Sinä kesänä olin töissä donitsikahvilassa.
Aina välillä kuskasin pullia pakettiautolla pitkin kaupunkia, mutta enimmäkseen kuorrutin niitä muiden tyttöjen kanssa kahvilan takahuoneessa hasselpähkinällä, maitosuklaalla, kanelisokerilla ja sillä vaaleanpunaisella sokerikuorrutuksella, jota on myös berliininmunkeissa. Käytimme aivan liikaa aikaa juoruiluun, kertasimme tulevaisuudensuunnitelmiamme ja vihasimme kaikki työasuumme kuulunutta vaaleanlilaa toppalippaa.
Söimme kymmenittäin, luultavasti sadoittain donitseja.
En uskaltanut käydä hammaslääkärissä moneen vuoteen. Myöhemmin jouduin juurihoitoon.
Kuorrutin donitseja myös sinä kesän kuumimpana iltapäivänä, kun äiti soitti. Postilaatikkoon oli tullut kirjekuori. Se oli paksu.
Minä kiljuin, äitikin vähän.
Donitsien kuorruttamisen lisäksi olin lukenut koko kevään valtiotieteellisen pääsykokeisiin. Donitsirahoillani maksoin itseni valmennuskurssille, jossa kävin salaa. Olin niin hölmö, etten halunnut läheisteni tietävän, jos olisin epäonnistunut, vaikka olin käynyt kurssinkin. Mutta nyt kirjekuori oli tullut, ja se oli paksu.
Lähdimme ystävieni kanssa suoraan töiden jälkeen juhlimaan sitä, että minusta tulisi valtiotieteiden ylioppilas.
Aamulla hiukset tuoksuivat tupakalta ja kinuskilta.
Jo syyskuussa uudet opiskelukaverini istuivat huomattavan askeettisesti sisustetun asuntoni lattialla ja söivät donitseja.
Rakastuin yliopistoon. Erityisen etuoikeutetulta tuntui opiskella juuri Helsingissä. Luennolta toiselle juostessa Senaatintorin empirekorttelit tuntuivat elokuvalavastuksilta.
Luin pinon hankalasti omaksuttavia kirjoja. Tankkasin Le Monde Diplomatiquea ja tunsin olevani merkittävä intellektuelli.
Puuhailin kaikenlaista opintojen kannalta turhaa. Juoksin läpi uusien illat ja opiskelijajärjestöt. Lähdin ehdokkaaksi edustajistovaaleihin. Vietin iltani osakunnan harrastajateatterissa. Kävin kerta kaikkiaan aivan liikaa baareissa.
Ystävystyin, ihastuin ja tein asioita yhdessä toisten kanssa. Myöhemmin sitä kaikkea kutsuttiin verkostoitumiseksi.
Sain jossain vaiheessa töitä, joissa ei tarvinnut käyttää toppalippaa.
Ensimmäisenä opiskeluvuotena ihmiset ovat enimmäkseen sietämättömiä: hämmentyneitä, sekaisin ja täynnä itseään. Mutta ehkä minään muuna aikana elämässä mahdollisuudet eivät tunnu niin rajattomilta.
Siksi donitsikesän ajatteleminen tuntuu nyt vähän haikealta.
Toppalipasta huolimatta.
Veera Luoma-aho
päätoimittaja
