Suomalainen huippu-urheilu on muuttunut. Ennen talvilajien olympiamitalistit kiskoivat rämesuolla autonrengasta perässään satoja kilometrejä kesässä, nyt he lentävät maajoukkueleirien välissä Japaniin kuvaamaan uutta lumilautaleffaa. Suomen uudet huippu-urheilijat pystyvät pitämään hauskaa samaan aikaan kun keräävät maailmalta mitaleja.
Kun olimme pieniä, Seppo Räty heitti televisiossa keihästä ”60 metriä vaikka ilman vauhtia”. Kun olimme pieniä, Marjo Matikainen oli ”meidän Marjo”, niitä havuja oli perkele saatava ja Valentin Kononen kannustettiin vuoden 1994 EM-kisoissa maaliin oksenteluista huolimatta.
Kun olimme pieniä, huippu-urheilijat hankkivat kisakuntonsa myllyläläisittäin suolla rengasta perässä vetäen. Tuolloin urheilijat puhuivat mitä sylki suuhun toi, kilpailu oli verta, hikeä ja kyyneleitä. Kamppailua käytiin isänmaan puolesta, ja siitä jos mistä oli hauskuus kaukana.
1980-luvun loppuun asti suomalainen olympiamitalisti oli jäntevä rimpula, sellainen harrikirvesniemi, tai Seppo Rädyn kaltainen vähän kylähullu nallekarhu. Sitkeä ja kestävä ruumis, äkkiväärä ja vähän tuppisuinen luonne. Yksinäinen puurtaja, jolla ei näyttänyt olevan hauskaa edes palkintopallilla.
Sitten jokin muuttui. Huippu-urheilusta tuli kivaa.
Katsokaa nyt Peetu Piiroista. Siinä se voittaa olympiahopeaa lajissa, jota suurin osa ennen 1980-lukua syntyneistä ei osaa vieläkään nimetä. Pukeutuu urheiluvaatteisiin, jotka näyttävät hyviltä lumilautamerkin ja energiajuoman sponsorilogoista huolimatta. Voi melkein kuvitella, kuinka se huudattaa iPodiaan koko olympialaskun ajan ja lähtee laskun jälkeen baariin. Eikä siellä baarissa oteta mitään myrkynväristä hartsporttia. Ehkä baarissa törmää johonkin leffatuottajaan, jonka kanssa voi verkostoitua. Peetullahan on firma, Peetu Piiroinen Oy, joka järjestää tapahtumia ja kuvaa, tuottaa ja levittää lumilautaleffoja.
Peetu on toista maata kuin edelliset olympiavoittajamme. Peetu on urheilija 2.0. Heitä ovat myös ammattiskeittaaja Arto Saari, kiipeilijä Nalle Hukkataival ja muut maailmalla sukkuloivat suomalaiset. Näitä lajinsa legendoja ei ehkä vanha kansa tunne, mutta juuri he tekevät Suomea tunnetuksi.
Uudet suomalaiset huippu-urheilijat ovat onnistuneet säilyttämään lajinsa hauskoina. Ne perustuvat yhä hengailuun kavereiden kanssa: rento meininki, bileet, musiikki ja vaatteet ovat olennainen osa lajia. Maajoukkuekavereiden kanssa ollaan yhtä kotona rinteessä ja rinnebaarissa, harjoitusleirien välissä kuvataan vähän lautailuleffaa. Ja silti kyseessä ovat huippuunsa treenatut, lajeissaan maailman ykköset.
Mutta milloin lumilautailijat, bmx-pyöräilijät, skeittarit ja boulderoijat alkoivat edustaa suomalaista huippu-urheilua?
Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen liikuntasosiologi Jari Lämsä jakaa urheilijamallit menneisyyden rätyläiseen ja nykyajan piiroislaiseen.
”Seppo Räty on jollain tavalla katoavaa kansanperinnettä, osa maaseutu-urheilua. Tekeminen perustuu kovaan työntekoon ja ehkä yksinäiseen puurtamiseenkin. Rätyläinen urheilijamalli edustaa yhtenäiskulttuuria, että `perkele kyllä lentää`. Rätyläinen urheilija on tällainen rehellinen, joka sanoo mitä suuhun tulee ja kertoo asiat suoraan, kritisoikin ehkä järjestelmää ja johtajia”, Lämsä pohtii.
Piiroislainen urheilijamalli taas on kaikkea muuta.
”Siinä on taustalla sama intohimo, että on jaksanut kavuta lautansa kanssa tuhansia ja tuhansia kertoja mäkeen. Mutta samalla mukana on leikki ja se tekeminen on taitoa, joka on hankittu. Urheilua ei esitetä valtavan työn kautta, vaan siinä korostuvat keveys ja hauskanpito, ja ne tuodaan myös esille.”
Jos aiemmin kilpaurheilija puursi verissä suin vuoden ympäri ja kisakuntoon päästiin suolla rengasta perässä vetäen, uusissa lajeissa korostuvat harjoittelun rentous, yhteisöllisyys ja hyvä meininki sekä se, että kyseessä on elämäntapa.
Samaa mieltä on Jyväskylän yliopiston liikuntasosiologian professori Hannu Itkonen. Uusissa lajeissa nuoret urheilijat luovat itse harjoittelukulttuurinsa ja samalla haastavat vanhaa harjoittelemisen eetosta.
”Näillä lajeilla on nuorisokulttuurisen liikkumisen juuri, joten on selvää, että siellä on toisenlaisia toimintakäytäntöjä verrattuna vaikkapa perinteisiin lajeihin, keihäänheittoon ja kestävyysjuoksuun.”
Myös Lämsän mukaan uudet lajit haastavat vanhaa harjoittelemisen eetosta. Toinen lajien erityispiirre on niiden kulttuurinen lataus.
Ne kantavat mukanaan monia asioita nuorisokulttuurista.
”Paitsi että näihin liittyy se liikunta ja suoritus, niin myös pukeutuminen, tietynlaisen musiikin kuunteleminen ja yhteisönmuodostus. Ne poikkeavat monin tavoin perinteisestä aikuisjohtoisesta tekemisestä ponnistaneesta urheilumaailmasta. Kestävyysurheilusta ei saa samanlaista elämäntapaa tekemälläkään.”
Kaikkein näkyvimmin muutos tulee esiin urheilijakuvassa. Karpaasi on korvautunut elämäntapalaskijalla. Ehkä ensimmäinen, joka rikkoi perinteistä kuvaa suomalaisesta urheilijasta, on Keke Rosberg. Paitsi että sukset olivat vaihtuneet rattiin, oli Rosberg rahoineen ja Monacoon muuttoineen aivan toista maata kuin räkä poskella ja mehun voimalla hiihtänyt Juha Mieto.
Taustalla on tietenkin yleinen sukupolvimuutos. Nuoret ovat tottuneet joustavuuteen, kansainvälisyyteen ja mediaan.
”He katselevat maailmaa aivan eri vinkkelistä. Totta kai urheilijatkin ovat samalla tavalla notkeampia, liikkuvampia kosmopoliitteja”, Itkonen sanoo.
Tänä päivänä kilpaurheilijat ovat supliikkeja, media- ja kielitaitoisia kosmopoliitteja, jotka reissaavat maapalloa ristiin rastiin. Enää kukaan ei huutele kisoissa että ”suksi turisti vittuun”, eikä suorituksen epäonnistumista ole Rädyn jälkeen perusteltu kisojen isäntämaan paskuudella.
Myös ansaintakeinot ovat lisääntyneet. Enää ei ole aivan pakko voittaa arvokisoja, vaan itsensä voi elättää myös leffakuvauksilla tai mainoksilla. Kukaan ei enää ihmettele jos huippu-urheilija kiirakorpilaisittain taipuu myös malliksi. Maitopurkin kyljessäkin hymyilee nykyään alppihiihtäjä maastohiihtäjän sijaan, ja valtioiden sijaan voitoista kamppailevat yksilöt. Kansainvälisten ja kansallisten kilpailujen ohessa on kaupallisia kilpailuja. Ja vaikka oltaisiin kuinka huipulla tahansa, urheilu ei välttämättä ole enää pelkkää työtä, vaan huvia ja hauskanpitoa.
Muutosten taustalla on kilpaurheilun ja urheilukulttuurin ammatillistuminen ja kaupallistuminen, kertovat Itkonen ja Lämsä. Meillä ammattilaisurheilun traditio on moniin muihin maihin verrattuna varsin lyhyt. Idässä urheilijat olivat armeijan tai ammattiliittojen palveluksessa ja toiminta valtion rahoittamaa. Lännessä urheilusta oli tullut taloudellista toimintaa. Suomessa vannottiin yhä vain amatööriurheilun nimeen.
Sosiologien mukaan ammatillistuminen alkoi 1980-luvulla ja kiihtyi 1990-luvulla.
Kun Pauli Nevala voitti Tokion olympialaisissa 1964 keihäänheiton kultaa, hän sai Teuvan kunnalta työpaikan tiehöylän kuljettajana.
”Muutos näistä tämän päivän ammattilaisuuteen on suuri”, sanoo professori Itkonen.
Lopullisen silauksen muutokselle toivat vuoden 1992 Barcelonan olympialaiset. Tuolloin olympiakomitea avasi ovet ammattilaisille. Kansainvälisen olympialiikkeen puheenjohtaja Juan Antonio Samaranch perusteli yhdysvaltalaisen ammattilaiskoripallojoukkueen mukaanottoa sillä, että olympiakisat olivat vaarassa jäädä viihteellistyneen urheilun varjoon. Vielä 1970-luvulla urheilijoita suljettiin olympialaisista pois, jos heidän tiedettiin saaneen rahallisia korvauksia. Urheilijat saivat avustukset tiskin alta.
Tänä päivänä sponsorointi on urheilun elimellinen osa, ja urheilu on muuttunut yrityselämän kaltaiseksi maailmaksi. Vanhaan amatööriurheilun ideaaliin vannoneesta olympialiikkeestäkin on tullut yksi talouselämän suurimpia toimijoita, Lämsä muistuttaa.
Nuorisokulttuurilajit eivät voi loputtomasti pysyä erillään vanhoista lajeista. Mutta tekevätkö ne perinteisemmistä lajeista rennompia, vai siirtyykö vanhojen lajien hammastenkiristely myös uusiin lajeihin?
Lämsän mielestä tähän mennessä on nähty suurimmaksi osaksi vaikutuksia vanhoista lajeista uusiin. Kilpaurheilullistumisen myötä vaikkapa lumilautailuun ovat tulleet mukaan valmentajat ja harjoitusleirit, jotka eivät alun alkaen niihin kuuluneet.
Itkosen mukaan uudet lajit ovat tuoneet urheilukulttuuriin tietynlaista letkeyttä.
”Mutta kyllä kaikilla lajeilla on taipumus muuttua leikistä vakavaksi toiminnaksi kilpailun myötä. Huipputason lumilautailijat ja skeittaajat saattavat kyllä korostaa yhteisöllisiä puolia, mutta kyllähän he harjoittelevat tosissaan.”
Niin, voittaako leikki ja letkeys vai muuttuuko elämäntapa ja yhteisöllisyys ennen pitkää totiseksi suotreeniksi? Sitä ei tietenkään vielä tiedetä. Leikin korostamisen syy silti on selvä. Juuria ei pidä unohtaa silloinkaan, kun kilpailu kovenee.
BMX-pyöräily vaatii luovuutta
”Kisaamisen lopettaminen jätti ison aukon elämään. Viime vuonna yritin kokonaan lopettaa, mutta en osaa olla ilmankaan, kun oon tehnyt tätä pikkulapsesta saakka. Eihän se ollut duuni, josta saa eläkerahoja. Ainoa syy, miksi kilpailin niin pitkään ja teen tätä lajia edelleen, on luovuus. Mä en osaa maalata, laulaa tai soittaa mitään soitinta, joten se luovuus minkä jokainen tarvitsee, tulee noista tempuista ja niiden kehittämisestä.”
Näin kertoo kilpauran lopettamisestaan BMX-pyöräilijä Martti Kuoppa, 32. Kuoppa on yksi BMX flatland -pyöräilyn legendoja. Flatland on pyöräilyn alalaji, jossa ei käytetä lainkaan ramppeja, vaan temput tehdään tasaisella maalla.
Viidentoista vuoden aikana Kuoppa kehitti lajia rutkasti eteenpäin. Hänellä on tilillään maailmanmestaruus sekä useita X-Games -voittoja. Viiteentoista ammattilaisvuoteen mahtuu paljon hyvää. Kansainvälisyys, kosmopoliittisuus ja avarakatseisuus, Kuoppa luettelee. Ja ennen kaikkea se, että tienasi sillä, mitä oli aina halunnut tehdä. Se tuntui välillä olevan ihmetyksen aihe.
”Moni kysyi, että tienaako tuolla leipänsä. Tähän ei oikein suhtauduttu urheiluna. Kai se on niin, että jos harjoittelee farkuissa, niin siitä katoaa se urheilun meininki. Mutta kyllä se itselleen oli urheilua siinä missä pallon potkiminenkin. Sitä oli jatkuvasti ylikunnossa”, Kuoppa sanoo.
Lajin varjopuolet olivat samojen asioiden kääntöpuolia. Kuopan mukaan lajissa, jossa sponsoreilla on suuri merkitys, taloudelliset tekijät vaikuttivat välillä myös sijoituksiin. Tuomaristossa saattoi istua tietyn merkin edustajia tai heidän ystäviään, ja pisteet olivat sen mukaiset.
Elämä oli hauskaa, mutta myös aikamoista rumbaa.
”Puolet vuodesta meni ympäri maailmaa kisoissa ja näytöksissä reissaamiseen. Siinä oli kolmet treenit päivässä ja pari lepopäivää, jolloin vedettiin pää täyteen, jotta pystyi rentoutumaan. Ja maanantaina taas jatkettiin krapulassa. Jälkikäteen ajatellen siinä oli omat varjopuolensa. Kun tottui olemaan viiden tähden hotelleissa ja homma hoitui just eikä melkein, tietyt jutut ehkä vääristyivät”, Kuoppa sanoo.
Kuopan mukaan tämä on yksi syy lopettamiseen, mutta myös ikä alkoi painaa. Leipätyö löytyi energiajuomayrityksestä, mutta vaikka työpäivä muuttui kahdeksasta neljään, ei intohimo lajiin hävinnyt.
Mies kehittää uusia temppuja edelleen, ja lataa niitä Youtubeen uusien tekijöiden iloksi. Kuoppa on myös viritellyt omaa pyörämerkkiään. Ensimmäiset sata pyörärunkoa valmistuvat Taiwanissa aivan näinä päivinä.
Kajakkipummi
”Kyllä se mielessä on, talvisinkin. Sitä odottaa isoja aaltoja ja hengailua kavereiden kanssa. Se on ehdottomasti elämäntapa. Töitäkin teen, jotta pääsen kesällä melomaan.”
Näin kertoo lajistaan, freestylemelonnasta, Tuomas Kaukola, 23. Freestylemelonta on koskenlaskun alalaji, joka perustuu temppuiluun. Meloja tekee aalloissa erilaisia liikkeitä, voltteja ja muita akrobaattisia temppuja.
Koskimelojia on tällä hetkellä Suomessa noin parituhatta, joista pari sataa freestylen harrastajia. Keski-Euroopassa, Saksassa, Sveitsissä. Ranskassa ja Iso-Britanniassa freestylemelonta tunnetaan jo paremmin.
Kaukola myös kilpailee. Suomen mestaruuden hän voitti vuonna 2008 ja tuli viime kesänä PM-kisoissa toiseksi.
Kaukola tutustui lajiin kymmenen vuotta sitten. Melonta vei mukanaan ja kilpahiihto sai jäädä.
”Puhutaan aivan erilaisista lajeista. Hiihto on enemmän sellaista hampaat irvessä -meininkiä, melonta taas hyvin rentoa hommaa. Tietty kun on numerolappu rinnassa, kaikki ottaa tosissaan, mutta ilmapiiri kisoissa on erilainen”, hän kertoo.
”Ydinporukka on sen verran pieni, että kaikki tuntevat toisensa hyvin. Kaikki viettää aikaa yhdessä samoilla leirintäalueilla, kannustaa ja opastaa tempuissa, oli kansallisuus mikä tahansa. En usko, että olisin tehnyt näin radikaaleja valintoja hiihdon takia”, Kaukola kertoo.
Hän on elänyt jo neljä vuotta kuin aito kajakkipummi. Talvisin mies huoltaa kuutena päivänä viikossa suksia ja luistimia seinäjokelaisessa urheilukaupassa, jotta pääsisi viideksi kuukaudeksi koskeen. Melontakisojen rahapalkinnot eivät ole lähelläkään esimerkiksi lumilautailukisojen palkintosummia. Ne parisenkymmentä koskenlaskijaa, jotka elättävät itsensä melonnalla, saavat Kaukolan mukaan tulonsa mainoskuvauksista ja sponsoreilta.
Nyt Kaukola odottaa jäiden lähtemistä ja ensimmäisiä Myllykoskella ja Vanhankaupunginkoskella huhtikuussa käytäviä kisoja. Hän reissaa melontapaikkojen, sopivien vedenkorkeuksien ja kisojen perässä joka vuosi huhtikuun puolesta välistä elokuun loppuun.
Ne viisi kuukautta ovat aikamoista erästelyä.
”Nukutaan autossa, teltoissa, kaverin lattialla tai mökissä. Kun heräillään, melotaan vähintään pari settiä. Illalla katsotaan päivällä kuvattuja videoita, keitellään trangialla ruokaa ja pelataan korttia”, Kaukola kertoo.
Kuten monet uudemmat urheilulajit, myös melonta on yhteisöllinen laji. Harrastajapiiri on pieni, ja samojen ihmisten kanssa ollaan tiiviisti tekemisissä myös kauden ulkopuolella. Vapaus on osa lajin viehätystä.
”On se tietynlaista juurettomuutta. Tullaan ja mennään miten halutaan, eikä ole kukaan valmentaja neuvomassa. Ainoastaan kisat asettavat aikatauluja. Mutta ei tämä kovin pitkäaikaista voi olla, ei tästä Suomessa voi saada ammattia”, Kaukola kertoo.
Kiipeilijät ovat oma heimonsa
”Kiipeilijät kyllä tunnistaa. Ne on sellaisia kyyryselkäisiä metsänpeikkoja. Niillä on vaatteet ihan mankassa [magnesium-jauhe, jota hierotaan käsiin pitävyyden parantamiseksi] ja hiukset takussa, kun ne on olleet jossain metsässä boulderoimassa.”
Näin kiipeilijöitä kuvailee Matilda Nordman, 17. Hän on harrastanut viisi vuotta köysikiipeilyä ja boulderointia, joka on matalalla kiipeilyä ilman köysiä.
Talvisin Nordman käy kiipeämässä viisi kertaa viikossa. Kesällä kiivetään ulkona. Nordman putoaa yli 13 000 kertaa vuodessa. Kiipeilyssä viehättääkin lajin fyysinen haastavuus. Ja tietenkin yhteisöllisyys.
”Suuri osa ajasta on yhdessä hengailua, kun ei pitkään jaksa roikkua seinällä. Istutaan patjoilla, katsotaan miten muut vetää ja neuvotaan muuveja. Boulderointi on aika pitkälti ongelmanratkaisua, joten sitä oppii muita katsomalla”, Nordman kertoo.
Kiipeilyssä treeniohjelmilla ei ole virkaa, eivätkä kisatkaan ole Nordmanin mukaan veristä kamppailua.
”Vaikka ollaan finaalissa, kerrotaan muuveja toisillemme. Kilpailu ei ole niin veristä. Kansainvälisissä kilpailuissa meininki on ehkä totisempaa.”
Nordman on kiertänyt nuorten Eurooppa Cupin kilpailuissa kaksi vuotta. Viime vuonna hän voitti köysikiipeilyn pohjoismaiden mestaruuden junnusarjassa ja tuli aikuisten sarjassa toiseksi. Tammikuussa hän sijoittui boulderoinnin SM-kisoissa toiseksi.
Silti hän aikoo pitää kiipeilyn harrastuksena.
”Tavoitteena on päästä vaikeampia reittejä ja pärjätä. Mutta jos tätä haluaisi tehdä ammatikseen, pitäisi olla tosi hyvä. Maailmassa on kuitenkin vain muutama kiipeilijä, jotka asuu jossain pakettiautossa ja kiertää kisoja. Mutta katsotaan, treenataan.”
Lumilautailijat ovat käveleviä mainostauluja
”Tässä lajissa sponsorisopimuksilla on tärkeä rooli. Me ollaan käveleviä mainoksia, joka paikassa on sponsorien logoja. Siitä me saadaan rahat tähän; ilman niitä olisi pakko voittaa kaikki kisat.”
Näin pohtii sponsorien ja lajinsa suhdetta lumilautailija Enni Rukajärvi, 20. Sponsorit maksavat kisareissut, vastineeksi laskijat pukevat merkkien kamppeet mäkeen, mainoksiin ja lehtikuviin.
Rukajärven sponssilista saattaa kasvaa tällä kaudella, sillä hän on noussut maailman parhaiden slopestyle-lumilautailijoiden joukkoon. Viime vuonna hän yllätti itsensäkin voittamalla lajin arvostetuimman TTR-kiertueen. Tämän vuoden alussa Rukajärvi laski MM-kultaa ja nappasi X-Games-voiton.
”X-Games on iso asia Jenkeissä. MM-kisat taas ovat arvostetumpi juttu Suomen näkyvyyden kannalta. Luultavasti voitot vaikuttavat myös sponsorijuttuihin, mutta se on managerin hommaa. Mä itse keskityn vaan laskemiseen”, Rukajärvi kertoo.
Rukajärvi tekee sitä mitä on aina halunnut – eli laskee. Hän reissaa puolet vuodesta leireillä ja kisoissa, kuvaamassa leffoja ja mainoksia. Vaikka menestyminen on uran edellytys, yhtä tärkeää on säilyttää tekemisen keveys. Rukajärvi on joka päivä rinteessä. Treenaaminen ei kuitenkaan ole pinnistelyä ruokavalioineen ja korkeanpaikanleireineen.
”Kun me lähdetään mäkeen, ei me lähdetä treenaamaan vaan laskemaan. Ei me ajatella, että nyt mennään opettelemaan uusia temppuja, jotta pärjätään kisoissa”, hän kertoo.
Kisojen harjoituksissa meininki voi toisinaan olla yksinään paahtamista, mutta mäkipäivän jälkeen vietetään aikaa porukalla.
”Vaikka kisat on aina kisat, yleensä meininki on hyvä. Siellä pyörii samat tyypit ja kaikki kannustaa toisiaan. Iltaisin on dinnereitä tai sitten katsotaan jotain leffoja tai tv-sarjoja”, Rukajärvi kertoo.
Seuraavaksi hän suuntaa US Openeihin ja heti sen perään Euroopan X-Gamesiin – jos selkä vain sallii. Helmikuun puolessa välissä pidetyt Oslon TTR-kisat jäivät väliin vihoitelleen selän vuoksi, joten viimevuotisen kokonaiskisojen voiton uusintaa tuskin nähdään.
”Vähän harmittaa, mutta ei se niin iso juttu ole. Ensi vuonna tulee lisää kisoja.”
Sanat: Ann-Mari Huhtanen
Kuvat: Teemu Granström, Olli Nyrhilä, Pekka Kemppi
