Voi vitun vitun vittu.
Karvakauluksiseen pusakkaan pukeutunut parikymppinen poika kävelee ympyrää. Pää nykii edestakaisin, olemus tuo mieleen turhautuneen pikkupojan.
Kärsimätön kiroilu on kontrasti oikeustalon aulan seesteiselle tunnelmalle. Jylhään tiilirakennukseen ei kuulu pihahdustakaan vieressä kulkevasta Ruoholahden liikennerumbasta. Suurten ikkunoiden läpi sisään paistaa täydellinen kevättalven aurinko.
Luultavasti hermostuksen syynä on miehen yläpuolella oleva valotaulu, sellainen, joita yleensä on vain lentokentillä. Täällä se ei luettele lähteviä ja saapuneita koneita eikä eksoottisten kaupunkien nimiä.
Pahoinpitely, sali 406, siinä lukee.
Mutta tämäkin valotaulu kertoo myöhästymisistä ja kiristää hermoja. Oikeuden istuntojen kestoa on mahdotonta arvioida etukäteen, ja iltapäivällä harva niistä alkaa täsmällisesti.
Karvakauluspusakan kärsimättömyys muistuttaa minua etäisesti eräästä kerrasta tässä talossa joskus aiemmin. Silloin valkoiseen merkkihuppariin pukeutunut nuorukainen piti miltei oikeusmurhana sitä, että oli joutunut odottamaan muutaman tunnin istunnon alkua.
Oikeudessa hänet tuomittiin muun muassa siitä, että hän oli kerran jos toisenkin kiivennyt parvekkeita pitkin entisen tyttöystävänsä asuntoon ja pahoinpidellyt tämän.
Toisin kuin jutun alun myöhästymisessä, tässä ei ollut miehen mielestä mitään erityisen arveluttavaa. Oikeastaan syyllinen koko ikävään jupakkaan oli tyttöystävä, joka ei ollut ajoissa palauttanut miehelle kuulunutta esinettä. Eikö oikeus ymmärtänyt, että hän itse asiassa toteutti vain jokamiehen kiinniotto-oikeutta?
Mutta se siitä. Tämän nuorukaisen tunteenpurkaus ei saa muiden aulassa istuvien päätä kääntymään. Jokaisella taitaa olla riittävästi omaakin huolehdittavaa.
Oli syy mikä tahansa, käräjäoikeudessa asiointi on harvalle läpihuutojuttu. Useimpien rehvakkuus karisee jo ovensuussa. Sekin muistuttaa lentokenttää vartijoineen ja metallinpaljastimineen. Ohitse pääsee vain vilauttamalla kaulassa roikkuvaa kuvallista henkilökorttia, jollaista saavat käyttää talossa asioivat lautamiehet. Henkilökunnalla on oma ovensa.
Ja kyllä turvatarkastuksessa myös löytyy kaikenlaista: kaasusumuttimia, lääkkeitä, huumeita. Kääntöveitsiä takavarikoidaan vuodessa sangollinen.
Häiriöitä oikeustalossa on silti harvoin, vain kerran, pari kuukaudessa. Niiden varalta jokaisessa huoneessa on paniikkinappula, ja vartija juoksee viidennenkin kerroksen saliin muutamassa minuutissa.
Tänä iltapäivänä talo on onneksi vain unelias. Aulassa on aikaa seurata muita ihmisiä.
Asianajaja ja pusakkaan pukeutunut keski-ikäinen mies keskustelevat matalasti keskenään, naurahtavat välillä.
Jotkut hahmot ovat kuin klassisesta amerikkalaisesta rikoselokuvasta, vaikka Coenin veljesten Fargosta. Asiakaspalvelun tiskin takana tumma kaunis nainen hinaa alas vesirajamittaista farkkuhamettaan. Raamikkaat, karskin näköiset haastemiehet neuvovat lasikopistaan talossa asioivia saleihinsa.
Kaksi nuorta miestä nahkatakeissaan ja palestiinahuiveissaan näyttävät puolestaan Bar Loosen kanta-asiakkailta.
Pienikokoinen aasialainen tyttö ja vaalea poika juttelevat hiljaa. Ohi kävelevien kaljujen miesten liivejä koristavat moottoripyöräjengin logot.
”Pääkäsittely jatkuu salissa 105”, keskusradiosta kuulutetaan.
Se ei valitettavasti ole vieläkään hermostuneen karvakauluspojan juttu.
Tuulipukuun pukeutunut nuhjaantuneen näköinen mies kantaa tavaroitaan Valintatalon pinkissä kassissa.
Tarkka nenä voi haistaa ohimennen terävän vanhan viinan hajun.
Viinalta talossa on haissut aiemminkin. Ennen kuin se saneerattiin oikeustaloksi 2004, se toimi vuosikymmeniä Alkon pääkonttorina, tehtaana ja keskusvarastona.
Remontin onnistunutta lopputulosta tullaan ihailemaan kaikkialta maailmasta. Tekniikaltaan ja arkkitehtuuriltaan Salmisaarentalon sanotaan olevan maailman huippua. Arkkitehdin suunnittelemat seinäkellotkin ovat niin hienoja, että aikaa niistä on miltei mahdotonta seurata.
Helsingin käräjäoikeus ja syyttäjänvirasto sijaitsevat vanhassa tehdasosassa, jossa juomia ennen kypsytettiin suurissa tammitynnyreissä. Varastojen paikalla on nyt oikeusaputoimisto.
Porttirakennuksessa on monia asianajotoimistoja.
Ei tarvitse olla kovin nokkela, jos haluaa keksiä yhtäläisyyksiä vanhan viinatehtaan ja modernin oikeustalon välille.
Aiemmin viinatehdas tuotti alkoholia satojatuhansia litroja vuodessa. Tänä päivänä Suomen suurin käräjäoikeus tehtailee oikeutta vuodessa kymmenessätuhannessa rikosasiassa ja parissatuhannessa laajassa riita-asiassa. Helsingissä ratkaistaan 15 prosenttia valtakunnan rikosjutuista, neljäsosa laajoista riita-asioista.
Käräjäoikeuden omin termein se ”tuottaa oikeusturvaa” 574 000 helsinkiläiselle ja tuhansille helsinkiläisille yrityksille.
Talon läpi kulkevat vuodessa turvaamistoimet, pakkokeinot, lähestymiskiellot, velkajärjestelyt, yrityssaneeraukset, konkurssiasiat, häädöt, ulosottovalitukset, avioliittoon vihkimiset, avioerot ja huoltajuuskiistat.
Lähivuosina talon pitää toimia yhä tehokkaammin. Viime vuonna rikosasioita tuli käräjäoikeuteen 17 prosenttia edellisvuotta enemmän.
Etenkin taloa työllistävät laajat rikosjutut. Rakennusalan suuri kuittikauppajuttu on työllistänyt kaksi tuomaria kahden vuoden ajan. Tuomion perusteluista tulee tuhatsivuiset.
Vain 1,5 prosenttia eli 161 kappaletta jutuista oli viime vuonna yli viikon käsittelyn vaativia. Silti ne työllistivät käräjäoikeuden 40 rikosasioita käsittelevästä tuomarista 21. Monet valittelevat, että asiat ovat paitsi laajentuneet, myös muuttuneet vaikeammiksi. Moni pelkää, ettei suomalainen oikeusjärjestelmä kestä kovin montaa WinCapitaa.
Mutta vaikka käräjäoikeudessa ratkaisuja ei voi tuottaa liukuhihnalta, täällä ruuhkista on selvitty toistaiseksi rutinoituneesti.
Se toinen yhtymäkohta viinatehtaaseen on ilmeinen.
Jos talo ennen valmisti viinaa, nyt se niittää suomalaisen päihdeongelman lopputuotteita: ryyppyporukassa sohaistuja puukoniskuja, alkoholismin takia sotkettuja perheyrityksiä, viinanhuuruisia perheriitoja.
Niitä minä olen seurannut tässä talossa neljän vuoden ajan.
Kaiken tämän tahdon täyttää ja täytän uskollisesti, rehellisenä ja totisena tuomarina, ilman kavaluutta ja juonia, kunniani ja omatuntoni kautta.
Vuonna 2004 kaikki käräjäoikeuden suurimmassa salissa tuntuu jännittävältä. Olen halunnut ryhtyä tähän tehtävään ja olen juuri ylittänyt vaaditun 25 vuoden alaikärajan. Nyt olen vannonut vakuutuksen, joka tekee minusta Helsingin käräjäoikeuden lautamiehen.
Olen innoissani.
Ja olen lapsellinen.
Tiedän nimittäin lautamiehen tehtävästä jotakuinkin tämän verran:
Lautamies on suomalaisen käräjäoikeuden maallikkotuomari. Tavallisesti lautamieskokoonpanoon kuuluu yksi lainoppinut ammattituomari ja kolme maallikkotuomaria, joilla jokaisella on yksi ääni. Äänten mennessä tasan asia ratkaistaan rikosasiassa vastaajan kannalta edullisemmalla tavalla, siis lievemmin.
Kuten tuomarinvakuutuksessakin sanotaan, tahdon toki parhaan ymmärrykseni ja omatuntoni mukaan kaikissa tuomioissa tehdä oikeutta niin köyhälle kuin rikkaalle ja tuomita Suomen valtakunnan lain ja laillisten sääntöjen mukaan.
Lisäksi olen idealistinen. Olen lukenut Eino Leinoni – ei paha oo kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista, ja niin edelleen.
Ensimmäisen istuntoni jälkeen menen Corona-baariin ja juon itseni varsin määrätietoisesti humalaan.
Pian olen pakkomielteisen kiinnostunut siitä, mistä rikokset oikein johtuvat.
Vuosien varrella huomaan, etten taida olla paras ihminen edustamaan lautamiehiä, jotka tuntuvat enimmäkseen olevan erittäin tunnollisia, vastuuntuntoisia ja oikeudenmukaisia ihmisiä.
Vähän sellaisia kuin Martti Korvenmaa.
Siviilissä isännöitsijän työtä tekevä Korvenmaa päätyi tehtävään vasta vakaan harkinnan jälkeen.
Kun liiketuttava pyysi miestä mukaan, Korvenmaa oli aluksi vastentahtoinen. Tuttava oli kuitenkin sinnikäs ja vei miehen mukanaan Pasilan vanhaan käräjätaloon.
Nyt Korvenmaa puhuu systeemistä kauniisti.
”Lautamiesjärjestelmässä on lähes hengellinen piirre. Sen hienous on avautunut minulle pikku hiljaa.”
Korvenmaalle on tärkeää, että vastaajallekin tulee oikeuden istunnossa olo, että hänen puolestaan toimitaan – silloinkin, kun oikeus ratkaisee asioita heidän kannaltaan ikävästi.
”Yhteiskunnan suojana ovat lait, yhteisesti sopimamme pelisäännöt. Ihmiset ovat vakavasti täällä tuomiolla, hakemassa oikeutta. Jokainen on ansainnut sen, että siihen suhtaudutaan vakavuudella. Tämä on kansanvaltaa ja demokratiaa.”
Korvenmaasta lautamiesjärjestelmä on yhteiskunnan ele, viesti välittämisestä.
Mutta tämän vuoden alusta lautamiesten käyttöä on vähennetty. Nyt he ovat mukana vain vakavissa rikosjutuissa, joissa tekijälle voidaan tuomita yli kaksi vuotta vankeutta. Lievemmät rikkomukset jäävät yhden ammattituomarin tuomittavaksi.
”Minusta se on yhteiskunnalta väärä viesti. Olisi hyvä, että kun ensikertalainen nuori tulisi tänne, hän näkisi, että herranen aika, tämä mun juttuni sai aikaan tällaisen reaktion, aikuiset ihmiset puvut päällä käsittelemässä tätä asiaa”, Korvenmaa huolehtii.
Hänelle lautamiesjärjestelmän alasajo on ollut valtava pettymys:
”Miten joku voi nähdä tämän hienon systeemin näin.”
Korvenmaa pitää tuomarien vallan kasvua huolestuttavana toisestakin syystä.
”Tuomarit, syyttäjät ja asianajajat ovat kaikki samasta koulusta valmistuneita, kuuluneet samoihin ylioppilaskuntiin ja yhdistyksiin. He ovat saman koulukunnan ihmisiä kaikki. Minulla on kova huoli siitä, toteutuuko demokratia enää uudistuksen jälkeen, ainakaan samalla tavalla kuin ennen.”
Myös minun silmiini oikeustalon sisäpiiri näyttää yhtenäiseltä, mustapukuiselta massalta. Syyttäjät, käräjätuomarit ja asianajajat pukeutuvat hillitysti ja konservatiivisesti. Etenkin syyttäjät ja käräjätuomarit ovat asiallisuudessaan miltei värittömiä.
Miesasianajajat näyttävät usein amerikkalaisten dekkarien tai oikeussalidraamojenpäähenkilöiltä. Itse asiassa he näyttävät yllättävän usein kelmeiltä – paljon nähneiltä ja kyynisiltäkin.
Lautamiehet ovat asiallisesti pukeutuneita, mutta muita kansanomaisempia.
Käräjäoikeuden istunnoissa vierailevat oikeustieteellisen opiskelijat tunnistaa aina. Siisteihin villatakkeihin pukeutuneet ponnaripäiset blondit ja sliipatut silmälasipojat eivät nyt yleensä vain ole sekaantuneita rikosjuttuihin.
Ja sitten ovat tietenkin syytetyt.
Itse asiassa heitä ei enää kutsuta syytetyiksi, vaan vastaajiksi.
”Kyllä mä ne tunnistan”, sanoo oikeustalon kahvilan myyjä Pirkko Hilario.
”Jotkut tulevat tänne kädet täristen. Hermostuneisuudesta ja käytöksestä näkee heti, ketkä ovat syytettyjä. Ja osa on valmiiksi päissään.”
Hilariosta oikeustalossa on noin yleensä ottaen turvallinen, rento meininki. Porukka ei ole tiukkapipoista, ja huuli lentää.
Kahvilassa on myynnissä donitseja kuin poliisisarjassa.
Mutta nyt salissa 105 julistetaan tuomiot.
Ja juuri tällä kertaa istunto sotii stereotypioita vastaan. Yhtenä vastaajana on siististi pukeutunut nuori vaalea nainen laadukkaissa nahkasaapikkaissaan.
Hänen syytteensä hylätään. Ei ole todistettu, että hän olisi ollut sekavaan pahoinpitelyjuttuun osallistuneen joukkion vaalea nainen.
Istunnon jälkeen nainen pukee ylleen beigen toppatakin, kättelee jämäkästi asianajajansa ja kävelee ripeästi pois.
Tauon jälkeen alkaa toinen juttu.
”Ei ole kovin suuri yleisömenestys, täytyy sanoa”, harmaapukuinen käräjätuomari huokaa.
Ainakin viisi jutun käsittelyyn liittyvää ihmistä puuttuu.
Paikalla on vain toinen vastaaja, pieni aasialainen nainen, jolla on vaaleanruskea tukka. Aulassa aiemmin jutelleet nukkemaisen kaunis aasialaistyttö ja vaalea poika ovat asianomistajia.
Istunto joudutaan keskeyttämään siksi aikaa, että toinen vastaaja saadaan paikalle. Molemmat on tilattu istuntoon vankilasta.
Vanginvartijat istuvat salin takaosassa ja näyttävät kyllästyneiltä.
Odottelutauolla 29-vuotias Jukka ja 24-vuotias vietnamilaistaustainen Vu kertovat, että kyse on viime kesänä tehdystä pahoinpitelystä, jonka uhreiksi he joutuivat.
”Tosi ikävä tilanne. Niiden tarina esitutkinnassa oli kyllä ihan erilainen kuin mitä oikeasti tapahtui. Miehiäkin oli, mutta ne kieltävät sen, ja naiset ottavat syyn niskoilleen”, Jukka sanoo.
”Mua jännittää”, tunnustaa Vu.
Mitä he odottavat oikeuden käsittelyltä?
Syyllisten katumusta, totta kai, mutta se toivo on Jukan mukaan turha.
”Ne on tyhjätaskuja, taparikollisia, ei me saada niiltä rahaakaan. Tyhmät, väkivaltaiset, arvaamattomat ihmiset ovat pahimpia. Mutta toivon, että ne saavat ehdotonta, jotta ne saataisiin pois tuolta kaduilta.”
Vu nyökkää.
Pariskunta ei ole palkannut itselleen asianajajaa. He eivät vakuuttuneet sen hyödystä, ja asianajajasta olisi pitänyt ainakin ensin itse maksaa.
”Ensi kerralla pitää varmaan tulla jonkun rikkaan pahoinpitelemäksi”, Jukka naurahtaa kuivasti.
Onneksi talon toisella puolella tiedetään jotain ihmisistä, joilla ei ole varaa kustantaa tarvitsemaansa apua.
Huoneen nurkassa on vanha puinen seinäkello.
Se on 122-vuotias, kertoo huoneen emäntä, Helsingin oikeusaputoimen johtaja Liisa Vehmas.
”Silloin Helsingissä alkoi toisena maailmassa toimia köyhien asianajaja. Se otti tunnin viikossa vastaan asiakkaita, mutta se oli niin tärkeä, että kun se poistui kaupungista, se tarvitsi raadin luvan. Aika vaikea virka käydä kesämökillä.”
Liisa Vehmas kuvaa toimistonsa asiakkaita ytimekkäästi:
”Kaikki asiakkaamme ovat kriisissä.”
Niin ovat toki asiakkaat monissa muissakin asianajotoimistoissa.
”Kun aloitin, tätä pidettiin sosiaalitoimiston jatkeena. Jos asiakkaan kanssa menivät sukset ristiin, ne aina sanoivat, että nyt mä lähden oikean tuomarin luokse”, Vehmas nauraa.
Hän on noin kuusikymppinen, ruskeatukkainen nainen, jolla on nariseva ääni ja vilkkuvat silmät. Hänen naurunsa kuulostaa jotenkin hassulta, kurlailevalta.
”Ne ajattelevat, että me ei olla niin jakkupukuisia, ja ei me ollakaan. Mutta olemme kaikki asianajajia. Ei tarvitse kysyä, missä se asianajaja on, koska se on just tässä.”
Ja se, että toimiston pomo on nainen, on osalle asiakkaista melkoinen järkytys.
”Erikoisuutemme on, että asiakaskunta on kansainvälistä. Viime vuonna toimistossa käytettiin 69 tulkittua kieltä.”
Ulkomaalaiset ovat työllistäviä, mutta heitä ei Vehmaan mukaan ole asiakkaina suhteellisesti suomalaisia enempää.
Johtaja on selvästi ylpeä toimistostaan.
”Meillä on hyvä osaaminen ja kyky eläytyä tiettyyn rajaan saakka. Mutta asiakasta ei pidä koskaan päästää nahkansa alle, muuten juttu pilaantuu”, Vehmas korostaa.
”Juttua ei hoideta tunteella, vaan taidolla. Ei saa mennä liikaa mukaan. Se on ihan pahinta, mitä nuoret juristit voivat tehdä, mennä liikaa mukaan.”
Mutta oikeusaputoimistoon ei marssita suoraan oikeustieteellisestä. Aluksi on suoritettava käräjäharjoittelu ja oltava töissä ainakin pari vuotta.
”Ja mielellään pitää olla elämänkokemusta. Jos sitä ei ole, täältä sitä nimittäin saa.”
Viime vuosina oikeusavussa työskenteleminen ei ole ollut oikeustieteilijöiden joukossa kaikkein muodikkainta.
”Ne haluaa nykyään jonnekin ympäristöoikeuteen, tai tavaramerkkiin.”
Vehmaasta oikeusapuun hakeutuvat todelliset tuomioistuinjuristit, ja sellaiset, jotka ovat kiinnostuneita ihmisistä eivätkä papereista.
Johtajalle itselleen ura valkeni viimeisestään tuomioistuinharjoittelussa.
”Meillä oli niin vittumaiset tuomarit. Ja hyvin nopeasti tuli selväksi, että asianajajia tarvitaan myös puolustamaan ihmisiä vittumaisia tuomareita vastaan.”
Jokainen oikeusavustaja tapaa päivittäin keskimäärin kolme asiakaista. Se on suuri määrä.
”Koskaan ei tiedä, mikä asiakkaan asia on. Ihmiset saattavat sanoa, että niillä on perunkirjoitusasia. Ja sitten niillä onkin avioero, ositus, lastenhuolto, velkomus, sen seitsemän asiaa, mutta ei sitä perunkirjoitusta. Ehkä ajatellaan, että perunkirjoitus on jotenkin tavallisen ihmisen asia.”
Ja joskus asiakas kertoo olevansa Ruotsin kuningatar, joka on juuri soutanut yli lahden, saappaat täynnä pissaa.
Silti oikeusaputoimistossa on jaksettava olla utelias.
”En mä kaikkea usko, mutta paljon uskon, sillä elämä on hyvin monimuotoista. Sitten kun kadottaa mielikuvituksensa, ei kannata olla oikeusavustaja.”
Kyynistyminen on uhka, tietenkin.
Heti, jos jotain kivaa tapahtuu, siitä otetaan kaikki ilo irti kahvihuoneessa.
Oikeustalo on aika harvoin iloinen paikka.
Yhdestä Liisa Vehmaan notaarikaverista, siitä, jonka kanssa hän kärsi vittumaisista tuomareista, ei tullut oikeusavustajaa, vaan Helsingin käräjäoikeuden laamanni.
Laamanni on ylin käräjäoikeuden päällikkötuomari, eikä hänellä enää ole esimiehiä. Mutta on työtä johtamisessakin.
”Tampereen käräjäoikeuden entinen laamanni Reko Vilpas sanoi, että tuomarien johtaminen on kuin yrittäisi laittaa puluja parijonoon”, naurahtaa laamanni Eero Takkunen.
”Aion toukokuussa istua jonkun jutun ihan sen takia, että siihen säilyy tuntuma. Asiantuntijaorganisaatiota ei voi johtaa ilman, että on ammatillisesti samalla aaltopituudella kuin alaisensa. Muutenhan ne ajattelisivat, että siellä se pyörittelee hallintohommia ja syö ulkomaalaisten vieraiden kanssa kalliissa ravintoloissa.”
Takkusen ikkunasta talon yhdeksännestä kerroksesta on ihan uskomaton maisema. Se on kuin panoraama, josta näkee Lauttasaaren sillan ja meren pilkkijät, lähtevät Tallinnan-lautat ja pitkälle Kamppiinkin.
Ja tietenkin laamannin huone on myös aitiopaikka helsinkiläiseen rikollisuuteen – tai oikeastaan koko yhteiskunnalliseen todellisuuteen.
Aina kun Suomessa tapahtuu jotain, se tapahtuu melkein aina myös Helsingin käräjäoikeudessa.
”Kaikki, mitä yhteiskunnassa on, on täällä, oli se sitten pääministerin morsian, murha tai talouselämän sisäpiirijuttu.”
Yhteiskunnan muutokset näkyvät Takkusen mielestä oikeustalossa hyvin herkästi, tosin viipeellä. Taantuma ei tuki Salmisaarentalon oikeussaleja vielä, mutta muutaman vuoden kuluttua varmasti.
”Tälläkin hetkellä puhalletaan jotain pesää täyttä päätä. Ja sisäpiiririkoksia tulee varmasti, kun talouselämä on vähän sekavassa tilassa.”
Oikeustalosta näkee, kuinka yhteiskunta kehittyy ja kun se voi huonosti.
”Ei lääkärin homma ole kiva, kun näkee aina sairaita ihmisiä. Mutta sama on tuomarilla: näkee sen puolen, joka ei ole niin normaalia.”
Ja syrjäytyminen, se näkyy rikosjuttujen kasvuna.
”Etenkin nuorison syrjäytyminen näkyy. Kun mitkään keinot eivät enää tehoa, ne tulevat tänne käräjäoikeuteen lopulta. Rikosjuttujen kasvu osoittaa pahoinvointia.”
Niin, mutta osoittaako se todella?
Palataan nimittäin vielä kerran vastaajiin. Niihin, joista toinen oli mielestäni heikompi toista. Niihin, joiden takia pyörii koko oikeustehdas, joiden takia tahdoin aikanani lautamieheksi ja joiden takia tahdon tietää, miksi he ovat oikeustaloon päätyneet.
Uskomatonta kyllä, laajoista rekisteriaineistoista huolimatta väestötason tutkimusta rikoksiin syyllistyneiden taustoista ei Suomessa oikeastaan ole.
Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen suunnittelija ja sosiologi Mikko Aaltonen valmistelee aiheesta juuri väitöskirjaa. Rekisteritutkimuksessaan hän etsii rikoskäyttäytymisen riskitekijöitä.
Erityisesti häntä kiinnostaa rikollisuuden suhde ihmisten sosioekonomiseen asemaan.
Periaatteessa kaikki Suomessa luulevat tietävänsä, että köyhät tekevät rikoksia keskiluokkaa enemmän. Kansainvälisesti aiheesta on paljon tutkimusta. Mutta Suomessa kriminologia on pieni tieteenala, jossa paljon jää katveeseen.
Ei paljoa lämmitä tietää, että Italiassa köyhyydellä ja rikollisuudessa on yhteys. Mikä on konkreettinen tilanne Suomessa?
Vaikka köyhyyden ja rikollisuuden suhteesta oltaisiin samaa mieltä, kukaan ei osaa sanoa, tekevätkö pienituloiset rikoksia 30 prosenttia vai 20 prosenttia enemmän. Se on iso ero.
Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen projektista, josta Aaltonen tekee väitöskirjaansa, on julkaistu ensimmäinen raportti. Mutta nytkin on tutkittu vain väkivaltarikollisuutta.
Tuloksissa koulutuksen ja väkivaltarikollisuuden yhteys nousee esiin vahvana.
”Varsinkin esiin nousee drop out -ryhmä, joka on käynyt vain peruskoulun. Mutta miksi, se on toinen kysymys.”
Eniten väkivaltarikoksia tekevät kaksikymppiset, ja miehet 5-6 kertaa todennäköisemmin kuin naiset.
Rikokseen syyllistyneen kokemalla avioerolla näyttää olevan merkitystä. Ja silläkin on väliä, onko saanut lapsen hyvin nuorena tai onko itse teiniäidin lapsi.
Tuloilla on jonkinlainen vaikutus, mutta koulutus vaikuttaa eniten. Tosin hyvillä tuloilla on alemmissa koulutusryhmissä suojaava vaikutus.
Viime aikoina Aaltosen väitöskirjassa mielenkiintoa on herättänyt eniten ulkomaalaisten rikollisuus.
”Kuuma peruna numero yksi. Mutta yhteys rikollisuuden ja ulkomaalaistaustan välillä tuppaa näissä analyyseissa heikkenemään, kun sosioekonomisia tekijöitä otetaan huomioon. Eivät he näytä tekevän väkivaltarikoksia juurikaan samassa asemassa olevaa suomalaista enemmän.”
Aaltosen kollega, Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimusjohtaja Janne Kivivuori julkaisi viime vuonna väittelyä herättäneen kirjan Rikollisuuden syyt. Se on kuitenkin pikemminkin oppikirja, jossa Kivivuori vertailee eri selitysmalleja ja teorioita.
Kivivuoren mukaan hyvinvointivaltiossa luokkarakenteen ja köyhyyden merkitys rikollisuudessa vähenee ja persoonalliset tekijät nousevat entistä tärkeämmiksi rikosten syiksi.
Muistan Kivivuoren, kun patsastelen maaliskuussa Bonnierin Suuren journalistipalkinnon juhlagaalassa. Paikalla on suomalaisen journalismin kerma. Miehillä on tummat puvut, naisilla tyylikkäät pikkumustat.
Vuoden journalistisesta teosta palkitaan Salla Vuorikoski ja Jussi Eronen MTV3:n WinCapita-uutisoinnista. Kaksikko paljasti sijoitusklubin suuren luokan pyramidihuijaukseksi, jonka on arvioitu olevan Suomen historian suurin talousrikos.
Olen innoissani!
Jatkoilla mietin, että vankilaan päätyvien rikollisten sanotaan usein olevan persoonaltaan impulsiivisia, kärsimättömiä ja arvaamattomia.
Mutta kyllä sellaisia ovat jotkut suomalaiset huipputoimittajatkin. Ja vaikka kuinka monet menestyjät monilla muilla aloilla.
Jostain syystä he – tai me – siemailevat kuohuviiniä ja pokkaavat kollegoiltaan palkintoja sillä aikaa kun joku toinen persoonaltaan samanlainen tyyppi odottaa tuomiotaan sellissä.
Ja kaikki kiinnostava on juuri tässä katkenneessa linkissä heidän välillään.
Palataan vielä Salmisaareen ja kuulaaseen kevättalven päivään.
Jukan ja Vun istunto alkaa, mutta en enää ehdi seuraamaan sitä. Vittua hokevaa karvakauluspoikaa ei näy enää missään, hänenkin istuntonsa taisi lopulta mennä.
Aulassa istuu enää teini-ikäinen poika, jonka selässä on Haglöfin reppu. Romaninainen työntää lastenvaunuja edestakaisin ja näyttää odottavalta. Välillä hän käy kysymässä kahvilan Pirkko Hilariolta, onko tällä myynnissä kampoja.
Oikeustalo on näköalapaikka, mutta silti kuitenkin vain yksi lenkki suomalaisten rikosasioiden ketjussa.
Vastauksia talosta on vaikeaa löytää.
Ehkä lohdullisimmalta minusta tuntui, kun vierailin Liisa Vehmaan työhuoneessa. Sen ulkopuolella on taitelija Pekka Paikkarin teos, joka koostuu ruskeista, rikkinäisistä saviruukuista.
Sen nimi on Se tapahtui kauan sitten.
”Tuo teos on oikeastaan ihan kun meidän asiakkaamme”, Vehmas sanoo.
”Meidän asiakkaistamme kukaan ei ole ehjä ruukku. Mutta nuokin ovat silti kauniita, useimmat vedenpitäviä. Ne ovat vain vähän lohjenneita, mutta silti ihan okei.”
Ehkä se saa nyt riittää.
Jukan ja Vun nimet on muutettu.
Veera Luoma-aho
Kuvat Teemu Granström
