Kritiikki ei ole kiusaamista

Kritiikkiä tarvitaan myös kontrolloitujen julkisuuskuvien aikana.

T:Teksti:

K:Kuvat: Viivi Prokofjev

Kerran haastattelin kuuluisaa suomalaista poptähteä. Olin kesätöissä eräässä naistenlehdessä. Ennen haastattelua sain levy-yhtiöltä listan teemoista, joita jutun pitäisi käsitellä: artistin uusi rentous, aiempi perfektionismi ja kasvaminen ihmisenä. Vastasin, että näillä mennään, koska muilla ehdoilla artisti olisi kieltäytynyt henkilöjutusta ja koska näin naistenlehdillä on muutenkin tapana toimia. Tapasin artistin.

Söimme hernehummusta ja tomaattikeittoa tyylikkäässä ravintolassa. Poptähti söi puolet pienestä annoksestaan, katseli pöytään tuotua tuoretta leipää ja selitti välttelevänsä gluteenia. Kirjoitin poptähden uudesta, rennommasta ruokasuhteesta.

Journalismi on sen julkaisemista, mitä joku ei toivoisi julkaistavan. Kaikki muu on on PR:ää. Näin väitetään muun muassa George Orwellin sanoneen.

Nykyisin haastateltava saattaa tokaista ”kiitos yhteistyöstä”, jos haastattelu uskalletaan ylipäätään antaa. Henkilöhaastattelu ei ole yhteistyötä vaan journalismia, jonka sisältöä kohde ei saa itse päättää.

Outoa kyllä, nykyään haastateltavat tuntuvat ajattelevan haastattelutilannetta jonkinlaisena kivana verkostoitumistapahtumana. Toimittajaa tervehditään lämpimällä, manipuloivalla halauksella, vaikka ei olla ikinä tavattu. Sen tyyppisiä kommentteja, että ”sähän oot itsekin nainen niin feministinä varmaan ymmärrät että meillä mimmeillä on vähän vaikeampaa taidemaailmassa niin varmaan kirjoitat musta kivasti pus pus”, kuulee usein.

Kriitikon työ on masentavaa ja epäkiitollista. Kritiikkiä tehdessä joutuu toisinaan esittämään ihmiset ja instituutiot sellaisessa valossa, jossa nämä eivät välttämättä haluaisi itse tulla nähdyksi. Kriitikon työ on tärkeää, koska hyvä kritiikki ei koskaan ota olemassa olevaa todellisuutta itsestäänselvyytenä eikä pidä tätä maailmaa ja sen kulttuurituotteita parhaana mahdollisena vaihtoehtona.

Toukokuussa ilmestyy viimeinen paperinen poplehti Rumba. Lopettaminen ei tule yllätyksenä: kyseessä oli kulttuurilehti, jonka tekeminen oli bisnestä, eikä merkkikaupalla kriitikoiden ulinaa sisältävä paperiläpyskä ole vuonna 2019 kannattava bisnes. Helsingin Sanomissa popkritiikkiä vielä julkaistaan, mutta usein kun kriitikko kirjoittaa analyyttisesti artistista, tämä julkaisee Facebookissa tai Instagram-stoorissaan ”oman näkökulmansa” asiaan.

Kommentointi on tietenkin sallittua. Kaikki kritiikki ei ole hyvää tai oikeudenmukaista. Kritiikin pyrkimyksenä ei ole kuitenkaan kiusaaminen, vaan totuudellisuus. Totuus on ajassamme uhattuna.

”Sosiaalisen median kautta tehtävän viestinnän vahvuus on siinä, että se näyttää autenttiselta ja aidolta, vaikka se on pääosin suunniteltua. Siinä artisti syöttää fanille asiansa kuten haluaa sen sijaan, että välissä olisi toimittaja, joka asettaisi asiat mittakaavaansa ja kontekstiinsa”, kirjoitttaa Jose Riikonen kohta kuopattavassa Rumba-lehdessä.

Some on tykkäyksiä, pelkkää lovee ja ”sä oot niinlahjakasjahuippujaparasjatärkeee ja mä arvostan sua niin täysillä” -puhetta täynnä sitä kaipaavalle. Jos artisti kunnioittaa itseään, hänen pitäisi kestää, vaikkei joku varauksetta fiilistelisi hänen tekemisiään. Brändäämisen ja itsensä markkinoinnin aikana kaikki kärsivät itsekunnioituksen puutteesta. Elämme monella tavalla surullista aikaa.