Nuori katutaiteilija on ihan mukava hupparipäinen tuttava, joka löytää oman yhteiskuntakriittisyytensä parin bissen jälkeen. Hän jankkaa tuoretta huomiotaan, että kaupungissa myydään mainostilaa yrityksille. Kukaan ei kuuntele. Hän kertoo havainnostaan jäbille Basso-lehden keskustelupalstalla, tussittaa, tarraa ja liimaa diipin statementin vakuutusfirman seinään. Siinä lukee erivärisillä kirjaimilla: PASKA.
Teos on valmis vasta, kun hän pinkoo karkuun Securitaksen körmyä. Juoksu on katutaiteen ydin.
”Kui se uskaltaa”, on suurin kunnianosoitus, jonka taiteentuntija voi julistaa katutaiteilijan teoksista.
Maailma on tatuoitunut. Ihmiset haluavat kuvia ja tekstinpätkiä kaikkialle. Kotien seiniin liimataan sisustavia lauseenpätkiä. Tatuointien ottamisesta on tullut toimistosihteerien piristävä harrastus.
Kaiken tilan tekstittämissä ja kuvittamisessa kärkisijaa pitävät katutaiteilijat, joiden mielessä varastorakennus muuttuu paremmaksi, jos siihen liimaa parimetrisen mursutarran.
Taustalla on enemmistön kyvyttömyys ymmärtää betonin kauneutta, syvemmin sanottuna kyvyttömyys olla täyttämättä tyhjää.
Katutaiteilijat julistavat julkisen tilan kuuluvan kaikille. Erityisen tärkeää heistä on ottaa haltuun teollisuusalueen kadunpätkä. On OK maalata kokoomuslaisen konehallin seinään, mutta jos katutaiteilija rikkoo pyhiä lakeja ja spreijaa toisen paskan piissin päälle omaa paskaa, katutaiteilijapiirit loukkaantuvat kuin apurahataiteilija Hesarin kritiikistä.
Sabluunamaalarit unohtavat kadunpätkänsä välittömästi, kun pönöttävästä taidemuseosta tulee tilaus. Porin taidemuseossa nähdään keväällä satsi kansainvälisesti arvostettua katutaidetta. Taidemuseouran voi saada käyntiin, jos maalaa tehtaanpiippuun kuolleita kaloja, koska jengi ei tarpeeks kelaa luontoo. Museon eläkevirkaiset amanuenssit huokaavat rohkeaa näyttelyvalintaansa.
Paskamaisinta on, että Porissa esiteltävät hassut spraykuvittajat ovat tämän lajin Ars Fennica -finalisteja. Jos katutaide ei yritä sanoa mitään, se voidaan laskea reviirikuseskeluksi.
Graffititaiteilija maalaa viivansa junaan, joka vie hänet kotiin, mutta se juna edustaa mätää järjestelmää. Hän iloitsee, että hänen fonttiharjoitelmansa ovat kanssaihmisille yhtä arvokkaita kuin juopon virtsavanat.
Graffitien visuaalinen kieli on imetty valtakulttuuriin joskus Koiviston valtakausilla, eikä 2010-luvun peinttareilla ole maalin likaamissa käsissään mitään muuta jännittävää kuin paskamainen auktoriteettivastaisuus.
Katutaiteen messias Banksy nauraa koko matkan bankkiin, kun duudsoni-taiteen kannut kolisevat tyhjyyttään. Maali on loppu. Kannusta kuuluu piff.
