Helsingin Sanomat julkaisi elokuun alussa artikkelin helsinkiläisen Marikki Patrikan rakentamasta ampiaispyydyksestä. Juttu alkoi lukijasta riippuen joko brutaalilla tai orgastisella valokuvalla, jossa satoja ampiaisia lillui kuolleena astianpesuaine-vesiseoksessa. Artikkelissa ei uhrattu aikaa ruumistehtailun moraaliselle pohdiskelulle vaan lähetettiin selkeä viesti: Siitäs saitte, paskiaiset! Mitäs tulitte MINUN takapihalleni toteuttamaan lajityypillistä käyttäytymistänne.
Ampiaisia oli tänä kesänä 20-kertainen määrä viime kesään verrattuna. Sekös ihmisiä ärsytti, sillä pihajuhlat menivät pilalle ja lapsia melkein kuoli – kuten heitä aina on kuolla, kun ihminen tarvitsee jonkin oikeutuksen moraalittomalle toiminnalleen. Suomalainen lapsi kuuluu suomalaiseen luontoon, toisin kuin ampiainen, joka ei osaa noudattaa ihmisen sanelemia luonnonlakeja. Ihmisellä on oikeus ruokkia lastaan, mutta ampiaistyöläinen ei saa kerätä ravintoa pesässä odottaville toukille – varsinkaan, jos ravinnonhankinta tapahtuu silloin, kun ihminen haluaa mussuttaa makkaraa pihakeinussa.
Sosiaalipsykologi Jonathan Haidt on kirjoittanut, että viha, inho ja pelko vaikuttavat ihmisen moraaliratkaisuihin ja altistavat maailmankuvalle, joka koostuu ”meistä” ja ”niistä”. Tuossa maailmassa ei ole tilaa erilaisuudelle – varsinkaan vittumaisille villieläimille! – vaan sen täyttävät epärationaalisuus, ennakkoluulot ja kyvyttömyys ymmärtää muita lajeja.
Ampiaisraivon leimahdettua moni suomalainen halusi Marikki Patrikan tavoin keltamustat kusipäät hengiltä. Ei ajateltu, että ampiaisten suuri määrä oli epäsuorasti ihmisen aiheuttamaa: se johtui ilmastonmuutoksen vauhdittamasta ennätyskuumasta kesästä, joka lisäsi ampiaisten ravinnonsaantia. Ei ajateltu myöskään, että ampiaiset ovat itse asiassa ihan hyödyllisiä pikku otuksia, jotka säätelevät puiden lehtiä syövien toukkien määrää ja pölyttävät putkikasveja.
Ampiaiset eivät toki ole ainoita suomalaisten vihaamia luontokappaleita. Samantyylisiä verenhimon purskahduksia näkee mediassa aina, kun joku mainitsee sudet. Sudesta ei tarvitse saada kuin epämääräinen riistakamerahavainto, kun suomalainen on jo ryntäämässä metsään ase ja mulkku tanassa. ”Fakta” nimittäin on, että susi uhkaa meitä emmekä me sitä. Suden paikka ei ole luonnossa vaan kehystetyssä ruumiskuvassa seinällä. Susi ei saa saalistaa metsään usutettuja metsästyskoiria, mutta ihmisellä on täysi oikeus marssia suden kotiin kivääri olallaan.
Näin siis Suomessa, jossa elää mitättömät 165–190 sutta. Edellisen kerran susi tappoi täällä ihmisen miltei 140 vuotta sitten.
Ihminen on paitsi vieraantunut luonnosta ja alistanut sen palvelukseensa, myös käynnistänyt kuudennen joukkosukupuuttoaallon. Pnas-tiedelehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan kaikista maailman villinisäkkäistä on ihmissivilisaatioiden synnyn jälkeen hävinnyt 83, kasveista 50 ja kaloista 15 prosenttia. Vain neljä prosenttia nisäkkäistä on enää luonnonvaraisia.
Ei siis ihme, että haluamme lahdata ampiaisia ja susia. Ne ovat kontrollimme ulkopuolelle jääneitä vapaita olentoja, jotka haastavat ihmiskeskeisen maailmankuvamme.
Hassua kyllä ystäväni onnistui yhteensovittamaan elämänsä ampiaisten kanssa viemällä pihalleen lautasellisen hilloa. Yksinkertaiseen temppuun meni vähemmän aikaa kuin pyydyksen rakentamiseen, eikä yhtään ruumista tarvittu. Tarvittiin vain kyky tuntea empatiaa – ja vähän hilloa.
