Tämä kolumni sisältää nolon henkilökohtaisen tunnustuksen. Olen itkupilli ja nössö.
Itkupilleyteni ilmenee aina kun näen mielenosoituksen.
Tämä piirre osoittautui ongelmalliseksi, kun olin harjoittelijana YK:n päämajassa New Yorkissa. Ikkunastani oli suora näköyhteys paikalle, jolla mielenosoittajat tapaavat vedota maailmanjärjestöön. Aukiolla rummutetaan, tanssitaan ja huudetaan iskulauseita jonkin puolesta tai jotain vastaan vuoden jokaisena päivänä. Banderolleissa luki usein sellaisten ihmisten, paikkojen ja kansojen nimiä, joista en ollut koskaan kuullutkaan. Saattaa hyvin olla, että jotkut puolustivat hirmuhallitsijaa, joka oli tappanut miljoonia ihmisiä.
Ei väliä. Pala kohosi kurkkuun ja silmät kostuivat. Jouduin korjailemaan meikkiä useita kertoja työpäivän aikana.
Ystäväpiiriini kuuluu paljon ahkeria mielenosoittajia. Juuri nyt jotkut heistä suunnittelevat kaksiviikkoista mielenosoitusmatkaa Kööpenhaminan kansainväliseen ilmastokokoukseen joulukuussa. Ihailen ja kunnioitan heitä suuresti. Kun nämä ystävät pyytävät minua mukaan erilaisiin miekkareihin väitän, että saatan hyvinkin ilmaantua paikalle, katsotaan nyt. Facebookin Event-kutsusta rastitan kohdan Maybe attending.
Oikeasti teen aina oharit. En millään voi tulla paikalle. Pillittäisin vain valtoimenaan, ja se olisi kamalan noloa. Mielenosoituksissa kuuluu näyttää päämäärätietoiselta, reippaalta ja ehkä toisinaan hieman aggressiiviseltakin. Ei siellä sovi vetistellä, paitsi jos sattuu olemaan sodassa kuolleen sotilaan äiti.
Minulle paljon luontevampaa on kirjoitella lehtijuttuja, jotka ovat joko puolueettomia tai joita voin tarvittaessa väittää ironisiksi. Toisinaan pelkään, että toimisin näin, vaikka ympäröivässä yhteiskunnassa ja maailmassa tapahtuisi mitä. Mietin sitä aina, kun katson elokuvia natsi-Saksasta.
Tänä vuonna olen vollottanut mielenosoituksen muistolle Pekingin Taivaallisen rauhan aukiolla ja Mongolian kansallismuseossa. Kyyneliä on virrannut myös television ääressä juhlavuoden arkistomateriaalille ja erikoisohjelmille, jotka käsittelevät Berliinin muurin murtumista ja Baltian ihmisketjua.
Siinä, että uskoo omaan asiaansa ja tavallisen ihmisen voimaan, panee itsensä alttiiksi, vaatii muutosta ja marssii vaikka päin panssarivaunuja, on jotain järisyttävää. Se on niin suurta, että se ei voi olla itkettämättä. Se on myös niin suurta, että se muuttaa historiaa.
Joskus ei ihan oikeasti ole parempia tapoja vaikuttaa.
Ninni Lehtniemi
Kirjoittaja on Ylioppilaslehden toimittaja.
