Olen nähnyt kuolleen varpaat. Kun olin haastattelemassa oikeuslääkäriä, obduktiohoitaja esitteli minulle kylmiötä, jossa ruumiit odottivat käsittelyä. Vatsaani väänsi, vaikka jääkaapissa haisi vain pesuaine. Kun vaarini kuoli seiskaluokan jouluna, vanhempani katsoivat, että on parempi, että lapset eivät näe kuollutta isoisää. Ja oli muitakin kiireitä, luistelutreenit illalla ja joulunäytelmä parin päivän päästä.
Yhä harvempi meistä on nähnyt ruumiista. Elämän hauraus on eristetty kaupungilta laitoksiin. Aivan kuin olemassaolon tilapäisyys muuttuisi pysyvyydeksi, kun emme näe elämän ehtymistä.
”Kulttuuri, joka on kadottanut kuoleman ja kuolevansa, on tyhjä kulttuuri”, kirjoitti Terhokodin johtaja, ylilääkäri Juha Hänninen Lääketieteelliseen Aikakauskirja Duodecimiin toissa vuonna. Hännisen mukaan suhtautumisessamme kuolemaa lähestyviin kanssaihmisiin heijastuu kulttuurimme historiattomuus ja julmuus.
”Onko kuoleman kielto yksi tapa saada ihmiset, tuotantokoneiston rattaat, posottamaan arkielämäänsä entiseen malliin, jatkamaan keskeneräisiä hankkeita kyselemättä niiden mielekkyyttä, solmimaan osamaksusopimuksia uusista autoista ja taulutelevisioista, rehkimään kuntosalilla?”, kysyi kirjailija Helena Sinervo tekstissään Lautturit.
Armoa, ihmiset. Mehän jauhamme kuolemasta koko ajan, vaikka emme enää näe sitä samalla tavalla kuin mustan surman ja mestauslavojen aikaan. Kirjaamme ”RIP Whitney” Facebookkiin, fanitamme vampyyreja ja menemme juttelemaan, kun jotain kauheaa tapahtuu. Ja ennen kaikkea yritämme estää kuoleman treenaamalla ja kyttäämällä suupalojamme.
Historiantutkija Ilona Kemppaisen mukaan kuoleman poistumista katukuvasta dramatisoidaan suotta. Hänen mukaansa se on samaa modernisaatiokehitystä, jossa synnytykset siirtyivät kotoa sairaaloihin ja äidit hellojen luota kaupan pakastealtaille. Taustalla ei ole sen ihmeellisempää kulttuurin tyhjenemistä – kuolemasta on tullut samanlainen ostopalvelu kuin ruoasta, vaatetuksesta ja muista elämän perusasioista.
Maria Ruuska
