Tuntemani ihmiset jakautuvat kahteen ryhmään: niihin, jotka eivät muista lapsuudestaan juuri mitään ja niihin, joiden mielestä se oli kamalaa aikaa.
Selvyyden vuoksi todettakoon, että nyt puhutaan ihmisistä, joiden valtaosa on kokenut turvallisen peruslapsuuden.
En käsitä niitä, jotka haikailevat takaisin lapsuuteen tai jopa vauva-aikaan. Täysi-ikäistyminen on parasta, mitä minulle on tapahtunut.
Yksi lapsena olemisen ikävimmistä piirteistä on vakavien keskustelujen käynti aikuisten kanssa. Ne päättyvät aina siihen, että lapselle nauretaan joko avoimesti tai salaa. Se on kurjaa ja epäreilua. Ei ole lapsen vika, että hän kuulostaa pikkuvanhalta tai hassulta.
Nykyisin yritän muistaa tämän, kun keskustelen lapsen kanssa. Lapselle pitää antaa ikätasoitus, golftermein age handicap. Se ei tarkoita alentuvuutta tai lässyttämistä, vaan sitä, että pitää mielessä, ettei keskustelukumppani ole ehtinyt oppia maailmasta yhtä paljon kuin itse.
Ikätasoituksen antaminen on vaikeaa, mutta kun se onnistuu, syntyy molemminpuolisen kunnioituksen ilmapiiri. Sellainen, jonka ihmisten välisillä kuuluu vallita.
Ällöttävintä mitä tiedän, ovat Kids Say the Funniest Things ja Vekaravastaus -genren ohjelmat ja palstat. Ne, joissa lasta pyydetään vastaamaan ajankohtaiseen kysymykseen ja alistetaan hänet julkiselle pilkalle.
Hahhahhhaa! Lapsi ei tiennyt! Lapsi sanoi hassusti! Katsokaa kaikki!
Mitä lajityypin suosio ja levinneisyys kertoo aikamme aikuisista? Vaatiiko heidän itsetuntonsa oman sivistyksen vertaamista alakouluikäisiin? Meillä ei mene hyvin.
Ehkä sisällöntuottajat eivät keksi mitään hauskaa, vaan menevät aidan matalimmasta kohdasta. Nauretaan yhdessä lapsille! Buahhhaahhhaa!
Onko viisivuotiaan vika, ettei hän tiedä, mitä budjettineuvottelut tai tasa-arvoerä tarkoittaa? Jos tietäisi, vanhempia pidettäisiin hieman erikoisina, ja pätkä jätettäisiin pois ohjelmasta. Se päätyisi lapsinero-genren uutisten loppukevennykseen: ”Lappajärveltä on löydetty kolmivuotias, joka seuraavaksi selittää meille kansantaloustieteen peruskäsitteet.” Aikuiskatsojat pudistelisivat päitään: ”Mikä friikki!”
Miksi lapsiasiavaltuutettu vaikenee? Jos Ylioppilaslehti aloittaisi Keharivastaus-palstan, ovella kolkuttelisi valtava määrä viranomaisia ennen kuin painomuste olisi kuivunut.
Olen saavuttanut iän, jossa tahdittomimmat ja läheisimmät tiedustelevat, että joko teillä ollaan lapsentekohommissa. Vastaan, että minusta lapsena oleminen on niin kauheaa, etten ole varma, pitääkö ketään sille ehdoin tahdoin altistaa.
Ninni Lehtniemi
Kirjoittaja on Ylioppilaslehden toimittaja.
