nuristiin kameralle kaikesta, mikä kanssakisaajissa risoi.
Ohjelma arvosti käsistään käteviä survivalisteja (Richard, B.B., Gretchen) ja nuoria hottiksia (Greg, Colleen, Jenna). Jälkimmäisten keskuudessa lempikin oli leiskua.
Selviytymisen ohella Survivor oli tirkistelyä. Halpaa ja alhaista voyeurismia, jonka Big Brother hioi pari vuotta myöhemmin huippuunsa. Television ja yhteiskunnan turmiota, kuten tavattiin sanoa.
Sitten tapahtui jotakin, mitä tuottajat eivät olleet aavistaneet. Ensimmäisen kauden neljännessä jaksossa Richard Hatch perusti liittouman. 38-vuotias yrityskouluttaja teki realityohjelmasta hetkessä oikean pelin ja itsestään Survivor-jumalan, jolle seuraavat pelaajasukupolvet tulisivat kumartamaan.
Richardin liittoumaan kuuluivat Rudy, Sue ja Kelly. Heillä ei ollut numeerista ylivoimaa, mutta koska muut äänestivät ihan miten sattuu, liittouma eteni loppuun saakka.
Viitosjaksossa he järjestivät sarjan ensimmäisen blindsiden – kollektiivisen siirron, joka tulee muille yllätyksenä – pudottamalla Raamattuunsa takertuneen Dirkin. Tästä eteenpäin liittouman oli helppo äänestää muut ulos yksi kerrallaan.
Tältä varhaisimmat šakkipelit varmaan näyttivät. Kun joku ensimmäisenä oivalsi, että upseerit ovat avainasemassa ja keskustan hallinta on kaiken a ja o, eikä muilla ollut vielä aavistustakaan.
Pelaajat ja yleisö eivät Richardin pelityyliä arvostaneet. He ajattelivat liittoumien ja keplottelun rikkovan koko ohjelman. Kun Colleen äänestettiin pois saarelta, hänen viimeiset sanansa muille olivat ”be nice, play fair”.
Tuottaja Mark Burnett oli myös harmissaan. Hän oli visioinut sarjan selviytymisdraamaksi, jossa heikoimmat ja ärsyttävimmät putoavat, kunnes vahvin voittaa.
Richardilla oli iso maha ja isompi ego, ja hän tykkäsi kekkuloida alasti. Ensimmäisessä jaksossa hän ärsytti muita niin, että oli vaarassa hävitä heti. Harkitut siirrot ja älykäs sosiaalinen peli pitivät Richardin kuitenkin pelissä loppuun saakka. 50 miljoonaa amerikkalaista katsoi suorana, kun hänet kruunattiin voittajaksi, sole survivoriksi, elokuussa 2000.
”Richard Hatch oli niin paljon meitä edellä ensimmäisellä kaudella”, juontaja Jeff Probst sanoi Ben Blackerin juontamassa The Writers Panel -podcastissa vuonna 2016.
”Hän perusti ensimmäisen liittouman. Meillä ei käynyt mielessäkään, että osallistujat työskentelisivät yhdessä. Nyt se tuntuu niin perusasialta.”
Verkkomedia Kill Screen arvioi, että Survivor muuttui ensimmäisellä tuotantokaudellaan romanttisesta haaksirikkoseikkailusta oikeistolibertaristi Ayn Randin ”märäksi uneksi, jossa alaston mies käyttää ihmisiä vessapaperina metsästäessään taloudellista täyttymystä”.
Haaveilin pääsystä ohjelmaan.
Haaveilen yhä.
”Kiitos Richard Hatchin, Survivor muuttui Gilliganin saaresta Kärpästen herraksi.”
Toisella tuotantokaudella osallistujille oli jo selvää, ettei pelissä selviä ilman liittoumaa. Hiljalleen katsojatkin ymmärsivät, että miljoonan eteen täytyy juonia, keplotella, tehdä lupauksia ja sitten rikkoa niistä useimmat. Selviytymistaistelusta alettiin siirtyä laskelmoituun ihmisšakkiin.
Survivor muuttui ihmisdokumentista strategiapeliksi. Stanfordin vankilakokeesta Starcraftiksi.
Luojan kiitos, että muuttui.
Verkkoräiskintäpeli Counter-Striken idea on yksinkertainen. Kaksi viisihenkistä joukkuetta, terroristit ja erikoisjoukot, taistelevat kentän herruudesta. Terroristit voittavat asentamalla pommin tai tappamalla vastustajat. Erikoisjoukkojen tehtävä on estää isku.
CS ilmestyi syksyllä 2000 ja nousi hetkessä maailman suosituimmaksi nettipeliksi. Yläasteiden atk-luokissa kaikuivat laukausten äänet ja ”fire in the hole” -huudot. Pelaajat muodostivat ”klaaneja” ja alkoivat kilpailla toisiaan vastaan. Pian myös rahasta.
19 vuotta myöhemmin CS – jonka viimeisin versio Counter-Strike: Global Offensive ilmestyi vuonna 2012 – on yhä maailman suosituimpia videopelejä ja e-urheilulajeja. Miten tämä on mahdollista, vaikka pelin grafiikat ovat auttamatta vanhentuneet, eikä peruskonseptiin ole juuri kajottu?
Survivorin tuottajat ovat kausi kaudelta reagoineet siihen, miten peliä pelataan. Sen historia on tuottajien/pelinkehittäjien ja osallistujien/pelaajien välistä kilpajuoksua.
Vastaus piilee metapelissä.
Tavat, joilla CS:n ja Dota2:n kaltaisia suosittuja verkkopelejä pelataan, muuttuvat jatkuvasti. Joukkueet ja pelaajat reagoivat toistensa tekemisiin, oppivat uusia temppuja ja keksivät tapoja häiritä vastustajan harjoittelemia kuvioita. Yleensä yksi joukkue dominoi globaalisti tietyn aikaa tietyllä tyylillä, ja tämän voittaakseen muiden täytyy kehittää uusi tapa voittaa. Sen myötä pelin metapeli muuttuu.
CS:ssä metapeliin voidaan kajota esimerkiksi käyttämällä Molotovin cocktaileja uusilla tavoilla tai sijoittamalla kierroksen alussa rahaa lisävarusteisiin, joilla muut eivät näe arvoa. Joskus ratkaisut poikivat kokonaan uusia taktiikoita, joita käytetään voitokkaasti, kunnes muut oppivat pelaamaan niitä vastaan – tai kunnes pelinkehittäjät nollaavat ne uudella pelipäivityksellä.
Päivityksillä pyritään paikkaamaan pelistä löytyneitä porsaanreikiä ja tasoittamaan pelikenttää niin, ettei voittava taktiikka pysy voittavana loputtomiin. Tähtäimessä on ikuinen peli.
Kilpapelin ikä määrittyy sen mukaan, kuinka paljon sen metapelissä on liikkumavaraa. Siksi CS-voittajille jaetaan yhä vuosittain kymmeniä miljoonia taaloja ja Starcraft 2 -strategiapeliä hakataan kymmenettä vuotta.
Ja siksi Survivor on 19 vuotta ja 38 tuotantokautta debyyttinsä jälkeen elinvoimainen, kiinnostava ja arvaamaton kokemus.
Survivorin tuottajat ovat kausi kaudelta reagoineet siihen, miten peliä pelataan. Sen historia on tuottajien/pelinkehittäjien ja osallistujien/pelaajien välistä kilpajuoksua. Kun pelaajat ovat oppineet tavat pärjätä, pelinkehittäjät ovat rukanneet pelimekaniikkaa uusiksi säännöillä, elementeillä ja twisteillä.
Esimerkki:
Cookinsaarten kaudella (13.) Yul löysi kätketyn koskemattomuussymbolin, jolla saattoi nollata saamansa äänet heimoneuvoston lopuksi. Muut heimolaiset saivat kuulla asiasta. Symboli oli niin tehokas, ettei kukaan voinut koskea Yuliin, joka eteni lopulta finaaliin asti ja voitti koko pelin.
Seuraavalla kaudella pelimekaniikkaa rukattiin niin, että kätketty koskemattomuussymboli piti käyttää ennen ääntenlaskua. Tämä mahdollisti uudenlaisen blindsiden – jos Yulin kaltaiselle pelaajalle saatiin uskoteltua, ettei kukaan äänestä häntä, hänet saatettiin pudottaa pelistä niin, että symboli jäi käyttämättä.
15. kaudella mesomorfinen haudankaivaja James putosikin kaksi koskemattomuussymbolia takataskussaan. Legenda syntyi välittömästi.
Survivor on pyörinyt televisiossa kohta 20 vuotta ja muuttunut ällistyttävän paljon.
Ensimmäisellä kaudella Borneossa kyse oli kurjistetusta avaraluontoilusta. Jaksot oli leikattu verkkaiseen rytmiin, joka korosti leirielämän virikkeettömyyttä.
20. kaudellaan Survivor oli jo ihan nextillä levelillä. Heroes vs. Villains (2010) laittoi vastakkain ohjelman historian kuuluisimmat hyvikset ja pahikset ja teki näkyväksi sen, että peliin oli syntynyt kokonaan uusi sukupolvi.
Kun selviytyminen on sivuroolissa, dialogista valtaosa on nyt metapuhetta.
Vanhat konkarit Colby (2. kausi), Jerri (2. kausi) ja Rob (4. ja 8. kaudet) olivat uudempien pelurien kynsissä hätää kärsimässä. Russell Hantz (19. kausi) jallitti pariinkin otteeseen Kummisetä-Robia, jolle pelin modernit hienoudet, kuten kätketyt koskemattomuussymbolit, olivat vieraita.
Jerri sanoitti eron heimoneuvostossa hyvin:
”Peli käynnistyy nykyään välittömästi. Kaikki yrittävät rakentaa liittoumia ensi hetkestä lähtien. Samalla perinteinen selviytyminen ei ole yhtään niin tärkeää.”
Joulun alla 2018 päättyi Survivorin 37. tuotantokausi, jonka teema oli Daavid vastaan Goljat. Siinä rytmi on vieläkin hurjempi. Pelaajat alkavat heti rannalle päästyään tunnustella, juonitella ja liittoutua.
Varsinainen selviytyminen ja ympäristöeksotiikka on unohdettu kokonaan. Ei enää mehustelua Mikronesian, Gabonin, Filippiinien tai Cookinsaarten villillä ja arvaamattomalla luonnolla, mutatulivuorilla ja elefanteilla. Vielä ykköskaudella kisaajat vaelsivat heimoneuvostoon läpi pitkän ja vaarallisen, myrkkykäärmeiden kansoittaman metsäpolun. Nyt he pölähtävät sinne kuin teleportilla.
Samalla ohjelman riippakiveä, kulttuurista omimista, on himmattu. Vieraiden kulttuurien eksotiikalla ja muinaisella mystiikalla flirttaillaan yhä, mutta pahimmat ylilyönnit ovat onneksi historiaa.
Survivor on löytänyt pysyvän kodin Fidziltä, jossa viimeiset kuusi tuotantokautta on kuvattu. Kun tuotanto pysyy paikallaan, tuottajat voivat keskittyä pelimekaniikan hiomiseen. Mukana onkin kaikenlaisia uusia pelivälineitä, kuten idol nullifier eli symbolinnollaaja ja vote steal eli äänivarkaus. Niiden oikea-aikainen käyttö on suurta taidetta.
Kun selviytyminen on sivuroolissa, dialogista valtaosa on nyt metapuhetta, jossa pelaajat analysoivat omaa paikkaansa pelissä ja yrittävät pitää viittätoista palloa ilmassa samaan aikaan. Ainakin näitä kysymyksiä täytyy vuoden 2018 Survivorissa miettiä päivittäin:
– Keneen voin luottaa? Kuka voi luottaa minuun?
– Kenet minun kannattaa ottaa kanssani finaaliin?
– Onko liittoumani riittävän vahva? Pitäisikö liittoumia olla yksi vai useampi?
– Suosinko alussa joukkueen vahvuutta vai eliminoinko jo pahimpia vastustajiani?
– Pitäisikö minun miettiä haluamaani lopputulosta ja laskea sieltä taaksepäin liikkeet, joita muiden täytyy haluta tehdä (kuten Boston Rob myöhemmillä kausillaan teki)? Vai pitäisikö keskittyä joukkueen tai itseni vahvuuteen joka tilanteessa (kuten James on aina tehnyt)?
– Miltä Survivor-cv:ni näyttää? Tarvitsenko lisää ”isoja siirtoja”?
– Onko Survivor-tarinani raatilaisten silmiin vetoava?
– Olenko suututtanut ketään? Jos olen, miten lepyttelen heidät niin, että he äänestävät minut voittajaksi?
– Onko jollakulla kätketty koskemattomuussymboli?
– Miten löydän kätketyn koskemattomuussymbolin?
– Kerronko muille löytäneeni koskemattomuussymbolin?
– Miten käytän koskemattomuussymbolini oikein? Pelaanko sen itse vai pelastanko liittolaiseni?
– Miten käytän symbolinnollaajani (idol nullifier) oikein?
– Miten käytän äänivarkauteni (vote stealer) oikein?
– Kun palaan heimoneuvostosta leiriin, mistä löydän uuden koskemattomuussymbolin?
Viimeisimmän sukupolven pelaajat ovat hurjan eteviä. Toki mukana on tasapainon vuoksi pari amatööriä (katson teitä, Natalia ja Dan), mutta parhaat ovat parempia kuin koskaan. Heidän katsominen on kuin seuraisi autopeli Rocket Leaguen mestaruusturnausta, jossa jokainen liike on millintarkka ja turhasta riisuttu.
Nämä pelaajat ovat taiteilijoita, suuria mestareita. En voi kuin kikatella, tuulettaa ja painaa 45 minuutin välein next episode.
Suosikkipelaajani Christian on katsonut Survivoria 14-vuotiaasta lähtien. Hän tuntee pelin kuin omat taskunsa. AJC:n haastattelussa Christian kuvailee Survivoria šakkia monimutkaisemmaksi.
”Se on kuin 3D-šakkia 19 kanssapelurin kanssa. Aina välillä Jeff Probst tulee ja poistaa kuusi nappulaa pelilaudalta.”
Ensimmäinen Suomessa esitetty tuotantokausi oli The Australian Outback, joka oli käynnistynyt Yhdysvalloissa samana keväänä 2001.
Istuin telkkarin ääressä. Olin kaksitoista ja kuolasin Elisabeth Filarskia, ensimmäistä realityihastustani.
Oli tavatonta päästä seuraamaan tv-sarjaa näin tuoreeltaan. Elettiin aikaa ennen warettamista, joka pakotti levittäjät tuomaan suosikkisarjat muille markkinoille nopeasti. Survivorin kohdalla tuoreus oli tärkeää, sillä verkossa elämöi jo miljoonien fanien lauma ja spoilerit olivat todellinen uhka. Eihän jalkapallo-otteluitakaan televisioida vuosien viiveellä.
Australiasta muodostui monelle suomalaiselle rakkain kausi. Niin minullekin. Huippuhetkiä riitti. Jerrin über-pahuus. Kel ja kuivaliha. Nuotioon pökertyvä Mike. Tinan kylmä ja tunteeton katse, kun hän äänesti liittolaisensa Mad Dogin pihalle. Salskea Colby, joka puhkesi finaalissa raivokkaisiin ”yeah!”-tuuletuksiin, kun Tina korjasi potin.
Istuin telkkarin ääressä. Olin kaksitoista ja kuolasin Elisabeth Filarskia, ensimmäistä realityihastustani. En tiennyt, että hän aloittaisi myöhemmin uran konservatiivisena tv-juontajana muun muassa Fox Newsin aamuohjelmassa.
Ensimmäisen kauden jälkeen olin koukussa ja katsoin seuraavat uskollisesti. Jakso joka lauantai kello 21. Ihmettelin Kenian kuivuudessa kuihtuvaa Big Tomia, nauroin Kathylle, joka pissasi merisiilin pistämän Johnin kädelle, palvoin Marquesas-kauden Kummisetää siteerannutta mestaripeluri Robia (”pelko pitää ihmiset uskollisina”) ja kikattelin Jonny Fairplaylle, joka valehteli isoäitinsä kuolleen.
Haaveilin pääsystä ohjelmaan.
Haaveilen yhä.
Ongelma on, että viime aikoina Suomen Selviytyjissä on nähty vain julkkiksia. Lolaodusogia, kallepalandereja ja sarachafakeja. Tylsää. Julkkisohjelmissa pelataan ihan eri säännöillä. Osallistujat ovat toisilleen tuttuja, ja harvalla on todellista tarvetta palkintorahalle – toisin kuin oikeassa Survivorissa, jossa tavan talliaiset pitävät pääpotin voittamista ja ylipäätään telkkariin pääsemistä ainutkertaisena tilaisuutena tehdä jotain elämällään.
Maaliskuussa 2019 kuulin Nelosen suunnittelevan tavis-Selviytyjiä. Vihdoin!
Googlasin hakulomakkeen kädet hioten.
Haku oli mennyt umpeen helmikuussa. Tuntui kuin minua olisi lyöty koskemattomuussymbolilla naamaan.
Valvoin yhden yön surkutellen sitä, kuinka suvereenisti olisin peliäni pyörittänyt. Suomalaisten peli ei varmasti olisi niin sofistikoitunutta kuin yhdysvaltalaisten. Tuskin kukaan olisi opiskellut Tony Vlachosin, Tina Wessonin ja Parvati Shallow’n pelityylejä ja rutistaisi niistä ydinmehuja omaansa.
Toisen yön valvoin miettien, miksi oikeastaan halusin mukaan.
Pelien kauneus on siinä, että ne, toisin kuin elämän, voi palauttaa peliteoreettisiin työkaluihin.
Tajusin, että Survivorissa viehätti sama kuin muissakin peleissä. Kaikessa sykkyräisyydessäänkin Survivor on selkeä ja yksinkertaistettu versio ihmiselämästä. Se on pakoa todellisuudesta. Simulaatio, jossa kaiken voi palauttaa pelitaktiikkaan, ja jossa kuka tahansa voi pärjätä.
Kunhan pelaa hyvin.
Kiasmassa oli keväällä 2017 esillä Reija Meriläisen teos nimeltä Survivor. Se oli videopeli, jossa kisattiin yhdeksää muuta selviytyjää vastaan Kiasman museorakennuksessa. Vaikutteita oli otettu paitsi tv-formaatista, myös verkossa pelattavista Orgeista – verkkoroolipeleistä, joissa simuloidaan suosikkirealityja Survivorista Big Brotheriin.
Pelin hahmot juttelivat paitsi pelitaktiikoista, myös siitä, mitä pelaaminen heille merkitsi. Mieleeni jäi vetäytyvän ”Marcon” kommentti siitä, miksi hän halusi pärjätä.
”Like if I proved myself through success in the game, it would somehow make up for what I’m inherently lacking.”
Kiasman tekemässä videohaastattelussa Meriläinen sanoo pelien viehättävän häntä, koska ne toisintavat oikean maailman asioita helpommin ymmärrettävissä ja hallittavissa blokeissa. Peleissä on helpompi ennakoida tekojen vaikutukset ja kehittää strategia, jolla pärjätä.
Juuri niin.
Pelien kauneus on siinä, että ne, toisin kuin elämän, voi palauttaa peliteoreettisiin työkaluihin – vangin dilemmaan, Nash-tasapainoon, erilaisiin matriiseihin. Peleissä voi menestyä laskemalla ja laskelmoimalla, valmistautumalla ja harjoittelemalla.
Survivor on videopeliä monimutkaisempi, koska kyseessä on sosiaalinen mittelö, jossa korostuvat inhimilliset uskollisuuden, rehellisyyden ja ansaitsevaisuuden teemat. Silti perusprinsiipit ovat samat. Yksi voittaa, muut häviävät.
Korttinsa oikein pelaamalla kuka tahansa voi päihittää muut.
Pankkivirkailija Sandra Diaz-Twine ja haudankaivaja James eivät välttämättä ole voittajia pelin ulkopuolella. Matalapalkkainen keittäjätäti Denise saattaa Courtneyn sanoin ”olla surkea elämässä”.
Mutta Survivorissa he ovat mestareita.
