Nain kuolleen pojan kanssa, hän elää vielä silloin ja on kaksi vuotta minua vanhempi. Me tajusimme muiden ystäviemme lähteneen baarista, jossa olimme ensimmäistä kertaa kahdestaan, täynnä tuntemattomia ihmisiä ja se sai oloni entistä yksinäisemmäksi. Näin me tutustuimme. Se oli surua, ja hän oli kanssani siellä, ja aavistin meidän tulevan voimaan hyvin taas aivan kohta. Matkalla kotiini hän poimi maasta kaulahuivin, se näytti minusta likaiselta, ja pakotin hänet jättämään sen eteisessäni nurkkaan ja viemään sen mukanaan seuraavana aamuna, kun hän lähti ja tuli takaisin ja meni ja tuli takaisin ja niissä väleissä me naimme.
Kun ajattelen häntä, atomi, joka olen, halkeaa kahtia, koska pelkään kantavani hänen kuollutta DNA:taan sisälläni kuin helmiä, joihin sieluni tarrautuu, kun yllätän itseni haluamasta kadota kuten hän, silloin minä puhun hänelle, älä anna minun, älä anna minun.
Hänen kuolemansa ei saa minua tuntemaan olevani enemmän elossa, kehoni ei tunnu epätodellisemmalta, kehollani on häntä ikävä, ja voin tuntea hänen muistonsa painon sisälläni. Välillämme oli niin paljon sellaista, joka oli vain meidän välillämme, en usko koskaan kertoneeni joitain niistä asioista kellekään, tuskin hänkään, enkä kerro nytkään. Kaipaan häntä sentimentaalisesti, onko se ansa, vai onko se ok.
Yövyin hänen luonaan ensimmäistä kertaa, hänen pienoisessa yksiössään, kun tulimme klubilta ja hän esitteli minulle sisäpihansa, jonka roska-astiat olivat kadunpuoleisen konditorian käytössä ja yksi sinisistä roskiksista oli aina öisin täynnä pieniä kakkuja ja pikkusuolaisia. Löysimme jotain ja kiipesimme sängylle, me söimme ehkä rahkapullia, otimme riskin. Halusin jotain lainaan hänen asunnostaan, ottaa mukaani jotain, kun lähdin aamulla, mutten ollut valmis ottamaan häntä. Hän antoi minulle DVD:n, jota katsoin kotonani yksin. Sen alkukohtauksessa oli taianomainen puutarha ja matematiikkaa niin, että keskeytin sen heti. Minä en halunnut mitään, minkä tunnistin. Ja ne vuodet, kun naimme, luulin tuntevani hänet ilmiselvästi, kyllästymiseen asti.
Joulunpyhinä yhtenä vuonna pyysin häntä tulemaan luokseni asentamaan lahjaksi saamani kahvinkeittimen, jolle ei oikeasti tarvinnut tehdä muuta kuin keittää pannullinen vettä sen lävitse, jotta säiliö puhdistuu tehdaspölystä. Kun hän saapui ja kysyi tiukasti heti, mitä hänen kuului tehdä laitteelle, niin kerroin hänelle, ja hän sanoi, voi vittu Niko, ja nauroi outoa hymyään, joka ei koskaan näyttänyt paljastavan liikaa, tarpeeksi, ei ainakaan minulle. Suutelimme tunteja DVD-valikon äänten tahtiin, dramaattinen musiikki kulki lyhyttä loopia ja kuvaputkitelevisiossa väreili stillikuva miesnäyttelijästä, joka on liian vanha käydäkseen high schoolia ja käy silti.
Kerran taas suudellessamme pystyin maistamaan, miten pahalta hengitykseni haisi edellisyön ryyppäämisestä. Suuni oli yön kuolinvuode, jossa me makasimme ja kerroin hänelle kaiken, mitä olin tehnyt ennen kuin hän saapui luokseni, hän tuli niin monet kerrat, kun vain kerroin tarvitsevani häntä. Muistan erään ystäväni kysyneen, miksen ota häntä pysyvästi, koska hänhän on ihana, ja hän todella oli, missä hän on nyt? Minulla ei ole numeroa, josta tavoittaa häntä, mutta voin haistaa hänen valonsa, se valo on hän, jos ei vielä ihanampi, todellisempi hän, joka oli syvällä hänessä kaiken aikaa. Hänen kauneutensa, hänen röyhkeytensä, hänen joustavat luunsa. Nyt kaikki sanoo, että hän oli liian herkkä tähän maailmaan, mitä sillä todella tarkoitetaan?
Ihan kuin hänellä olisi ollut salaisuus, joka oli liian totta jaettavaksi, joten hän antoi itsestään kaiken muun, mikä oli annettavissa. Se salaisuus tuntee ihmisen paremmin kuin ihminen tuntee itsensä ja sen salaisuuden takia halusin häntä, ja pitelin hänen persettään sylissäni, kunnes en tuntenut oloani epämukavaksi enää, ja vilkaisin häntä suoraan silmiin. Hänen päänsä katsoi alas minuun ilmasta hehkulamppujen ja taivaan väliltä. Hänen katseensa oli uhkaavan ja tylsistyneen määrätietoinen, kuin olisimme olleet kaksi viimeistä osallistujaa kilpailussa, jossa mitataan kestävyyttä. Hän sai minut tulemaan, mutta minun täytyi keskittyä siihen paljon, koska hän käyttäytyi kuin harhautus. Orgasmi vuoti hänen katseestaan kuin informaatio, jota nakutan nyt auki mieleni pienellä vasaralla, jota opin vasta käyttämään, liian myöhään, mutta mitä sitten, nyt se toimii.
Haluaisin sanoa hänelle olevani pahoillani, minä loukkasin sinua joskus, entä muistatko silti, kuinka soitin krapulassa sängyllä meille Télépopmusikin Breathea ja sanoit; tämä laulu on ajalta, kun kaikki oli vielä hyvin. Kun se laulu soi tänään kauppakeskuksen sisäänkäynnillä, ajattelen sinua niin paljon, etten tunne olevani olemassa tässä maailmassa, jossa sinä joskus kuvasit lyhytelokuvaasi vuokraamassasi metrovaunussa, joka ajoi yön yli pilvien alla, joiden läpi lensit tuossa yhtenä yönä. Taivas on perseenreikä, taivas on roskaa, roskakori ja sen sisällä aina sokeria, näytä minulle makea ikuisuus, kuinka makea ikuisuus voi olla, ja miten pääsen sinne sisään. Mikä on ovikoodi, lähetä se minulle tänä yönä unessa kuin minä tahansa muuna yönä.
Ja kuten sinä veit todellisen itsesi maailmasta, minä myös haluan tulla omaksi salaisuudekseni, mutta en paljastumatta. Yhdellä nuolaisulla vasten persettäni ja reikääni, tunnen itseni avautuvan kuin paloportaat, toisen sylki on tikkaat, jotka putoavat auki pimeyteeni. Voihkinta kuuluu kaikkialla ruumiissa, jonka lihaseinämien sisällä pumppaa hidas ikuinen välähdys, jonka tahtiin ihmiset yrittävät tuntea itsensä koko rajallisen ikänsä. Jotkut heistä löytävät itsensä ja heistä jotkut eivät kestä, mihin sisällään törmäävät. Olisitpa sinä näyttänyt salaisuutesi meille, koska me uskomme voineemme löytää sanat, joilla päästä sinuun ja saattaa sinut turvaan sieltä, sisältäsi. Kaikki etsivät oikeita sanoja. Pelasta itsesi, he huutavat ja kaikki lähtevät, jotkut juosten.
