Kirjailija ja käsikirjoittaja Mike Pohjolan kesänovelli tapahtuu rajan takana Karjalassa.
Rajavartija tarkistaa viisumimme ja matka jatkuu lohkeilleella asfaltilla. Tien reunoilla on ruosteisia bensa-asemia ja kesän villitsemiä pensaita.
Tunnen kyrillisiä aakkosia sen verran, että kykenen seuraamaan vanhuksia täynnä olevan bussimme reittiä tienvarren kylteistä. Viipurista matka jatkuu pikkuteitä pitkin Käkisalmeen, Sorsavalaan ja lopulta Utkogradiin, aikaisemmalta nimeltään Ankkalinnaan.
Katselen tuuheita kuusikoita ja autioituneita maataloja tympein mielin. Tässäkö tämä nyt on? Eipä taida olla paljon jäljellä isovanhempieni Karjalasta. Kasvoni heijastuvat bussin tummasta ikkunasta kalpean lohduttomina.
Itsenäisyyden alkuaikoina Ankkalinna oli Suomen itäisin kaupunki, kun viereinen Hanhivaara jäi rajan toiselle puolelle. Talvisodassa Ankkalinnakin menetettiin Neuvostoliitolle. Se vallattiin takaisin jatkosodan Suur-Suomi-huumassa, mutta se aika ei kauaa kestänyt. Sotien jälkeen lakkautettiin myös Ankkateeminen Karjala-seura, joka oli vaatinut koko maakuntaa takaisin Suomelle.
Stalinin aikana Ankkalinnan suomalaisperäinen väestö pakkosiirrettiin Brutopian neuvostotasavaltaan Siperiassa. Nyt kaupunki vaikuttaa juuri sellaiselta masentavan harmaalta karjalaiskylältä, joita itärajan takana on tusinoittain.
Matkaopas osoittaa Karl Barxin puistoa, jossa Leninin ja Ankanpään graniittiset patsaat seisovat vastakkain. Lapsina evakkoon lähteneet isovanhempani eivät kotikaupungistaan paljoa kertoneet, enemmän se on tuttu historiankirjoista. Viipurin läänin käskynhaltija Julius Kaarlenpoika Ankanpää rakennutti Ankeborgin linnakkeen 1500-luvun lopulla Juhana III:n käskystä, mutta Ankkalinnavuoren ympäristössä oli ollut asutusta jo rautakaudella.
Ankanpään patsas kantaa sylissään vehnäntähkiä, Leninillä on nyrkki pystyssä, molemmat katsovat visionäärisesti taivaanrantaan. Leninin patsas on tietysti vähän suurempi.
Halusin etsiä juuriani, mutta ilman vanhaa kulttuuriaan tämäkin paikka on pelkkiä rakennuksia. Olenko minäkin vailla merkitystä, opiskelija ilman kotia tai historiaa?
Bussi pysähtyy ison mäen juurelle. Sen päällä sijaitsee Ankkalinnan ainoa hotelli, neuvostohenkinen harmaa betonikuutio. Seinien rappaus on halkeillut ja oven yläpuolella on koko etuseinän kokoinen ympyrä, johon on kaiverrettu sirppi ja vasara. Ovessa lukee suomeksi ja venäjäksi Hotelli Karjala.
Hotellin ympäristössä on pilvin pimein kerjäläisiä ja muita kaupunkilaisia. Suomalaisten ja venäläisten joukossa on hienoiseksi yllätyksekseni myös niitä lyhyitä ja kalpeita tyyppejä, jotka asuttavat Ankkalinnaa valokuvissa. Kolme samannäköistä pientä katupoikaa mustissa väärennetyissä tai varastetuissa jenkkilippiksissään tulee pyytämään ”juks euro, juks euro, hjuva Suomi”. Laiha konkkanokkainen mies liiveissään tyrkyttää piraattileffoja ja nutturapäinen mummo tarjoaa huiveja ja maatuskoja.
Seurueen vanhukset hapuilevat puhuessaan karjalan murretta. Väki on lähtenyt evakkoon eri puolille Suomea ja siinä on puheen nuottikin muuttunut kenellä savoksi, kenellä poriksi. Tajuan nyt, että ukolla karjala oli säilynyt poikkeuksellisen hyvin, koska hän lähti jo teini-ikäisenä kymmeneksi vuodeksi merille ennen kuin tutustui mummoon. Seilorina ukko itseään aina pitikin, pukeutui lastenlastensa iloksi joskus jopa vanhaan merimiesasuunsa. Hän ei juuri puhunut seikkailuistaan, minkä vuoksi ehkä lähdinkin tänne etsimään itseäni.
Ukko kai löysi enemmän identiteettiä meriltä kuin lapsuudenkodistaan. Mummo tänne ehkä enemmän kaipasikin, hän kun oli sitä haaveilevaa, päiväkirjaan kirjoittelevaa tyyppiä. Ukolla taas oli temperamenttia, hän vaihtoi parhaimmillaan työpaikkaa viikon välein ja sai vielä vanhanakin hirveitä raivokohtauksia. Jollain keinolla tämä pari onnistui silti kasvattamaan kolme poikaansa kunnon kansalaisiksi.
Kun vanhempi väki valokuvaa kaupungintaloa ja juttelee innostuneesti, minä nojailen vähän syrjemmässä. Koko matkaseurue tuntuu jotenkin vastenmieliseltä.
Teini-ikäinen katupoika tulee juttelemaan. Haluaa muka jutella, vaikka onkin tietysti rahan perässä. Hän avaa reppunsa, joka on täynnä kännyköitä. Olen juuri kieltäytymässä, kun huomaan, että pojalla on vain neljä sormea. Yksikään ei ole katkennut, kumpaankaan käteen vain ei ole kasvanut nimetöntä lainkaan. Minua alkaa oksettaa ja säälittää, joten lyön hänelle kympin käteen ja siirryn sivummalle.
Tajuan, että poika on varmaan syntynyt juuri Tshernobylin onnettomuuden aikoihin. Tuollainenko minustakin olisi tullut, jos suku olisi jäänyt Karjalaan? Ehkä. Paitsi että äidin puolen suku on Pohjanmaalta, eivätkä vanhempani silloin olisi asuneet edes samassa maassa. Tuntuu kummalta miettiä miten epätodennäköistä syntymäni olikaan. Ilman evakkoretkiä ja sotia minua ei olisi.
Kaupungin historia on tuhon ja nousun jatkuvaa vuorovettä. Ankeborgin linna ammuttiin seulaksi isossavihassa, mutta sen vaikutuksesta kasvanut kaupunki säilyi varuskunta- ja kauppakaupunkina. Paikka teollistui, kun patruuna Joachim von Anka siirsi 1800-luvun lopussa tehtaansa Turusta ja Helsingistä halvemman työvoiman perässä Ankkalinnaan. Patruunasta tuli vähäksi aikaa Ankkalinnan rikkain mies, mutta lopulta hänenkin tarunhohtoinen omaisuutensa sosialisoitiin bolsevikeille.
Joachim von Anka oli ukolle jotain sukua, setä tai eno. Ukon vanhemmat olivat kuitenkin ankallismielisiä ja suomalaistivat nimensä, joten se siitä sukujuuresta.
Illemmalla kulkueemme matka päättyy Ankkalinnan suomalaiseen teatteriin, jossa esitetään Seitsemää veljestä. Teos tuntuu absurdilta tässä ympäristössä. Vieressäni katsomossa istuu vanha äijä, jolla on tummissa hiuksissa niin syvät lahdekkeet, että otsaa koskettava osa näyttää melkein piikiltä. Miehellä on isot korvat, joista kasvaa karvoja. Hän kommentoi näytelmää väliajalla ja kertoo nähneensä sen Helsingissä Ankallisteatterissa. Korjaan, että se on Kansallisteatteri, johon hän kikattaa oudon hilpeästi vastaukseksi.
Toisen näytöksen alettua teatterista pimenevät sähköt. Yleisö liikehtii hermostuksissaan, mutta pian valot syttyvät näyttämölle ja sitten myös katsomoon. Oviaukoissa seisoo aseistettuja miehiä. Kaikilla on samanlaiset halvat punaiset college-paidat ja siniset farkut, kasvot ovat naamion peitossa.
Yksi miehistä kävelee teatterin lavalle osoittaen katsomoa rynnäkkökiväärillään. Hän ilmoittaa miesten olevan tshetsheenien vapaustaistelijoita ja ottavansa meidät panttivangeikseen. Jos olemme rauhassa, meidän ei käy kuinkaan.
Yleisöä, joka koostuu etupäässä meidän bussiporukastamme, aletaan köyttää kiinni. Näyttelijät on jo vangittu. Kaikilta viedään lompakot, kellot, kännykät ja korut. Puhun hiljaa vierustoverini kanssa siitä mitä pitäisi tehdä. Hän käskee olla rauhassa, näitä tilanteita on tullut vastaan paljonkin.
”Just joo”, sanon hermostuneesti. ”Niin ukkokin aina väitti.” Mies kysyy ukosta ja kuiskaan, miksi olen paikalla.
”Oletsie sukuu Akustil? Myö tutustuttii jo Tuomemarjois aikoinaa. Kyl myö tästkii selvitää.”
Huomattuaan äijän puhuvan terroristit paitsi sitovat meidät, laittavat myös suukapulat. Kun kaikki on sidottu, useimmat terroristit poistuvat huoneesta ja jättävät vain muutaman pyssymiehen vartioimaan koko porukkaa.
Yhtäkkiä huomaan, että yksi terroristeista syö lihapiirakkaa, siis sikanautaa. Olin kuvitellut, että tshetsheenit ovat hartaita muslimeita. Mies huuhtelee ruoan alas juomalla vodkaa farkuntaskussa olleesta pullosta ja vetää sitten esiin luumupiirakan. Yksikään vartijoista ei juuri tunnu kiinnittävän huomiota meihin vankeihin.
Katson isokorvaista äijää kysyvästi, jolloin tämä nyökkää. Mies puhaltaa sieraimistaan ilmaa ja tajuan, että hän oli vetänyt keuhkonsa pullolleen juuri ennen köyttämistä. Kun köydet löystyvät, hän saa keploteltua itsensä vapaaksi. Mies ottaa kapulan suustaan ja kuiskaa:
”Näätsie Akusti opetti tää miul ku myö jouduttii Neekeri-Peka vangiks.” Sitten vanhus vapauttaa minutkin ja piiloudumme teatterin lavasteisiin. Muut vangit katsovat meitä syyttävästi, mutta eivät kuitenkaan kiinnitä vartijoiden huomiota meihin.
Puhumme hetken ja tulemme siihen tulokseen, että vangitsijamme ovat vain tavallisia rosvoja, eivät terroristeja tai edes mafiaa. Ja rosvot tuskin ovat valmiita kuolemaan aatteensa puolesta.
Löydämme lavalta yhden esityksessä käytetyistä mikrofoneista. Saan älynväläyksen ja laitan sen päälle: ”Tämä on Ankkalinnan poliisi. Teidät on saarrettu. Pudottakaa aseenne ja kävelkää ulos kädet ylhäällä.” Ääni kaikuu koko teatterissa. Isokorvainen äijä matkii taustalla poliisiauton ääniä.
Rosvot tottelevat välittömästi ja pyssyt kolahtavat maahan. Ilmeisen tottuneina tällaiseen kohteluun he kävelevät lannistuneina ulos, kädet toistensa olilla. Me juoksemme vapauttamaan vangit ja hakemaan aseet. Terroristeiksi naamioitunut porukka oli paikallinen pikkurikolliskopla, jonka pian saapuva riippuvaposkinen oikea poliisi pidättää. Miehet halusivat ryöstää turisteilta arvoesineet.
Loppuilta ja seuraava päivä menee mukavissa merkeissä. Minä ja korvaäijä vaihdamme hotellin baarissa tarinoita ukosta, ja koko muu porukka pitää meitä sankareina. Saan kuulla monen muunkin muistavan ukon seikkailuita joko Ankkalinnassa tai ympäri maailmaa.
Ukko oli viettänyt joulua Etelämerellä, retkeillyt harvinaisten kananmunien perässä Andeilla ja kaivanut kultaa Joachmin von Ankan apuna. Paitsi merimiehenä, ukko oli työskennellyt ainakin margariinitehtaalla, koulupoliisina ja museon vahtimestarina. Iltamyöhällä kovassa humalassa innokkaimmat jopa väittivät, että hän oli sukeltanut Atlantikseen, vanginnut yksisarvisen ja löytänyt Shangri-Lan kadonneen laakson.
Ymmärrän, että hän on vaikuttanut monien elämään, ei pelkästään jälkeläistensä. Vaikka juureni ovat ukossa, Karjalassa ja muuallakin, identiteettini syntyy siitä mitä itse teen. Ja tänään ei tarvinnut sitäkään hävetä.
Kun sunnuntai-iltana eroamme Helsingin linja-autoasemalla, kanssani koko bussimatkan ajan jutellut vanha mies kertoo vielä yhden asian ukosta.
”Mie en tie kuin kauan se Akusti viel elää, mut kerra kävi silviisii, et myö sovittii meijä hautajaisist. Siu ukkois ampu albatrossii ja hää pelkäs et kuolema uhkaa. Sillo myö vannottii, et ku vanhuus hyytää meijä vere, nii meijä hauta olis mere pohjas.”
Lupaan muistaa käskyn, vaikka arvaan, etteivät ukon seikkailut ole vielä lopussa. Vilkutan vanhukselle ja kiirehdin takaisin kotiin, sillä olin luvannut tänään vahtia kolmea sisarenpoikaani.
Sanat Mike Pohjola
Kuva Tero Koskela
