”Jos saisin päättää, turpeen käyttö Suomessa lopetettaisiin kokonaan mahdollisimman pian”, sanoo suotutkija Markku Koskinen, suomies henkeen ja vereen. Terveisiä vaan keskustapuolueelle.
”Täällä hoetaan, että turvetta tarvitaan polttovoimalaitoksissa puun sekaan, mutta tämä tekninen ongelma on jo ratkaistu. Ruotsissa on voimaloita, jotka käyvät pelkällä puulla.”
Kun Koskinen ei tutki soita, hän suojelee niitä. Hän tutustui 1990-luvun puolivälissä Luonto-Liiton leireillä metsäryhmän aktivisteihin ja on siitä lähtien suojellut metsiä mielenosoituksissa, mielipidekirjoituksissa, tutkimuksessa ja tarvittaessa estämällä metsähakkuut.
Lopen Keihäsjärvellä Koskinen ja muut aktivistit pysäyttivät hakkuut talvella 2003-2004. Osa aktivisteista joutui hakkuiden häiritsemisestä oikeuteen, ja vasta korkein oikeus vapautti heidät syytteistä sananvapauteen vedoten.
”Yleensä käytetään kaikki muut järjelliset vaikuttamiskeinot ennen kuin työt keskeytetään. Voisin kuitenkin nykyäänkin osallistua suoraan toimintaan esimerkiksi turvetuotannon uhkaamalla luonnontilaisella suolla.”
Viime aikoina aktivismi on jäänyt vähemmälle Koskisen työkiireiden vuoksi.
”Olen kokenut omimmaksi roolikseni mielipidekirjoittelun ja tutkimuksen”, tutkija sanoo.
Koskinen on liikkunut luonnossa pienestä asti. Aluksi hän retkeili vanhempiensa kanssa, mutta jo alle 10-vuotiaana Koskinen osallistui ensimmäiselle luontoleirilleen. Luonnonsuojelutoiminta oli seurausta luontoon tutustumisesta ja ihastumisesta.
”Osallistuin mielenosoituksiin, tempauksiin ja metsänennallistamistalkooleireille. Vähitellen opin myös vähemmän hohdokkaita, mutta tosi-aktivistille kullanarvoisia taitoja: tiedonkeruuta ja dokumentointia”, Koskinen kertoo.
Metsänhakkuukoneisiin itsensä kahlehtivat aktivistit ovat metsänsuojelijoiden näkyvin porukka, mutta suurin työ tehdään hiljaisuudessa. Koskisen mukaan yllättävän suuri osa varsinkin ammattiaktivistin työstä on tiedonhankintaa ja jakamista: lajistokartoituksia arvokkaiksi arvelluilla metsä- ja suoalueilla, niistä raportointia viranomaisille sekä lausuntojen laatimista maakunta- ja yleiskaavasuunnitelmiin.
Aktivisti hakeutui Helsingin yliopistoon opiskelemaan metsäekologiaa. Intohimo soihin syttyi parikymppisen opiskelijan ensimmäisen opiskelukesän kenttäkurssilla Hyytiälän tutkimusasemalla.
”Venähtäneiden juhlien jälkeisenä aamuna nykyinen soiden ekologian ja suometsätieteen professori Harri Vasander sai punasilmäiset opiskelijat innostumaan suuresti japanilaisesta kukkienasettelutaiteesta. Ikebana-asetelmat toteutettiin eri suotyypeillä. Ryhmätöitä ei arvosteltu ainoastaan ekologisin perustein tai siten, onko kasvilajit valittu oikein. Pisteitä sai taiteellisuudesta ja siitä, toteuttaako asetelma ikebanan periaatteita”, Koskinen muistelee huvittuneena.
Nyt väitöskirjaa valmistelevaa tutkijaa kiinnostaa se, miten suomalaiset ovat pilanneet omat vetensä. 1960-luvulla Suomessa ojitettiin valtava määrä soita. Se tehtiin pääasiassa metsätalouden nimissä, mutta vikaan meni. Suuri osa ojituksista osoittautui taloudellisesti täysin hyödyttömäksi toiminnaksi, ja ojittamisen takia soiden lähivesistöihin huuhtoutui suuret määrät ravinteita, mikä pilasi merkittävän osan vesistöistä.
”Ojittaminen pilasi ihmisten uima- ja kalavedet vuosiksi.”
Koskisen tutkimus käsittelee sitä, miten suot voitaisiin saattaa ennalleen ja miten 1960-luvulla kaivettujen ojien tukkiminen vaikuttaa vesien ravinnekuormitukseen.
”Soiden ennallistaminen eli ojien tukkiminen on välttämätöntä Etelä-Suomen suoluonnon suojelemiseksi. Täysin luonnontilaisia soita on täällä niin vähän. Tutkimukseni auttaa varmistamaan, että ennallistaminen tehdään sopivalla ajoituksella sopivissa paikoissa, eikä vesiä pilata toistamiseen luonnonsuojelun nimissä”, Koskinen sanoo.
Kesällä ja alkusyksystä hän kävi kerran pari viikossa tekemässä ravinnemittauksia tutkimussoilla Tammelassa ja Lopella. Hän on mukana myös ojitettujen soiden kasvihuonekaasutasetta mittaavassa tutkimuksessa. Mitä jos omat tutkimustulokset eivät miellyttäisikään aktivistia, esimerkiksi ojitetut suot paljastuisivat niin pahaksi päästölähteeksi, että turpeenpolttoa voisi perustella ilmastoargumenteilla?
”Jos uusi tieto osoittaa esimerkiksi luontojärjestöjen ajaneen todellisuudessa ympäristön kannalta huonoja asioita, järjestölinjaa on tietenkin muutettava. Nykyään ilmastokorttia käytetään kuitenkin niin puolesta kuin vastaan ja unohdetaan toinen merkittävä ympäristöongelma: luonnon monimuotoisuuden väheneminen. Siihen turpeenotolla on valtava vaikutus soiden osalta”, Koskinen sanoo.
Vapaa-ajallakin Markku Koskinen suuntaa usein suolle tai metsään.
”Jos pääkaupunkiseudulla haluaa nähdä upean, monipuolisen suon, kannattaa mennä Vantaalle Keimolan Isosuolle. Helsingissä Maununneva, Jollaksenräme ja Jakomäen Slåtmossen ovat hienoja paikkoja. Niillä liikkuessaan ei tuhoa maastoakaan, sillä kaikkien läpi kulkevat pitkospuut”, Koskinen vinkkaa.
Kuka
Suotutkija Markku Koskinen, 30, tekee Helsingin yliopiston metsätieteiden laitoksella väitöskirjaa soiden ennallistamisen vaikutuksesta hiilenkiertoon ja vesistöjen ravinnekuormitukseen. Hän on mukana myös Helsingin yliopiston ja Metsäntutkimuslaitoksen ojitettujen soiden kasvihuonekaasutasetta selvittävässä tutkimuksessa. Metsien- ja soidensuojeluaktivisti.
Himottaa
Pitää vähän lomaa näin myöhäissyksystä.
Kaduttaa
Etten opiskeluaikana suorittanut mitään sivuainetta metsätieteiden ulkopuolelta.
Kyrpii
Turpeen käyttö ja sen edistäminen totuutta vääristellen. Eräs äskettäin saamatta jäänyt apuraha.
Sofia Virtanen
Kuva Teemu Granström
