Amerikkalaisnainen flippasi. Hän katseli Yhdysvaltojen Kansallisgalleriassa pari viikkoa sitten Paul Gauguinin teosta Kaksi tahitilaista naista (1899) ja alkoi hakata jälki-impressionistista maalausta. Harmi etteivät hänen nyrkkinsä tuhonneet tissimaalausta lopullisesti.
Gauguin on paskaa.
Entisen pörssimeklarin suurin saavutus oli luoda ura maalaamalla kellertäviä Jeesuksia ja tylsistyneitä naisia hunnussa. Mielipuolinen amerikkalainen oli oikeilla jäljillä, kun hän hyökkäsi juuri Gauguinin Tahitin aikakauden teoksen kimppuun. Aina kun maalaustaiteilijat hakevat inspiraatiota jonkun alkuperäiskansan kulttuurista, kankaalle valuu plöröä.
Laitetaan tähän väliin terveiset Gallen-Kallelan ja Picasson perikunnille. Suurin osa maalaustaiteen kultaisista kausista kului maalaamisen harjoitteluun ja naisten houkutteluun alastonmalleiksi. Loppuajan taiteilijat asettelivat päärynöitä työhuoneen pöydälle. Onneksi keksittiin kamera.
Surullista on, että kun entisajan maalarit tuhlasivat elämänsä omenamaalausharjoituksiin, nykymaalarit eivät osaa teknisesti maalata kuin omaa tunnemaailmaansa. Oikean maalaustaidon harjoittaminen veisi vuosikausia, eivätkä Kuvataideakatemian kandit ehtisi juopua Siltasessa. Heillä pitää olla aikaa ideointiin, pitchaamiseen ja taiteilijabrändin tarinan rakentamiseen.
Ajatelkaa, kuinka lähellä ovat ne mullistavat ajat, kun uusia tyylisuuntia nousi muutaman vuoden välein. Nyt kovin juttu on kasvoton skeittibritti, joka spreijaa halpoja sloganeita tiiliseiniin.
Suomessa rohkeimmat maalaavat muotiblogikavereitaan ja musiikkivideokuvastoa. Teoksista puuttuvat naamat tai ne ovat vääristyneitä maalimassaksi, koska taiteilijamme nolaisivat itsensä, jos pyrkisivät tarkempaan tyyliin. Ei kannata yrittää enempää, koska ankeinkin poptaide menee edelleen läpi taidekeräilijöihin.
Maalaustaiteilijaa masentaa. Hänen pitäisi seistä kulttuurikeskustelun huipulla. Silti ainoa asia, jossa maalari on asiantuntija, on erilaisten värien yhdistäminen.
Nykyajan kärsivä taiteilijahahmo ei synny kurjasta elämästä. Se syntyy, kun taiteilija ei saa tauluilleen omasta mielestään ansaitsemaansa huomiota. Huonosti mediakohdeltu taiteilija on pätevä kommentoimaan yhteiskuntaa ulkopuolisena.
Maalari toivoo, että joku raivostuisi hänenkin tissikuvanäyttelystään ja repisi maalauksia, kun ei se filosofikaverin laatima pressitiedote houkutellut edes toimittajakavereita galleriaan.
Maalari tulistuu. Seuraava kantaaottava kuvasarja kertoo ruskean eri sävyistä. Sen muotokieli hakee vaikutteita paskasta.
