Kalajoen pienlentokentän porteilla odottaa kymmenien metrien mittainen autoletka. Sen perään kääntyy viereiseltä valtatie 8:lta tasaisin väliajoin uusia autoja.
Ne ovat kaikki bemareita. Kakkossarjaa, vitossarjaa, myydyintä kolmossarjaa. On urheilullisempaa coupé-mallia ja isoja perhemaastureita, jotka kiiltelevät auringonpaisteessa puhtauttaan.
On parinkymmenen tuhannen euron bemareita ja kahdeksankymmenen tuhannen euron bemareita. On uutta ja vanhaa, sinistä, valkoista ja mustaa, mutta kaikkien konepeltiä koristavat tunnistettavimmat BMW:n symbolit: Saksan Baijerin osavaltion lippua mukaileva logo ja musta etusäleikkö.
Lentokentällä alkaa pian Bimmerparty. Se on Pohjoismaiden suurin BMW-harrastajien kokoontuminen, jonka Bimmer Tuning Club of Finland järjestää nyt 16. kertaa. Tällä kertaa paikalle saapuu reilut 1 700 autoa ja yli 7 000 yksittäistä kävijää.
Heistä kolmelle kirjaimelle ei ole maanteillä muita vaihtoehtoja.
Suurin osa maaseutukuntien nuorista hankkii ajokortin heti, kun se on mahdollista. Ratissa saatetaan viettää päivittäin tunteja, aivan huomaamatta.
Silloin voi käydä niin, että auto alkaa muovata ihmisen identiteettiä.
”Autoon liittyy paljon päivittäisen tila-ajan rutiinien ylläpitoa, ja todennäköisesti siitä tulee osa identiteettiä juuri siksi”, uskoo autoilua tutkinut sosiologi Timo Kalanti.
Kalannin väitöskirja Ruumis ja rauta – Esseitä esineiden sosiaalisuudesta vuodelta 2009 perehtyi muun muassa auton ja ihmisen melko tunteelliseksikin muuttuneen suhteen selittämiseen. Auto romanttisen minuuden kotina -artikkelissa Kalanti kirjoittaa ihmisen romanttisen minuuden tarvitsevan mielikuvien ja emootioiden vaalimiseen omaa rauhaa: sellaisen ajan ja tilan, joka on täysin hänen vallassaan ja jossa ei tapahdu mitään, mitä minuus ei haluaisi siellä tapahtuvan.
Juuri sellainen tila auto on. Se on kodin liikkuva jatke, jota ihminen kokee hallitsevansa. Idealisoitu, myyttinen koti. Turvasatama maailmassa, jossa minän kokemus itsestä oman elämänsä herrana on jatkuvasti uhattuna. Paikka, jossa järjestys on lähtöisin sen omistajasta eikä muiden sanelemaa.
Auto on ruumiin sarkofagi, kolmas iho, metallinen vaippa, koneellisen kohdun sähköinen lämpö.
Oma paikka, mutta myös väline, jolla paeta pahaa maailmaa.
Koska Bimmerpartyjen tapahtuma-alue on viikonlopun ajan BMW parking only, jäävät vieraiden autot ulkopuolelle parkkiin. Bimmer Tuning Club of Finlandin varapuheenjohtaja Jussi Manni tarjoaa ystävällisesti esittelykyydin omalla urheilullisella bemarillaan.
Alue muistuttaa mitä tahansa pientä festarialuetta: on esiintymislava, yhteistyökumppaneiden pisteitä, joissa esitellään autoiluun liittyviä uutuustuotteita sekä tietysti kioski, jossa myydään tämän vuoden Bimmerparty-t-paidat ja -hupparit.
Festariasusteet ovat samoja kuin kaikkialla: monilla on leit, joillain kasvomaalaukset. Taustalla soi Radio Bimmer FM, tapahtuman oma radiokanava. Ysärin ja 2000-luvun alun konemusiikkihittejä rytmittää pikkutuhma läpänheitto.
Kalajoen lentokenttä ei ole iso, mutta täällä kaikki liikkuvat omilla autoillaan – paitsi iltaisin. Silloin kokoonnutaan lavan eteen.
Tutkimuksen mukaan nuoret miehet viettävät lähes koko viikonlopun autoissaan liikenteessä tai kosketuksissa korjattavaan autoon talleilla. He kuuntelevat Scooter-bändin musiikkia ja Euroopan listahittejä säätäen bassotehosteet täydelle teholle autoissaan, kirjoittaa Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaaranen vuonna 2001 ilmestyneessä artikkelissaan Kaahariklubin pojat. Vaaranen tutki erityisesti nuorten miesten autoiluelämäntapaa 1990-luvun lopulla.
Mikään Bimmerpartyillä ei viittaa siihen, etteikö olisi vuosi 2001. Isosta, lähes kokonaan bassokaiuttimeksi muutetusta autosta pauhaa tuttu Scooterin biisi:
When I was young,
It seemed that life was so wonderful,
A miracle, oh it was beautiful, magical.
Illan pääesiintyjänä on ruotsalainen eurodance-yhtye Solid Base, joka sekin on tuttu 1990-luvun lopulta.
Vaaranen ei ihmettele kulttuurin pysyvyyttä. Hän viittaa puhelimessa historioitsija Markku Kuisman ajatuksiin ihmisen rakkaudesta koneeseen ja laitteisiin.
Niin vahva ja voimakas suhde ei muutu muutamissa vuosikymmenissä.
Sosiaalinen yhteisö voi Timo Kalannin mukaan syntyä minkä tahansa toteemin ympärille. Yhteisö uskoo jaettavaan kokemukseen ja juhlii sitä yhdessä.
Bimmerpartyillä ei tarvitse pelätä tappeluita, sanoo telttakatoksen autonsa viereen juuri pystyttänyt mies. Hän ottaa aurinkoa ilman paitaa ja kulauttaa hörpyn oluttölkistään.
”Me ollaan kaikki tavallaan saman henkisiä ihmisiä, koska BMW yhdistää.”
Mutta miksi juuri bemarista on tullut Kalajoen tapahtuman toteemi?
Kalanti arvioi, että merkkimytologia on voinut osin syntyä Saksan autobahnoilla, valtateillä, joilla on vapaat, rajoittamattomat nopeudet. Niillä on pystyttävä kilpailemaan suorituskyvyllä.
Kahdesta saksalaisesta laatuautosta BMW edustaa juuri urheilullisuutta ja nopeutta. Mercedes-Bentz huokuu konservatiivisempaa pönäkkyyttä ja vaurautta, ja merkin yritykset tehdä itsestään urheilullisempaa ovat kuihtuneet Saksassa nopeasti kasaan.
Samoilla linjoilla on Petteri Ojala, joka on tutkinut syksyllä Turun yliopistoon valmistuvaa väitöskirjaansa varten autofoorumeja markkinatiedon näkökulmasta.
”Kunnon kaahailuauton piti olla takavetoinen, koska juuri se synnytti ajamisen iloa. BMW oli tässä takavetoisuudessa pioneeri.”
Sitä Ojalakaan ei osaa täysin selittää, miksi tietylle automerkille ollaan niin uskollisia. Joskus merkki vaikuttaa ikään kuin vain ”jäävän päälle”, ilman selkeää syytä.
Autotehtaiden näkökulmasta tässä ei ole mitään sattumaa. Ne käyttävät paljon aikaa ja rahaa suunnitellakseen uusien autojen tuoksuja ja äänimaailmaa. Tällaiset asiat saavat kuskit kiintymään autoon alitajuisesti. Ja sosiologin termein: tämä kaikki vaikuttaa yhteisön jaettuun käsitykseen toteemistaan.
”Kun on kerran bemaria ajanut, niin sen kyllä ymmärtää”, huikataan Bimmerparty-vieraille ratin takaa.
Tai kuten Timo Kalanti kirjoittaa:
Kulttuurissa, jossa vapaus tarkoittaa rajojen rikkomista ja ylittämistä, väline, joka fyysisesti ylittää maantieteellisiä ja hallinnollisia rajoja, — ja pakenee paikallisyhteisöjen kontrollia, löytää väistämättä tiensä kollektiivisen tajunnan päiväuniin.
Lähteenä on käytetty myös Timo Kalannin teosta ”Autoilukokemus: Mekanisoitu liike ja virtualisoituva maisema” (Teknillinen korkeakoulu, 1998) sekä Kalle Toiskallion (toim.) kirjaa ”Viettelyksen vaunu: Autoilukulttuurin muutos Suomessa” (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2001).
