Alan 10-vuotiaana miekkailijaksi Aragornin ja Anne Bonnyn vuoksi.
Pian käy ilmi, ettei lajissa ole kyse sankareista, rohkeudesta tai muiden lasten kukistamisesta.
Miekkailu on tarkkuutta ja tuhansia toistoja, jotka kehittävät rytmitajua ja reaktiokykyä. Niiden ansiosta miekkailija tietää vaistonvaraisesti, mitä tehdä, kun joku lähestyy tarkoituksenaan lyödä säilä päälakeen.
11-vuotiaana en tajua kisaamista: aikuiset suostuttelevat lapsensa hakkaamaan toisiaan aseilla samalla, kun itse katsovat vierestä. Otteluiden jälkeen seison rivissä muiden kanssa, kun diminutiivi-Terminaattorit on esitelty voiton ja häviön huumeille ja yksi heistä julistetaan parhaaksi.
Miekkailu kehittyi nykyisen kaltaiseksi urheilulajiksi 1800-luvulla. Se on mielikuvista huolimatta raskasta kuin tennis tai nyrkkeily, ja yhdistää molempien tavoin kestävyyden ja räjähtävän nopeuden reaktiokykyyn ja taktiseen osaamiseen. Lajin kantava ajatus on yhä sama kuin kaksintaistelun, josta se kehittyi sotilastaidon kautta urheiluksi: osua aseella vastustajaan ennen kuin hän ehtii osua minuun.
Osumisen opettelu alkaa askeleen opettelemisesta. Askellettuani muutaman vuoden liikuntasalin päästä toiseen voittomahdollisuuteni alkavat kasvaa. Samalla minulle selviää, että myös julkisen keskustelun ulkopuolella osa ihmisistä pitää urheilevaa naista naisurheilijana, eikä ”vain urheilijana”. Naisurheilijan taidot määrittyvät ennen kaikkea sen kautta, ettei hän ole mies, eikä siksi pysty yhtä hyviin suorituksiin edes teoriassa. Ominaisuudet, taidot ja minuus nähdään asioina, jotka kaikilla vain ovat, eikä asioina, jotka opitaan, poisopitaan tai luodaan.
Esseessään Tapa pallo kirjailija Juhani Karila kirjoittaa: ”Urheilussa tappio on totaalinen. Elämässä totaalista on vain kuolema. Urheilu on turvallinen paikka harjoitella kuolemista.” Miekkailussa Karilan toteamus on erityisen tosi. Olen harjoitellut kuolemaa ensimmäisen kisavuoteni jälkeen lukemattomia kertoja.
Kisoissa kuoleman simulointi alkaa aina samasta paikasta kuin videopelihahmon uusi elämä: pim, olet elossa. Löydän itseni urheiluhallin vessasta täyttämästä vesipulloa, ja vessassa on, hallista riippumatta, harmaata hohkaava lattia ja Lordi-elokuvan tunnelma. Palaan liikuntasaliin, kiristän kengännauhat ja alan lämmitellä.
Moderni huippu-urheilu luotiin miesten kamppailun areenaksi ja yhteiskunnan peiliksi. Käsitykset voitosta ja parhaudesta rakennetaan kilpa- ja huippu-urheilussa varhain, koska ne ovat päämääriä, joihin kilpailija yleensä jossain vaiheessa tähtää. Huippu-urheilu on yhteiskunnan peilinä jätättävä ja hidastunut. Tasa-arvoistuminen on kilpaurheilussa edennyt yhtä hyvin kuin Akilleen yritys ottaa kilpikonna kiinni. Erityisesti ymmärrys siitä, mitä tarkoittaa olla paras, on yhä kietoutunut tiukasti sukupuoleen.
Naisten asema kilpaurheilussa on parantunut viime vuosikymmeninä, mutta kilpaurheilijanaisen identiteetti on yhä neuvottelun alaisena eri tavalla kuin miesurheilijan. Naisurheilijaa määritellään ja hänen kykyjään kyseenalaistetaan miesurheilijasta poikkeavin tavoin.
Keväällä 2018 kansainvälinen yleisurheiluliitto IAAF asetti säädöksen, jonka mukaan Caster Semenya ja joukko muita naisten sarjassa kilpailevia huippujuoksijoita joutuvat joko alentamaan luonnollisen korkeita testosteroniarvojaan lääkinnällisesti tai kilpailemaan miesten sarjassa. Stanfordin yliopiston tutkija Katrina Karkazis arvioi säädöksen vaikuttavan erityisesti globaalista etelästä tuleviin ei-valkoisiin urheilijoihin.
Historiallisesti muita kuin miehiä on pyritty järjestelmällisesti pitämään kilpaurheilun ulkopuolella vetoamalla sekä naiseuden että lisääntymiskyvyn vaurioitumiseen. Molemmat liittyvät vahvasti naisille oletettuun kehoon. Kun Kathrine Switzer juoksi Bostonin maratonin vuonna 1967 kisan ollessa naisilta kielletty, kriitikot varoittivat toisteisen liikkeen surkastuttavan rinnat ja pudottavan kohdun ulos. Vuonna 2005 Kansainvälisen hiihtoliiton puheenjohtaja ja olympiakomitean jäsen Gian-Franco Kasper sanoi radiohaastattelussa, ettei mäkihyppy sovi naisille ”lääketieteellisten näkökulmien vuoksi”, viitaten kohdun mahdolliseen vaurioitumiseen.
Sukupuolten asemaan vaikuttaminen on usein ollut yhtä hienovaraista kuin räjähtävien kohtujen pelko. Vuoden 1976 olympialaisissa Margaret Murdock sai kivääriammunnassa hopeaa, ja vuonna 1984 laji jaettiin miesten ja naisten sarjoihin. Vuoden 1992 olympialaisissa kiinalainen Zhang Shan osallistui skeet-ammunnan sekasarjaan ja voitti. Seuraavissa olympialaisissa naiset eivät saaneet osallistua skeet-ammuntaan, muu haulikkoammunta jaettiin miesten ja naisten sarjoihin, ja naisten sarjan kisasuorituksista tehtiin kevyempiä, joten sen tulokset eivät enää olleet vertailukelpoisia miesten sarjan tulosten kanssa.
Vuoden 2020 olympialaisissa ammunta uudistuu ja miehet ja naiset ampuvat miltei vertailukelpoisesti. Laajemmin tarkasteltuna mahdollisuudet naisten ja miesten sekä valkoisten ja ei-valkoisten urheilijoiden välillä ovat kuitenkin yhä epäsymmetriset. Siksi miekkailija Ibtihaj Muhammad, ensimmäinen hijabiin pukeutuva amerikkalainen olympiamitalisti, sanoo voitontahtonsa liittyvän haluun olla esikuva. Sellaista hänellä itsellään ei huippu-urheilijaksi kasvaessaan ollut.
Valokuvareportaasissaan Play Like A Girl Britni de la Cretaz ja Laurel Golio dokumentoivat kahta tyttöjen baseball-joukkuetta. Syrjinnän historia lajissa on pitkä. Vuonna 1973 yhdysvaltalainen tuomioistuin määräsi, että 22 vuoden osallistumiskiellon jälkeen tyttöjen täytyi antaa liittyä lasten baseball-joukkueisiin New Jerseyssä. Sen seurauksena yli 2000 poikajoukkuetta samasta osavaltiosta lopetti pelaamisen kokonaan. Vuonna 1974 osallistumiskielto kumottiin koko maassa, mutta nykyisen tasa-arvolain yksityiskohdat mahdollistavat yhä tyttöjen kieltämisen koulujen baseball-joukkueista, jotka muodostavat valtaosan nuorten mahdollisuuksista harrastaa lajia.
Miekkailu jaetaan sarjoihin sukupuolen ja iän mukaan. Vaikka kaikki sarjat miekkailevat samat pisteet, on etuliitteiden käyttö runsasta. Miesten finaali on kisoissa aina viimeisenä. Tavarapalkinnot ovat välillä osoitus ihmismielen kekseliäisyyden lopullisesta hiipumisesta. Sarjojen välille luodut erot ovat fiktiota, mutta ne on helppo sisäistää ajattomiksi ja muuttumattomiksi rakenteiksi. Tietoisuus tuskastuttaa Lordi-teemaisessa vessassa, mutta miekkailualueen viivat rajaavat sen ottelun ulkopuolelle.
Jako naisten ja miesten sarjoihin on kilpa-urheilun sukupuolittuneiden käsitysten ytimessä. Nykyisenlainen jako binääriseen sukupuoleen ottaa lähtökohdakseen sen, että sukupuolia on kaksi: yksi on vahva, toinen heikompi. Jako perustuu vääriin oletuksiin sukupuolesta, olettaa sukupuolille luontaisia ja muuttumattomia kykyjä ja vaikuttaa erityisesti transurheilijoiden, muunsukupuolisten urheilijoiden sekä muihin sukupuolivähemmistöihin kuuluvien urheilijoiden harrastamiseen ja uraan. Huippu-urheilijat Chris Mosier ja Lauren Lubin ovat sekä urheilussa että työssään urheilun ulkopuolella osoittaneet, että vääristynyt ymmärrys sukupuolesta heijastuu paitsi sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluviin kilpaurheilijoihin yksilöinä, myös laajempaan yhteiskunnalliseen ymmärrykseen sekä sukupuolesta että urheilusta.
Toisaalta myös media ylläpitää käsityksiä eri sukupuolten asemasta kilpaurheilussa. Naisten ja sukupuolivähemmistöjen kilpa-urheilusuorituksia huomioidaan vähemmän ja eri tavoin kuin miesten vastaavia. Heidät asetetaan miehiä useammin edustamaan tiettyä sukupuolta sen sijaan, että he saisivat edustaa itseään kilpaurheilijoina. Urheilujournalismin antamat vaimon, tyttären ja äidin identiteetit, kilpailijoiden ulkonäön kommentointi ja muiden kuin cis-sukupuolisten urheilijoiden häivyttäminen uutisoinnista ylläpitävät rajaa, jonka toisella puolella vain mies voi toteuttaa kilpaurheilijuutta puhtaimmillaan.
Pim, olen elossa. Materialisoidun Ruskeasuon urheiluhalliin, jonka kahvila on poikkeuksellisen hyvä mutta vessan lattia harmaa. Lämmittelen ja astun miekkailualueelle hermostuneena. Kovaa hyökkääminen on taktisesti oikea valinta, mutta saan pisteitä liioitellulla, rumalla aggressiolla. Miekkailussa aggressiivisuus on hyve, jos sitä käyttää oikein, ja nyt olen siirtynyt Taktikoiva Bulbasaur -tasolta Hulk-tasolle. Viides ja viimeinen osuma hävittää takanani leijailevan kalman.
Ottelu loppuu ja jään odottamaan seuraavaa. Välillä voiton etsintä muuttuu jälleensyntymisen opetteluksi. Hiki tiivistyy varustekopissa pilveksi, josta urheilijan on aikansa murjotettuaan noustava.
Palaan kisoihin, koska niissä on edelleen kyse siitä, että osallistujat jahtaavat toisiaan miekat kädessä ja lopuksi yksi heistä julistetaan parhaaksi. Kilpaurheilu etsii fyysistä virheettömyyttä tiivistäen sen mahdollisuuden miekkailuottelun kestoon tai juoksuradan pituuteen. Yksi sukupuoli voidaan olettaa kilpaurheilijoista parhaaksi ja muut määritellä sen mukaan. Silloin kyse ei enää ole täydellisyyden etsimisestä, vaan asioiden painostamisesta sellaisiksi kuin ne ovat aina olleet.
Toisaalta kilpaurheilija on kärsivällinen ja muutoksen epätasaisuuteen tottunut. Hän on oppinut, että kehitys vaatii toistoja, ja löytää niistä voiman ja kauneuden.
