Näinä aikoina uutiset liikuttavat sydäntä lähemmäs kurkkua. Jopa ilmaisu ”näinä aikoina” tuntuu vastenmieliseltä, sillä kaikki tietävät, mitä sillä tarkoitetaan. Lamaa, köyhyyttä ja työttömyyttä. Teollisuus on romahtanut pahemmin kuin edellisen laman aikaan. Kaikki irtisanovat, jopa ne, joiden ei odotettu tekevän niin.
Lamapelko on kaikessa metafyysisyydessään fyysistä. Vatsaa särkee, yöuni katkeilee. Entä jos tulee yt:t ja käy huonosti? Entä jos en koskaan löydä töitä? Entä jos menetän kaiken: tämän asunnon, iPodin ja Nintendo Wiin – elämän sellaisena kuin sen tunnen? Sitten otsassani lukee ”työtön” enkä merkitse enää yhteiskunnalle mitään. Olen sosiaalista paariaa, muutan sillan alle, ryhdyn juomaan Lasolia. Lopulta hukuttautunut ruumiini ongitaan Tokoinrannasta.
Työttömyys on eräs suomalaisen yhteiskunnan suurimmista stigmoista. Siihen liittyy jo ajatuksen tasolla epäonnistumisen häpeä. Konkurssin tehnyt isä ampuu itsensä ja koko perheensä, varmuuden vuoksi, jottei kukaan jäisi kärsimään.
Suomalainen mediajulkisuus tukee kollektiivista pelkoa, sillä se osaa vain yhden lamadiskurssin. Kehotetaan olemaan varuillaan. Puhutaan pahimmasta mahdollisesta. Työttömyys ja rahattomuus rinnastetaan kuolemaan.
Siinä tehdään virhe. Kun ikäviä asioita tapahtuu, niiden kanssa opetellaan elämään. Useimmiten niistä selviydytään. Ihmiset selviävät sodista, sairauksista, köyhyydestä ja hiekkamyrskyistä. Jotkut selvisivät keskitysleireiltäkin.
Talouden taantuma ei tapa ketään, ellei sille anna näkymätöntä psyykkistä valtaa. Pelko lamauttaa ja lamauttaessaan siitä tulee itsensä toteuttava ennuste. Pelon liean voi sen sijaan katkaista helposti kohtaamalla sen, mitä on juossut pakoon.
Amerikkalaiset tietävät, että jokainen kriisi on mahdollisuus. Amerikkalaiset ovat toisinaan ärsyttäviä, mutta usein oikeassa. Kun ymmärtää, ettei kukaan ole vääjäämättä uhri vaan toimija, elämän suuntaa voi muuttaa. Yhtäkkiä se, mikä maailmassa on todella tärkeää, terävöityy. Kriisi saa näkemään selkeämmin. Järkytyksen kadottua syntyy ymmärrys siitä, että elämä on tässä: vahvuus ja kaikki mahdollisuudet selviytyä ovat minussa – siinä, että olen vielä tässä ja hengitän.
Pelko uusintaa käsitystä, että epäonnistuminen on häpeä. Siksi se, että kieltäytyy pelkäämästä, on koko elämän tärkein poliittinen kannanotto.
Mademoiselle Vosges
Kirjoittaja ei koskaan kävele konditorian ohi.
Työ on yhä elämän keskipiste, mutta on jotain opittukin viimeisen laman mukana. Työttömyyttä osataan odottaa; se on inhottava, muttei tavaton asia. Virkaurat kuuluvat menneisyyteen eikä koulutus ole enää aikoihin taannut vaurasta varhaiseläkettä.
Tämä ei tarkoita, että jokainen suomalainen ottaisi yt-neuvottelun tuloksen vastaan stoalaisen tyynesti. Joillekin se on katastrofi. Silti on sellaisiakin ihmisiä, joille irtisanominen on stressaavan työn jälkeen vapauttava tilanne: aikaa perheelle ja harrastuksille, opintojen eteenpäinviemistä, asioiden ajattelua.
Ja sitten on meitä pätkätyöläisiä.
Taannoin oli pitkä nousukausi. Sen aikana olin kertaalleen ulosotossa ja luottokorttini katkaistiin. Menetin oikeuden opinto-, työmarkkina- ja asumistukeen. Olin työharjoittelussa, työvoimakoulutuksessa ja tukityöllistettynä. Tein työkeikkoja pimeästi. Sinnittelin alle viidensadan euron kuukausituloilla. Sain sosiaalivirastosta ensin mukavasti, sitten niukasti ja lopulta en ollenkaan toimeentulotukea. Hain ja sain seurakunnan ruoka-apua.
Kun ajattelen työhistoriaani, uhka kansantalouden supistumisesta viidellä prosentilla ei suorastaan saa minua vapisemaan löysät housussa.
Paitsi vähän.
Media, hallitus ja talouselämä ruokkivat pelkoja, sillä Suomessa synkkyys tarkoittaa syvällisyyttä. Asiantuntijat katselevat kulmainsa alta ja maalaavat piruja seinille: taantuma on pysyvä ja ainutlaatuisen globaali, kukaan ei pääse pakoon. Keskustelussa kaivetaan esiin maahanmuuttajat ja avohoitohoitopotilaat – heidät on pakko taas jättää heitteille ja sitten lähiöt palavat. Kestääkö puoliso, ystävä tai kansakunta? Kohta joku tulee hulluksi ja alkaa tehdä laajennettuja itsemurhia.
Omituisinta on, että tätä pelkosisältöä tuottavat ovat itse köyhyyden ammattilaisia. Median tekijät, tutkijat ja yhä useampi poliitikkokin ovat 20-40-vuotiasta prekariaattia, jotka valmistuivat epätyypillisille työmarkkinoille sirpaleisine ansioluetteloineen.
Puhutaanko pienissä ikäluokissa laman kauheudesta? Tietysti, ongelmat nähdään. Mutta niitä ei demonisoida. Pätkätyön sukupolvi suhtautuu epävarmuuteen normaalina olotilana. Sille nauretaan – katkerasti, mutta nauretaan silti. Ironiset lamakommentit täyttävät Facebookin uutisvirran.
Camp-asenteella nujerrettiin taistolaiset ja Neuvostoliitto, miksi siis markkinavoimien edessä tulisi antautua? Elämä on tragedia, ja tragedia sisältää aina myös farssin ainekset. Mustimmallekin huumorille huomaa lopulta hihittävänsä.
Ruzaccho
Kirjoittaja on kontulalainen baariteologi.
